Ladataan...
Kolmistaan

Kaupallinen yhteistyö: Tampereen Työväen Teatteri

Näytöksen alussa mies astelee lavalle. On vähän rähjäinen pitkässä tukassaan ja ajan puremissa farkuissaan. Hän ottaa esiin aseen. Ja ampuu sillä itsensä hengiltä.

Näin alkaa Tampereen Työväen Teatterin PASI WAS HERE. Näytelmä Pasista. Pikkukaupungin pojasta, josta kasvaa pikkukaupungin mies. Se symppis, mutta vähän pihalla oleva. Se teini-iän cool kaveri, joka ei koskaan kuitenkaan pääse eteenpäin julisteilla tapetoidusta huoneesta, kiljukänneistä ja angstistaan.

Vaikka PASI WAS HERE alkaakin Pasin kuolemalla, on näytelmä ennen kaikkea tarina elämästä. Siitä, mikä kulkee Pasin päiväkotiajoilta koulun käytäville ja aikuisuuden etsimiseen. Tällä matkalla mukana kulkevat lapsuuden paras ystävä Hemmo (Janne Kallioniemi) – myöhemmin Punavuoreen muuttanut hipsterikuplassa elävä kaupunkilaispipopää – sekä Turnajaiskeppi (Maija Lang), tyttö, joka sivustatarkkailijan roolissa näkee Pasin ja Hemmon suhteen tarkemmin kuin he itse.

Vaikka PASI WAS HERE kertookin synkän Suomi-tarinan, tekee kyynelten välissä mieli välillä myös nauraa aidommin, kuin missään esityksessä pitkään aikaan. PASI WAS HERE onkin aika käsittämätön kombo aitoa tuskaa, yhteiskunnalista pohdintaa ja kansan syvien rivien mietteitä, mutta myös näytelmä elämän koomisuudesta, ilosta ja ennen kaikkea ihmisten omalaatuisuudesta.

Pasia näyttelevä Tuukka Huttunen on niin uskottava roolissaan, että minulle tuli monissa näytelmän kohdissa tunne, että tuota poikaa olisi pakko päästä tsemppihalaamaan. Varsinkin yläkouluajan kuvaus sai vanhat opettajan vaistoni nousemaan pintaan niin, että olisi tehnyt mieli mennä pelastamaan Pasi julman sadistiopettajan kynsistä. Se käsien tärinä, vaivautunut hiusten sipominen ja aivan liian nopeasti luettu esitelmä kun ovat niitä asioita, joita nähdään edelleen peruskoululuokissa joka päivä. 

Ehdottoman väripilkun ja hulvattomimmat naurut loi Tommi Raitolehto, joka esitti näytelmässä ainakin viittä eri roolia kylän miehestä päiväkodin täti Pillukka Pallukka Pollukkaan, Pasin isästä randomiin junamatkaajaan. Raitolehdon tapa hypätä vauhdilla roolista ja tunnelmasta toiseen on aika huikeaa katseltavaa.

PASI WAS HERE kolahtaa näin pikkukaupunginkylän tyttöön, joka on lähtenyt – aivan kuten Hemmokin – kouluajan jälkeen isoon Hesaan. Ja jonka juuret  on edelleen siellä, jossa linja-autoa ei kutsuta nimellä bussi. PASI WAS HEREä katsellessa ei välty ajatukselta, kuinka moneen suuntaan elämä – erityisesti se oikea – voi mennä, vaikka lähtökohdat ovatkin kaikilla samassa maaperässä.

Kun katsoin Pasin ja Hemmon elämää, tajusin, että minäkin olin siellä. Päiväkodin lattialla ysärikollariasussa, yläkoulun muka-viileissä jengeissä ja lopulta aikuisena keskellä yhden kotimaan, mutta kahden ihan erilaisen elinpiirin, elämää. 

