Ladataan...

Katselin SuomiLOVEa sinä iltana, kun PMS oli taas kerran vallannut mieleni. Normitiloissa lempiohjelmani sai toki liikuttumaan nytkin joissain väleissä, mutta tällä kertaa en katsonutkaan ohjelmaa niin ruusuisten silmälasien läpi kuin yleensä.

Mieleni alkoi kuin jonkin myrkytyksen saaneena maalailla piruja seinille. Aloin pohtia, kuinka näitä ohjelman pariskuntia alkaisikin ärsyttää ohjelmaan mukaan lähteminen, jos suhde päätyisikin eroon. Kuinka heitä piinaisi telkkarin uusinnat ja se, että pitikin silloin joskus hehkutella rakkauttaan koko Suomelle. Ja jos ei siinä vielä olisi ollut tarpeeksi typeriä ajatuksia päähäni, pysähdyin henkilön kohdalla, joka kertoi tietävänsä miten he rakastavat miehensä kanssa toisiaan aina. Tuhahdin. Mistä kukaan voi muka tietää varmaksi tuollaista? Ehkä tässä hetkessä asiasta voi olla aika varma, mutta elämässä tapahtuu niin paljon shaibaa, ihmiset eivät pidä sanojaan ja elämä muuttaa, että on vaan silkkaa typeryyttä ajatella tietävänsä jotain rakkauden kulusta.

Muutaman päivän päästä – heti PMS-hirviön mentyä taas kerran tiehensä – havahduin, kuinka pöllöjä ajatuksia päässäni olikaan SuomiLOVEa katsoessani ollut. Vaikka tiesinkin suurimman osan synkkyydet johtuneen hormonipuuskasta, oli pakko myöntää – myös sillä iloisella ja normaalilla aivotoiminnalla – että kyllä sellainen tietty skeptisyys minussa kytee haluamattani välillä muulloinkin. Vielä nykyisinkin, vaikka olen tietoisesti yrittänyt ravistella sitä monen monta vuotta kehostani pois.

Minä uskon, että minussa on koko elämäni vuorotellut pessimisti ja optimisti. Tavallaan olen aika usein se peruspositiivinen (inhoan muuten tätä termiä, mutta toisaalta se kuvaa asiaa aika hyvin), joka hymyilee, höpisee ja innostuu. Se, joka on tyytyväinen nimenomaa arkeen ja joka ajattelee, että tulevaisuudessa voi tapahtua mitä vaan hauskaa. Toisaalta olen ollut se, joka varautuu aina pahimpaan. Olen vaikka hakenut yliopistoon, mutta silti tehnyt kolme muuta suunnitelmaa sen varalle, jos en pääsisikään sisään. Se sama nainen, joka haluaa elää satavuotiaaksi, mutta pelkää kuitenkin kuolemaa joka viikko.

Tähän asti – oikeastaan viime vuosiin asti – olen ajatellut, että pieni pessimismi ja skeptisyys ovat vain merkki älykkyydestä. Että ne yltiöpositiiviset tyypit, jotka uskovat elämään vielä syöpädiagnoosin, pettämisten tai konkurssin jälkeen ovat jotenkin yksinkertaisempia kuin me mököt. Aivan kun heitä pitäisi ravistella tajuamaan tosiasiat, vaikka nyt olen ymmärtänyt, että elämässä on aika vähän enää tosi asioista. Varsinaan silloin, jos tarkastelun kohteena on se, kuinka ihmisen tulisi toimia ja ajatella kulloisessakin tilanteessa. Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, ettei skeptisyys ole yhtään sen parempaa tai ylevämpää ajattelua kuin avoin toiveikkuuskaan. Päinvastoin: Skeptikoilta jää näkemättä paljon sellaista hyvää, jota heillä jo on. Tai jota on tulossa. Jos aina odottaa pahinta, varmasti myös saa sitä, koska silloin harvemmin ei edes tunnista ympäröivää hyvää.

