Ladataan...
Kolmistaan

En ole vuosiin katsonut tv:tä niin paljon, kun tämän kuluneen talven ja kevään aikana. Eritoten olen ollut koukussa kahteen tosi-tv-formaattiin: Tempation Island Suomeen ja Bachelor Suomeen. Ja itse asiassa fanitukseni näiden sarjojen kanssa on mennyt jopa niin pitkälle – nolottaa vähän jopa myöntää – että olen OSTANUT nettitelkkarin lisäpalveluita niin, että olen päässyt katsomaan Bachelorin ja Temppareiden jaksot etukäteisesti.

Tällä viikolla on ollut kuitenkin kovat paikat sen suhteen, että ensin Bachelor-Joni valitsi mielitiettynsä ja toisekseen Tempperitkin loppuvat tänään kuumottaviin iltanuotiotunnelmiin. Niin moni tiistai-,keskiviikko- ja torstai-iltojen ilo on hetkessä poissa.

Vaikka tosi-tv onkin vähän kuin Seiska – kaikki katselee, mutta kukaan ei myönnä pitävänsä – olen niin iloinen, että tämmöisiä(kin) ohjelmia tehdään. Koska mistä muusta, kun siitä todellisestä elämästä, saa niin paljon irti. Ja vaikka toki tosi-tv:kin on käsikirjoitettua, on siinä kuitenkin oikeat ihmiset. Ja siksi koko homma onkin niin mielenkiintoista seurattavaa.

Ensinnäkin tosi-tv:ssä parasta on se, että ymmärrys erilaisia ihmisiä kohtaan kasvaa. Voi nimittäin olla, että sarjan ekoissa jaksoissa jokin hahmo tuntuu todella ärsyttävälle (tämmöisen ihmisen tuomitsisi varmasti tosi elämässä aika helposti), mutta sarjan edetessä inhokista voi alkaa jopa pitää ihan hirveästi. Tosi-tv antaa usein vastauksia ihmisen ulkokuoren takaa. Tällä tavalla minulle kävie vaikka Bachelor Suomen Marin kanssa. Pidin naista aluksi todella ärsyttävänä, jopa ihan hullusti käyttäytyvänä, mutta kun katselin häntä useamman illan, tajusin, että tuo nainenhan vaan oli peloissaan. Ja lopulta monet hänen tunnereaktionsa tuntuivat enemmän luonnollisille kuin monen viilipyttymäisen "kisaajan" cool toiminta. Ei ihme, jos pää alkoi hajoilla tuossa tilanteessa, jossa naiset elelivät. 

Toisekseen tositelkkarin avulla voi nähdä ja ymmärtää jotain sellaista, joka ei muuten omaan elämään kuuluisi. Esimerkiksi Temppareiden Eliaksen (ainakin minun tulkintani mukaan) aika kauhea käytös on jotain sellaista, joka tuo varmasti suhteen henkisen väkivallan paljon ymmärrettävämmäksi niille, jotka eivät ole sitä omassa elämässään kokeneet. Eliasta ja Vilmaa katsoessa kuitenkin näkee niin konkreettisesti sen, miksi huonosta suhteesta on joskus niin vaikea päästä pois. Ja kuinka tiettyä koukuttavaa retoriikkaa käyttävä ihminen voi huijata ihan kaikkia. Jopa yrittää sanojen vääntelyä silloinkin, kun jo reisiään myöden sonnassa. Uskon, että Eliaksen, ja ja toisaalta edellisen Temppari-kauden Elämän peli -mies ovat opettaneet ainakin sen, että aina elämä ei ole niin yksinkertaista. Ja "miksi et vaan jätä sitä" sellainen heitto, johon ei kaikissa tilanteissa olekaan aivan yksinkertaista vastausta tai toimintaa. 

Toisaalta tosi-tv:n ihanin asia on tietysti kaikki se kauneus, joka ihmisissä – ainakin osassa – on. Miten sydän meinaakaan pakahtua, kun näkee Temppari-Santerin antavan olkapäätään kerta toisensa jälkeen ja kertoo ”lentävänsä vaikka Oulusta Helsinkiin”, jos on siihen ystävällä tarve. Miten täydellisen ihanalle ja hymyn huulille pelkään tv:n välitykselläkin saava ihminen Bachelor-Kaisa voikaan olla ja miten toisaalta ihmisten hupsuus voikaan saada hyvän mielen ja kunnon naurunpyrähdykset aikaiseksi.