-Karoliina-

Kuvat: Tampereen Työväen Teatteri

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Lueskelin joskus pari viikkoa sitten nettikeskustelua (jonka linkkiä en nyt löydä, mutta laitan jälkikäteen, jos saan sen vielä käsiini), jossa puhuttiin länsimaalaisista kauneusihanteista: naisten pitkistä hiuksista ja ripsistä, karvattomista naiskainaloista, raamikkaista miehistä, hoikkuudesta ja pulleista pusuhuulista.

Keskustelua käytiin siitä, kuinka kauneusihanteet ovat ihan liian suppeat (totta!) ja kuinka niiden ansioista moni kokee aivan turhaan ahdistusta ja huonommuutta (valitettavasti juuri näin). Keskustelussa oli paljon kommentteja myös siitä, kuinka kirjoittajat itse ovat pyrkineet tekemään omia ulkonäkövalintojaan – niin kauan kun ne valintoja ovat – niin, etteivät ainakaan henkilökohtaisesti olisi mukana tukemassa yksipuolisen kauneusihanteen syntymistä. Heille selluliitti tai karvoitus eivät olleet esimerkiksi este pienten kesävaatteiden käyttöön. He halusivat omalla esimerkillään näyttää, että nainen voi olla monella tavalla ja monenlaisella ulkomuodolla.

Itse seurasin keskustelua hiljaisesti vieressä. Luin kommentit, pohdin niiden ajatuksia, mutta en silti itse osallistunut jutteluun muulla tavalla.  Mutta nyt – asiaa aika monena päivänä ihan jopa vahingossa miettineenä – olen saanut muodostettua oman kantani aiheesta. Vaikka ihailenkin kaikkia tuollaisia rohkeita oman tiensä kulkijoita, olen alkanut pohtia, onko länsimaalaisten kauneusihanteiden tavoittelu tai kauniina pitäminen kuitenkaan niin kauhean väärin. Vai voisiko se olla – edelleen, jopa 2010-luvun tiedostavien naistenkin keskuudessa – ihan ok?

Minä ymmärrän, että omat kauneuskäsitykseni ovat syntyneet yhteiskunnassa, jossa elän ja olen elänyt. Minun kauneuskäsitystäni on muokannut 90-luvun Jyrkissä esitetyt musavideot, Beverly Hills 90210, Kate Moss ja teini-iän jälkeen kaikki muu media ja ympärillä nähty. Ja samalla, kun minulle on syötetty tiettyä kauneusihannetta, olen alkanut pitää monia valmiiksi pureskeluja kauneusihanteita ominani (hyläten taas edellisen kauneusihanteen). Tämä muutos on helpoin nähdä kohdallani vaikkapa kulmakarvojen suhteen: Kun vielä teini-iässä media oli pullollaan ohuita kulmakarvoja, minullakin oli sellaiset. Kun mediassa nähdyt kulmakarvat alkoivat paksuuntua, aloin kasvatella myös omiani takaisin.

Olenkin varmasti aika karmea esimerkki siitä, mitä ympäröivä maailma on tehnyt käsitykselleni kauneudesta. Nimittäin. Vaikka tämän asian myöntäminen onkin varmasti aika epätrendikästä ja jopa naisasiavastaista, on minun pakko sanoa, että minä lähtökohtaisesti pidän kauniina todella monia perinteisiä länsimaalaisia kauneusihanteita. Minusta kun isot silmät, sirot naiset, lihaksikkaat miehet, karvattomat naiskainalot ja jykevät miesleuat ovat aika usein kaunista katseltavaa.

Tietysti kauneus katoaa silmistäni sillä sekunnilla, jos ihmisen sisäinen maailma ei olekaan kaunis. Tai toisaalta jokin ihan toisenlainen nainen tai mies voi olla silmissäni kaunis tai komea, vaikkei toteuttaisi mitään sellaista ominaisuutta, jota yleensä ajattelen olevan kaunista. Olen nähnyt vaikkapa niin kauniita klanipäisiä, pienisilmäisiä naisia, että ole voinut muuta kuin huokailla ihastuksesta. Tottakai siis kaikki    – myös kauneus – on tilannesidonnaista, mutta en voi kuitenkaan välttää, etteikö minulla olisi päässäni sellaisia yleisiä kauneusihanteitani.