Siksi SuomiLOVEsta kumpuavat ajatukset pelästyttivät minua varmasti niin melkoisesti. Tiedän, että vuosia sitten olin paljon enemmän skeptinen ja pessimistinen kuin nyt, mutta luulin jo päässeeni niistä tuntemuksista hyvinkin jo yli. Kun mietin elämääni kuitenkin taaksepäin, on pakko myöntää, että vaikka koen olevani nyt onnellinen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen, en ole ollut sellainen aina. Ja se skeptikkohistoria onkin asia, josta ei pääse noin vain rimpuilematta eroon.

On ollut nimittäin monta hetkeä tämän liki 33 vuoden aikana, jolloin jokin kurjista skenaarioistani on päässyt tapahtumaan ihan oikeasti. On tapahtunut kurjia juttuja. Olen itse ollut se, joka ei ole pitänyt sanojaan. Se, joka ei olekaan rakastanut hamaan tappiin tai kunnioittanut toista tarpeeksi. Toisaalta olen myös itse joutunut tahtomattani, toisen ihmisen päätöksestä, hylkäämään sellaisia haaveita, jotka oli jo sovittu ja joita olisin halunnut itse edelleen seurata. Minua on petetty hetkellä, jolloin olen kuvitellut asioiden olevan hyvin. Lytätty itsetunto, vaihdettu minut johonkin toiseen jos ei kokonaan, niin kuitenkin sellaiseksi ajaksi, että sitä ei voi unohtaa.

Elämä on siis kaiken hyvän lisäksi opettanut, että ihminen on kaikessa ihanassa ihmisyydessään myös julma olento. Sellainen, joka tekee virheitä, käyttäytyy väärin ja pettää luottamuksen. Ja välillä olenkin kokenut, että jos se ei tapa, niin se vahvistaa -sanonta on täysin väärä. Jos nimittäin miettii kaikkea sitä taakkaa, jota elämän kolhut jokaiselle meille niskaan tuo, voi arvet joskus tehdä paljon muutakin kuin vahvistaa. Arvet voivat kasvattaa suojakilven ihmisen ja sydämen väliin. Kerätä pessimismin mytyksi mieleen tai tehdä positiivisesta ihmisestä skeptikon. Jos se ei tapa, niin se tekee pelokkaaksi olisi joissakin tilanteissa osuvammin sanottu. Ainakin se kertoisi joskus enemmän minusta kuin ensimmäinen versio. Vastoinkäymise kyllä nimittäin varmasti lisäävät vahvuutta, mutta helposti ne saavat epäilemään myös hyvää. Sitäkin, millä ei ole mitään tekemistä menneen kanssa. 

Istuin kauan SuomiLOVE-ajatusteni kanssa ihan hiljaa. Tajusin, että se jostakin uumenista välillä lonkeroitaan kurotteleva skeptisyys ja kyynisyys ovat minun viholliseni. Se, jota vastaan minun on taisteltava. Se, joka toki on tämän elämän kokemusten jälkeen ihan looginen sielun takiainen, mutta samalla myös se, josta haluan päästä lempeän päättäväisesti eroon. Koska jos sille antaa pikkusormensa, en usko, että elämässä voi olla onnellinen. Kurjat ajatukset kun myrkyttävät mielen niin paljon tehokkaammin kuin hyvät pystyvät tekemään pesää sieluun.

Meillä ihmisillä ei oikeasti ole sen suurempia lahjaa ja toisaalta asetta kun sanat ja teot. Sillä tavalla SuomiLOVEn naisen puhe siitä, että he ovat miehensä kanssa luvanneet rakastaa toisiaan aina, on myös järkevintä, mihin ihminen voi uskoa. Sen suurempaa lupausta nimittäin elämästä tai sen kantavuudesta kun kukaan ei voi toiselta saada. Ei täällä uhata aseilla, vaikka ei haluaisikaan enää rakastaa. Ei tulla kysymään vakuussummia rakkaudenlupauksista tai vaadita sanktioita pettymysten tuottamisesta. Jos pyrkii hyvään oloon ja tasapainoon, ei voi tehdä muuta kuin luottaa siihen, että elämä on luottamisen arvoinen. 

Sanat. Ne voivat olla vain pelkkää sananhelinää, tyhjiä sisältään. Tai sitten niissä on ihan kaikki. Elämä, ilo ja luottamus. Se, mitä sanat edustavat, on valinta, jonka ihminen tekee joka päivä toimiessaan niiden puolesta tai vastaan. Ja mitä minuun tulee, olen päättänyt nitistää historian haamut. Puhua sen kauniilla sanoilla kumoon ja nuijia pahan hyvällä.