Itse koen, että sellaiset määritelmät kuin ihana, kauhea, symppis, aito ja ärsyttävä ovatkin aika vaarallisia (erityisesti) silloin, kun ihmisestä näkee vain kuoren, eikä tätä tunne oikeassa elämässä. Eikä siksi vaikka nuo kirjoittamani tämän postauksen otsikon määritelmät henkilöistä kerro tietenkään mistään muusta kuin muutaman tunnin leikkaamalla saadusta matskusta ja vieläpä yksittäisen naisen tulkinnasta näiden leikkausten perusteella! Mutta kuten Terhi Kokkos -gatessa jo totesin, on tosi-tv:ssä ja erityisesti sen kulisseissa jotain niin koukuttavaa, että alkaa melkein tuntea sille, että tuntisi nuo ruudulla näkyvät ihmiset ihan todella. On ihanaa ihastua, vihastua, samaistua ja pyöritellä silmiä kauhistuksesta. Sellaisia fiiliksiä harva perinteinen tv-ohjelma saa aikaiseksi. 

Joten kiitos huikeasta tosi-tv-keväästä Tempparit ja Bachelor! Millähän tämän tv-ohjelmavajauksen saisi nyt täytettyä. Ohjelmasuosituksia otetaan vastaan.

-Karoliina-

Kuvat: Nelonen.fi:n pressikuvapankista // Temptation Island Suomi -kuvan kuvaaja Lars Johnson // Bachelor-kuvan kuvaaja tuntematon 

 

 

Ladataan...
Kolmistaan

Minusta rahasta puhuminen on ollut aina viime vuosiin asti äärimmäisen kiusallista. Olen kiemurrellut penkissä, jos työhaastattelussa on pitänyt esittää palkkatoive tai jos toinen bloggaaja on kysynyt kampanjakorvausteni summaa. Silti raha ohjaa elämäämme hyvinkin paljon, eikä eurojen ja senttien määrä ole mikään vähäpätöinen asia.

Kutsuin näyttelijänä ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna tunnetun Jasmin Hamidin puhumaan kanssani rahasta, koska hän jos joku, ei piittaa tabuista rahakeskustelujen ympärillä. Mitä opin Jasminilta? Kuinka hänen mielestään rahasta puhuminen lisää kaikkien hyvinvointia? Ja millaisia ennakkoluuloja rahasta puhuva ja kirjoittava nainen kohtaa? Näistä ja monesta muusta raha-aiheesta juttelemme aivan ensimmäisessä Lily Talks -podcastissani, jonka voit kuunnella tästä:

Kuuntele, mieti ja kommentoi! Olisi ihana saada teidän ajatuksia rahan tiimoilta. Onko muita ujostelijoita, kun keskustelu kääntyy rahaan? Vai onko Jasminin ajatukset enemmän samoja kuin itselläsi?

Seuraavat rahaan, säästämiseen ja sijoittamiseen liittyvät podcastit ilmestyvät 30.5 ja 6.6.2018. Ja voin sanoa, että ainakin minä olin aivan äimänä näiden aiheiden äärellä. Mutta niistä sitten lisää ensi ja seuraavalla viikolla. 

Jotta jatkossa saadaan lisää teitä kiinnostavia podcasteja ilmoille, on tietysti tärkeää, että me osaamme täällä Lilyssä valita Lily Talks -jaksojen aiheet oikein. Vastaa siis kyselytutkimukseen tästä linkistä. Kaikkien 31.8. mennessä vastanneiden ja yhteystietonsa jättäneiden kesken arvotaan Trendin vuosikerta (arvo 89,10 e).

Vastaa tästä!

-Karoliina-

Kuva: Laura Ikonen 

Ladataan...
Kolmistaan

Lauantain Euroviisut eivät olleet ehtineet vanheta kuin muutamalla minuutilla, kun ensimmäiset sen jo keksivät. Saara Aalto oli nimittäin nyt munannut. Lähtenyt isolle kirkolle nolaamaan itsensä, koska olihan se varma jo aivan alusta asti, että ei tulisi pärjäämään. Saara, miten meni nyt niinku omasta mielestä? Heko heko.