Samalla, kun tarpeellinen keskustelu median antamasta yksipuolisesta kauneuskeskustelusta on lähtenyt liikkeelle, olen alkanut aistia, että perinteisiä kauneuskäsityksiä on saanut alkaa arvostella aika ruminkin argumentein. Tarkoitan tällä sitä, että mediassa ja sosiaalisen median keskusteluissa on (syystäkin) täysin epäkorrektia sanoa, että oikealla naisella tulee olla pitkät hiukset tai viehättävä nainen siistii karvoitustaan. Jos joku näin sanoisi, saisi siitä ylleen ihan varmasti viharyöpyn. Kuka kehtaa vaatia naisilta jotain tuollaista? Eikä naisella ole oikeus näyttää omalle itselleen? Ei oikea nainen ole Barbie!

Mutta toisaalta pitkähiuksisia – varsinkin ysärivitsien teemalla blondeja – voi hyvin älykkäässäkin sakissa ilman sen suurempaa kritiikkiä niputtaa vähäjärkisten bimbojen joukkoon. Ja auta armias, jos naisella on vielä tekoripset, -tukka, silikonit, täyteainehuulet tai jotain muuta vastaavaa. Silloinhan nainen on monissa piireissä se, jota saa ilman mitään filtteriä kutsua pinnalliseksi ja epäaidoksi ilman, että kukaan edes kyseenalaistaa stereotyyppistä niputusta.

Minusta tällainen keskustelu ja toisaalta ulkoisesti (!) tietynlaisen ihmisryhmän sallittu arvostelu on ristiriitaisuudessaan aika erikoista. Erityisen mietteliääksi tulen siitä, että tätä keskustelua käyvät pääosin naiset. Naiset toisista naisista. Ja vieläpä aika epäreiluin pelimerkein.

Naisten keskuudessa kun on näemmä (kurkatkaapa viimeaikaisia netti- ja printtihaastatteluja) aivan hyväksyttävää – jopa ihailtavaa – kertoa vaikkapa ripsipidennysten rumuudesta ja samaan hengenvetoon puhua suvaitsevaisuudesta ja girl power -hengestä. Eivätkö näin toimivat ihmiset näe tekojensa ristiriitaisuutta? Samalla, kun he julkisesti arvostelevat jotain kaunestrendiä rumin sanakääntein, he myös sheimaavat niiden edustajat. Ja se jos mikä on minusta aika uncool!

Minulle – kuten monelle muullekin nykyihmiselle – kauneus on tärkeä asia. Ja nyt siis puhutaan kaikesta muustakin visuaalisuudesta kuin omasta ulkonäöstä: kodin väreistä, kahvikupin kuvioista, maisemasta, vaatteista ja taiteesta. Ja se, mikä taas on kaunista, on nimenomaa subjektiivinen asia. Toisille kaunista on kesämekon olkaimen kupeesta pilkistävät kainalokarvat, toisille silmäripsien kaveriksi laitetut lisäkarvat. Ja se, missä ne karvat – tai mikä tahansa ulkoinen ominaisuus – sijaitsee tai ei-sijaitse, ei pitäisi oikeuttaa mielestäni arvostelulle.

Toivoisinkin, että jatkossa jokainen nainen saisi olla myös ulkoisesti juuri sitä, mitä on. Ilman, että kenenkään tarvitsee kuulla olevan rekkis, pissis, feikki tai jotain muuta loukkaavaksi tarkoitettua. Koska minä uskon, että ihminen on aika vähän lopulta sitä, mitä ulkokuori edustaa. Se, onko olalla Samujin vai Guessin laukku, onko rinnat omat vai lääkärin luomat tai meneekö kauppaan meikillä tai ilman, on kuitenkin lopulta täysin yhdentekevää siinä vaiheessa, kun ihmisistä puhutaan ihmisinä. 