Toivoa ja valoa viikon viimeiseen päivään! Maaliskuun ekaan sunnuntaihin!

-Karoliina-

Kuvat:Noora Näppilä

Asu: Bomber, AHOY - Ivalo (kotimainen tekstiili)* // t-paita, Nanso (kotimainen tekstiili) // farkut, Zara 

*saatu

Ladataan...

Olen viimeisen kevään ja kesän aikana tutustunut useampaan ihmiseen kuin aikuiselämässä näin lyhyessä ajassa koskaan aikaisemmin. Kun muuttaa puolison kotikaupunkiin, ei sitä voi olla huomaamatta. Yhtäkkiä kadulla ei näykään tuttuja kasvoja, et kävele ystäväsi kodin ohi tai hae aamupalaa siitä samasta paikasta, jossa jo tiedetään, että otat kuitenkin sen gluteenittoman mozzarellaleivän ja soijakaakaon. Yhtäkkiä seisot päivästä ja viikosta toiseen kadulla vähän sellainen ujo hymy kasvoillasi. Tervehdit, kättelet, kerrot nimesi ja sitten seisoit kumppanisi vieressä muutamasta minuutissa kymmeneen miettien, pitäisikö osallistua keskusteluun vai vaan hymyillä hiljaa. Silloin, kun toinen osapuoli on elementissään, tuntee ihmisiä ja luettelee kotona litanian nimiä, ihmisiä ja tarinoita, jotka lopulta kuitenkin menevät omassa päässäsi sekaisin, olo on välillä vähän hukassa oleva – Kuka oli lapsuudenkaveri, kuka kenenkin vaimo ja mikä sen yhden ihmisen lempinimi olikaan?

Olen varmasti aina ajatellut olevani enemminkin sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut kuin sisäänpäin kääntynyt. Nuorempana en edes tunnistanut itsestäni ujoa ja introverttia puolta, mutta vanhemmiten olen alkanut huomata, etten olekaan niin rohkea sosiaalisissa tilanteissa kuin voisi kuvitella. Työkuvioissa minua ei ole tosin koskaan ujostuttanut. Osaan heittää small talkia tai puhua asiallista työasiaa, keskustella erilaisten ihmisten kanssa ja varmasti useimmiten kaiken lisäksi lukea tilanteitakin vielä aika hyvin. Sen lisäksi minusta on oikeasti kiva tavata uusia ihmisiä. Saada uusia hyvänpäiväntuttuja, kavereita ja jopa ystäviä. Mutta. On tässä yksi muttakin.

Sosiaalisista tilanteista voi tulla myös ähky. Kun tapaa uusia ihmisiä, ei kukaan varmasti voi olla ihan alusta asti aivan oma itsensä. En tarkoita, että varsinaisesti esittäisi mitään muuta kuin on. Mutta tottakai ensimmäisillä kerroilla pitää skarpata eri tavalla kuin vanhojen kamujen kanssa. Pitää tunnustella, mistä aiheista voi puhua. Täytyy kysellä paljon, jotta oppii toisesta ihmisestä ja kaiken lisäksi uudet asiat täytyy painaa mieleen: ”Jaahas. Lapsen nimi oli tämä. Työpaikka tuo ja harrastuslistassa kolme huomioitavaa kohtaa.” Ja kun tätä tapahtuu tarpeeksi usein, useamman kerran viikossa, tuntuu, ettei aina edes pysy oikein kärryillä kaikesta.

Olen yrittänyt opetella tässä hommassa paremmaksi. Mutta vaikka olen tsempannut, on minulle lähes aina uusien ihmisten kanssa käynyt niin, että kysyn kaksi kertaa vaikkapa samaa asiaa, koska informaatiotulva tukkii pään niin, ettei kaikkea vaan voi muistaa. Sitten muu seurue katsoo minua kumma ilme kasvoillaan tyyliin: ”Niin siis mä olen töissä siellä pankissa, jonka pomosta juuri äsken sulle kerroin.” Niinhän se olikin.