Istuin Euroviisu-viikonlopun jälkeisenä aamuna bussiin. Koulupojat juttelivat takanani ikkunasta näkyvistä maisemista. Jokaisen bussipysäkin kohdalla näky kommentoitavaa: ”Vittu mikä läski. Homo.”

Astuin ulos bussista. Tai siis olisin astunut, jos edessäni oleva mies – arviolta kahdeksankymppinen – ei olisi pysähtynyt eteeni. Hän kääntyi kuskiin päin ja ajattelin jo hetken, että hän huikkaisi kiitokset. Mies kuitenkin rykäisi kurkkuaan ja murahti juuri sillä äänellä, jonka kuski kuuli, mutta joka ei kuitenkaan havahduttanut koko linja-autollista: ”Kuski. Opettelisit sinäkin ajamaan!”. Sitten mies luikahti ovesta ulos kuulematta, vastattiinko hänelle edes.

Astelin hetken ihanassa auringonpaisteessa, toukokuun yllättävässä helteessä ja mietin, ettei voisi olla kauniimpi päivä. Ja silti kurkkua kuitenkin kuristi: Mikä ihme sai ihmiset lyttäämään toinen toistaan tuolla tavalla? Miksi Saara Aalto muuttui yhtäkkiä haukkujen kohteeksi, kun hän ei voittanutkaan? Miksi nuoret pojat arvioivat ikkunan takaa muita rumin sanakäänteinen ja mikä vanhalla sedälläkin oli niin huonosti, että piti päästä vähän ojentamaan bussikuskia (jonka ajotavassa itse en ollut havainnut mitään kummalista)?

Olen miettinyt paljon viime vuosien aikana ihmisten asennetta toisiin ihmisiin. Joku sanoo, että netti on laukaissut vihapuheet, mutta minä en usko tuota lainkaan. Netti on ehkä väylä, jossa vihapuhe on päässyt esille, mutta jostainhan ne kauheat sanat kumpuavat, enkä usko, ettei noita sanoja olisi ollut aikaisemminkin. Nyt ne ovat vaan suuremman ihmismäärän luettavissa, ei vaan bussissa selän takaa kuultuja. 

Ei netti kirjoittele itse mitään. Me kirjoitamme ne sanat ja meidän mielestämme ne karmeat sanat myös kumpuavat. Kuten bussimatkalla: Kaikki oli näennäisesti hyvin, ihmiset rauhallisia, mutta silti pinnan alla kyti paha olo ja toisten ihmisten lyttäämisen tarve.

Minä en pidä Saara Aallon musiikista kovinkaan paljon, kuten olen tänne kerran kirjoittanut. Mutta hei: Tuo nainen on uskalias, rohkea ja lahjakas. Ja se jos mikä, on jo paljon enemmän, mitä monikaan meistä on!

Olen ihan varmasti itse haukkunut elämässäni muita ihmisiä. Ajatellut kurjasti ja epäreilusti, mutta mitä vanhemmaksi tulen ja mitä enemmän katselen tätä porukkaa ympärilläni, alkaa tulla tunne, että haluan tehdä asiat toisin. Koska olen tajunnut myös sen, että se vihapuhe –päänsisäinen, kaverin kanssa bussissa puhuttu tai muuten ulos tuotu – tekee eniten hallaa omalle sydämelle.

Me puhumme meidän kotona ”mustan sydämen jutuista”, jos F:ltä alkaa tulla suusta ilkeitä asioita. Siitä, että sydän alkaa mustua ja muuttua pahaksi, jos päästelee suustaan kauan karmeuksia. Minä uskon siihen, että mieli ja sydän mustuvat myös aikuisella, jos sitä koko ajan myrkyttää tahallaan.

Yhtä asiaa edelleenkin silti ihmettelen: Miksi tämä Suomi on sellainen maa, että jos haluaa saada asiat hoitumaan – palvelua kaupassa, rikkoutuneen ikkunan korjatuksi tai vaikka reklamaatiokorvauksen huonosti tehdystä työstä – kiltteydellä ei pääse yhtään mihinkään? Olen niin monta kertaa huomannut, että vasta kun v-mäinen akka hyppää kehään, homma alkaa toimia. Se jos mikä, on kurjaa ja kummalista.

-Karoliina-

Kuva: Ville Paasimaa / Yle 

 

Pages