-Karoliina-

P.S. Minä päätin kaiken tämän kauneskeskustelun inspiroimana luopua omista ripsipidennyksistäni kuukaudeksi siitä syystä, että näkisin, miten se vaikuttaa minuun ja omaan olemiseeni naisena.  Tai toisten suhtautumiseen minuun. Haluatteko kuulla, mitä tekoripsettömyys opetti minulle? Vai opettiko lopulta yhtään mitään? 

Kuvat: Noora Näppilä

Asu&asusteet: mekko, Vero Moda // korut, Efva Attlings // hiustuotteet, Balmain*

*saatu

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Katselin muutama kuukausi sitten Instagram-feedistä ystävieni ja ihan vain somessa seuraamieni henkilöiden kuvia. Rullasin Gullichsenin Hannan kuvan ohi nopeasti, koska itse kuvassa ei ollut mitään erityisen pysäyttävää. Vain mustavalkoinen otos peilikaapin purnukoista. Joku kuvassa, tai oikeastaan sen tekstissä, sai minut kuitenkin palaamaan vielä sen pariin toistamiseen. Kuvateksti alkoi nimittäin suoralla sitaatilla Hannan saamasta kommentista: ”Päättäisit jo, että oletko luonnonkosmetiikkaleirissä vai et.” Repliikin jälkeen Hanna kertoi, ettei asia ole hänen mukaansa niin mustavalkoinen. Hän nimittäin käyttää sellaisia tuotteita, jotka ovat hänen iholleen hyviä. Toiset luonnonkosmetiikkamerkiltä, toiset joltain muulta.

Hannan saama kommentti – ja samalla hänen oma vastauksensa – oli jotenkin niin nykyisen nettikeskustelumaailman ytimessä, että tuo yksi kuva tekstillään jäi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Siinä tiivistyi jotain sellaista, joka meidän ajassamme on mielestäni hirvittävän vaarallista. Hannan saama kommentti huokui sellaista ehdottomuutta ja kapeakatseista ajattelua, joka tekee tästä hetkestä – somessa ja ilman – todella vaarallista.

Samanhenkistä keskustelua näkee ympärillään jatkuvasti. Kun Nordinin Maria lensi Thaimaahan vuoden alussa, moni halusi kertoa, että Maria teki maapallon kannalta väärin. Siinä samassa monien silmissä romuttui Marian ekohenkinen ”brändi”, eikä ne ekologiset teot, joita hän tekee jatkuvasti muuten, tuntuneet enää miltään. Yksi väärä suunnanliike, ja moni piti ekoilua kaikilta muiltakin osin täysin feikkinä. Kokonaiskuva – näin minun mielestäni – kuitenkin unohtui. On totta, että lentomatkustaminen lisää hiilijalanjälkeä merkittävästi, eikä tietysti hyvä teko aina pyhitä huonoa, mutta silti koin, että asioista voisi ajatella vähän eri tavallakin.

Somessa ja sen kanssa työskennellessä olen huomannut, etteivät edellisen kaltaiset tilanteet ole millään tavalla tavattomia. Ehdottomuus on lisääntynyt somessa radikaalisti niiden vuosien aikana, joina itse olen toiminut bloggaajana. Kun vuosia sitten en kirjoittanut vaikkapa mitään ekologisesti oikeista valinnoista (koska en niitä silloin juuri miettinyt), ei kukaan minulta vaatinutkaan vastuullisuutta. Siinä sai aivan vapaasti ostaa viikko tolkulla hikipajakamaa, asuttaa tarpeettoman isoa kotia ja haaveilla uusista ostokohteista kenenkään tuomitsematta toimintaa. Mutta heti kun aloin pohdiskella asiaa, tehdä pieniä edistysaskelia, kirjoittaa niistä, moni oletti, että vetäisin suoraan ääripäähän. Niin, että kun kerran oli päättänyt ostaa kakkuunsa luomu-munia, pitäisi jo seuraavassa hetkessä syödä raakaravintoa, kutoa vaatteet itse keritsimistään langoista ja elää omavaraisesti teltassa keskellä erämaata. Ehkä vähän kärjistetysti, mutta ymmärrätte varmasti pointtini. Hannan saama kommentti tiivisti hienosti sen, mitä ihmisiltä – erityisesti meiltä somessa jollain tavalla toimivilta – vaaditaan. Vain ääripää ja stereotyyppinen ”yhden ominaisuuden persoonallisuus” ovat riittävää. Tavallaan somessa toimivalta henkilöltä oletetaan siinä mielessä täydellisyyttä, että tämän olisi täydellisesti toteutettava sitä kuvaa,  jonka seuraajat kokevat tälle ominaiseksi ja  sopivaksi. Tässä tullaan kuitenkin siihen ongelmaan, että harvoin ihminen on yksiulotteinen tai toimii vain yhdellä tavalla.