Olenkin viime aikoina alkanut pohtia, olenko sittenkin sisäisesti ujo. Miksi minulle – ekstrovertiksi itseni ajatellulle ihmiselle – tulee välillä olo, että uusiin ihmisiin tutustuminen on aika hankalaa? Miksi kesken sosiaalisen tilanteen iskee välillä lukko, ettei keksi oikein mitään sanottavaa? Tulee sellainen tunne kuin tarkastelisi tilannetta ikään kuin ulkopuolisena, ylhäältä käsin.

Kummallisinta näissä tilanteissa on tietysti se, että itseni sijaan myös läheiseni välillä kummastelevat sitä, miksi käyttäydyn, kuten käyttäydyn. He ovat kyselleet jälkikäteen, suutuinko jostakin tai mikä minuun meni, jos tavallisesti höpisevästä naisesta tuleekin yllättäen hiljainen. On aika vaikea selittää, mistä tilanne johtuu, jos ei itsekään osaa käsitellä sitä piirrettä itsestään. Ainoa, mitä olen osannut sanoa, on se, että minusta – näemmä – löytyy nyt tämäkin puoli. Iloinen höpöttelijäkin voi olla välillä hiljainen tarkkailija.

Olen miettinyt, voiko persoonallisuus muuttua iän myötä. Vai onko ujous ollut aina minussa, mutta koska nuorempana oli enemmän tarve tehdä itsensä näkyväksi, tuo piirre selätti introverttiuden. Entä kuinka tutustua ihmisiin – koska oikeastihan haluan oppia kaikki tämän kaupungin ihanat kontaktit ja kasvot – kun ujouspuuska iskee?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Neule, Lindex -70% // paita, Nanso -50% // farkut, Carlingsin oma merkki 

Ladataan...

Kun suunnittelimme Auroora-siskoni pohjalaispolttareita, yksi tärkeä ensivalmistelu oli saada kaikille Jussi-paidat. Normitilanteessa paitojen haalimiseen olisi tarvittu ehkä vain yksi Facebook-huutelu, ja homma olisi ollut siinä, mutta koska Auroora – luonnollisestikin – on siskojensa ja ystäviensä Facebook-kaveri, ei uskallettu ottaa sitä riskiä, että hän olisi tajunnut Jussi-paitojen ja polttareidensa yhteyden. Niinpä piti toimia salamyhkäisesti. Kun live-kysely ei tuottanut tulosta, Hipu-siskoni soluttautui Pohjanmaan alueen nettikirppisryhmään varmistettuaan ensin, ettei ryhmään liittymistä näe ulkopuoliset, ja ettei Auroora satu olemaan itse ryhmässä.

Sitten aloitettiin Jussi-paitojen huhuilu. Kun paitoja ei tahtonut löytyä, eräs nainen vinkkasi, että Seinäjoen Halpa-Hallissa Jusseja olisi kyllä myynnissä. Hitsi vaan, kun ei oltu Seinäjoella. Mutta mitä teki nainen? Hän kysyi, monelleko paidalle olisi tarve, ja sitten hän tarjoutui hankkimaan nuo paidat puolestamme ja kaiken kukkuraksi lähetti ne Hipulle. Voitteko kuvitella? Teki sellaisen vaivannäön aivan tuntemattomien ihmisten puolesta!

Aikuisuus on kai sitä, ettei enää katso maailmaa sinisilmäisesti. Metsä ei aina vastaa kuten sinne huudetaan, sanaan ei voi aina luottaa ja pahuutta – ihan oikeaa pahuuttakin – näkee ympärillään melkein joka viikko. Siksi tuollaiset epäitsekkäät, avuliaat ja ihanat ihmiset ovat sellainen piristysruiske, että sitä jaksaa ihmetellä vielä viikkojen ja kuukausienkin päästä. Koska kysehän ei lopulta ollut edes paidoista. Kyse oli siitä, että ihminen oli ihminen ihmiselle. Jopa sellaiselle, jota ei tunne. Niinhän sen kuuluisikin mennä.

Herää kysymys, mitä kaikke itse olisi valmis tekemään muiden vuoksi. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay 

Pages