Minusta ääritoiminnan vaatiminen on muutenkin aika raakaa. Ja tuntuu jotenkin hassulle, että median yksi lempitermeistä viime vuosina on ollut ”lempeys” ja ihmisille annetaan neuvoja lempeydestä itseään kohtaan. Mutta onko monikaan kirjoittanut ja puhunut lempeydestä toisia yksilöitä kohtaan? Sellaisesta lähimmäisen rakkaudesta (vaikka sitten anonyymisti ihan netissäkin), jossa asiat ja ihmiset nähdään kokonaisuuksina ja jossa hyvä ja huono vuorottelevat.Koska sellaistahan inhimillinen ihmisyys on. Ei ole täysin mustavalkoisia kohtia, vaan maailma koostuu ennemminkin harmaista sävyistä ja tavalliseen elämään kuuluvasta epätäydellisyydestä ja keskeneräisyydestä.

Minusta on jotenkin surullista, että netti luo kuvan siitä, että kaikki olisi oltava valmista ja täydellistä yhdellä rysäyksellä. Eihän kukaan oleta, että ekan kuntosalikerrankaan jälkeen ovesta astelisi ulos rasvaton lihaskimppu. Miksi siis muilla elämän osa-alueilla pitäisi tulla valmista yhdellä rytinällä? Sitä paitsi: Ei kaikista tarvitse tulla vertauskuvallisesti oman elämänsä bull mentuloita. Joskus vähempikin riittää. Ja se, mikä on riittävästi, on subjektiivista.

Minä samalla ihailen ja pelkään ehdottomia ihmisiä. Tavallaan on upeaa, että joku, joka on päättänyt elää vaikkapa omavaraisesti, oikeasti niin tekee. Päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Se kertoo sellaisesta luonteen lujuudesta ja periksiantamattomuudesta, jota harvalla on.

Toisaalta minusta ehdottomuus on myös pahe. Ilman ehdotonta ehdottomuutta moni sota olisi vältetty. Moni ääriteko ja äärilleen veto. Minä tiedän ainakin omasta itsestäni, että olen henkilö, joka helposti ajautuisi äärimmäisyyksiin, mutta jonka on juuri siitä syystä vältettävä sellaista. Minulle elämä on opettanut, että ehdottomuus tekee minusta lopulta – alkuinnon jälkeen – onnettoman itseäni soimaavan orjapiiskurin, josta inhimillisyys on kaukana. Siksi yritän vältellä sellaista.

Minusta maailmanrauha, maailman pelastaminen ja ihan kaikki tuollainen iso muutos alkaa pienistä teoista. Mutta suurin teko kaiken muun tärkeän – niiden kasvisruokapäivien, paperinkeräyslaatikoiden, hiilijalanjälkien ja luomun – keskellä on kuitenkin se, miten me ihmiset täällä keskenämme olemme ja toisiamme kunnioitamme. Ja siihen maailmaan ei kyllä kuulu ehdottomuuden leirit.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: panta, Uhana Design (kotimainen tekstiili) // kääntöbomber, Lindex // neule, InWear – By Emka // hame, Poola Kataryna (kotimainen tekstiili) // sukkikset, Lindex // kengät, Dr.Martens // laukku, Lumi*

*saatu

Share

Pages