Ladataan...

Olen viimeisen kevään ja kesän aikana tutustunut useampaan ihmiseen kuin aikuiselämässä näin lyhyessä ajassa koskaan aikaisemmin. Kun muuttaa puolison kotikaupunkiin, ei sitä voi olla huomaamatta. Yhtäkkiä kadulla ei näykään tuttuja kasvoja, et kävele ystäväsi kodin ohi tai hae aamupalaa siitä samasta paikasta, jossa jo tiedetään, että otat kuitenkin sen gluteenittoman mozzarellaleivän ja soijakaakaon. Yhtäkkiä seisot päivästä ja viikosta toiseen kadulla vähän sellainen ujo hymy kasvoillasi. Tervehdit, kättelet, kerrot nimesi ja sitten seisoit kumppanisi vieressä muutamasta minuutissa kymmeneen miettien, pitäisikö osallistua keskusteluun vai vaan hymyillä hiljaa. Silloin, kun toinen osapuoli on elementissään, tuntee ihmisiä ja luettelee kotona litanian nimiä, ihmisiä ja tarinoita, jotka lopulta kuitenkin menevät omassa päässäsi sekaisin, olo on välillä vähän hukassa oleva – Kuka oli lapsuudenkaveri, kuka kenenkin vaimo ja mikä sen yhden ihmisen lempinimi olikaan?

Olen varmasti aina ajatellut olevani enemminkin sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut kuin sisäänpäin kääntynyt. Nuorempana en edes tunnistanut itsestäni ujoa ja introverttia puolta, mutta vanhemmiten olen alkanut huomata, etten olekaan niin rohkea sosiaalisissa tilanteissa kuin voisi kuvitella. Työkuvioissa minua ei ole tosin koskaan ujostuttanut. Osaan heittää small talkia tai puhua asiallista työasiaa, keskustella erilaisten ihmisten kanssa ja varmasti useimmiten kaiken lisäksi lukea tilanteitakin vielä aika hyvin. Sen lisäksi minusta on oikeasti kiva tavata uusia ihmisiä. Saada uusia hyvänpäiväntuttuja, kavereita ja jopa ystäviä. Mutta. On tässä yksi muttakin.

Sosiaalisista tilanteista voi tulla myös ähky. Kun tapaa uusia ihmisiä, ei kukaan varmasti voi olla ihan alusta asti aivan oma itsensä. En tarkoita, että varsinaisesti esittäisi mitään muuta kuin on. Mutta tottakai ensimmäisillä kerroilla pitää skarpata eri tavalla kuin vanhojen kamujen kanssa. Pitää tunnustella, mistä aiheista voi puhua. Täytyy kysellä paljon, jotta oppii toisesta ihmisestä ja kaiken lisäksi uudet asiat täytyy painaa mieleen: ”Jaahas. Lapsen nimi oli tämä. Työpaikka tuo ja harrastuslistassa kolme huomioitavaa kohtaa.” Ja kun tätä tapahtuu tarpeeksi usein, useamman kerran viikossa, tuntuu, ettei aina edes pysy oikein kärryillä kaikesta.

Olen yrittänyt opetella tässä hommassa paremmaksi. Mutta vaikka olen tsempannut, on minulle lähes aina uusien ihmisten kanssa käynyt niin, että kysyn kaksi kertaa vaikkapa samaa asiaa, koska informaatiotulva tukkii pään niin, ettei kaikkea vaan voi muistaa. Sitten muu seurue katsoo minua kumma ilme kasvoillaan tyyliin: ”Niin siis mä olen töissä siellä pankissa, jonka pomosta juuri äsken sulle kerroin.” Niinhän se olikin.

Olenkin viime aikoina alkanut pohtia, olenko sittenkin sisäisesti ujo. Miksi minulle – ekstrovertiksi itseni ajatellulle ihmiselle – tulee välillä olo, että uusiin ihmisiin tutustuminen on aika hankalaa? Miksi kesken sosiaalisen tilanteen iskee välillä lukko, ettei keksi oikein mitään sanottavaa? Tulee sellainen tunne kuin tarkastelisi tilannetta ikään kuin ulkopuolisena, ylhäältä käsin.

Kummallisinta näissä tilanteissa on tietysti se, että itseni sijaan myös läheiseni välillä kummastelevat sitä, miksi käyttäydyn, kuten käyttäydyn. He ovat kyselleet jälkikäteen, suutuinko jostakin tai mikä minuun meni, jos tavallisesti höpisevästä naisesta tuleekin yllättäen hiljainen. On aika vaikea selittää, mistä tilanne johtuu, jos ei itsekään osaa käsitellä sitä piirrettä itsestään. Ainoa, mitä olen osannut sanoa, on se, että minusta – näemmä – löytyy nyt tämäkin puoli. Iloinen höpöttelijäkin voi olla välillä hiljainen tarkkailija.

Olen miettinyt, voiko persoonallisuus muuttua iän myötä. Vai onko ujous ollut aina minussa, mutta koska nuorempana oli enemmän tarve tehdä itsensä näkyväksi, tuo piirre selätti introverttiuden. Entä kuinka tutustua ihmisiin – koska oikeastihan haluan oppia kaikki tämän kaupungin ihanat kontaktit ja kasvot – kun ujouspuuska iskee?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Neule, Lindex -70% // paita, Nanso -50% // farkut, Carlingsin oma merkki 

Share

Ladataan...

Kun suunnittelimme Auroora-siskoni pohjalaispolttareita, yksi tärkeä ensivalmistelu oli saada kaikille Jussi-paidat. Normitilanteessa paitojen haalimiseen olisi tarvittu ehkä vain yksi Facebook-huutelu, ja homma olisi ollut siinä, mutta koska Auroora – luonnollisestikin – on siskojensa ja ystäviensä Facebook-kaveri, ei uskallettu ottaa sitä riskiä, että hän olisi tajunnut Jussi-paitojen ja polttareidensa yhteyden. Niinpä piti toimia salamyhkäisesti. Kun live-kysely ei tuottanut tulosta, Hipu-siskoni soluttautui Pohjanmaan alueen nettikirppisryhmään varmistettuaan ensin, ettei ryhmään liittymistä näe ulkopuoliset, ja ettei Auroora satu olemaan itse ryhmässä.

Sitten aloitettiin Jussi-paitojen huhuilu. Kun paitoja ei tahtonut löytyä, eräs nainen vinkkasi, että Seinäjoen Halpa-Hallissa Jusseja olisi kyllä myynnissä. Hitsi vaan, kun ei oltu Seinäjoella. Mutta mitä teki nainen? Hän kysyi, monelleko paidalle olisi tarve, ja sitten hän tarjoutui hankkimaan nuo paidat puolestamme ja kaiken kukkuraksi lähetti ne Hipulle. Voitteko kuvitella? Teki sellaisen vaivannäön aivan tuntemattomien ihmisten puolesta!

Aikuisuus on kai sitä, ettei enää katso maailmaa sinisilmäisesti. Metsä ei aina vastaa kuten sinne huudetaan, sanaan ei voi aina luottaa ja pahuutta – ihan oikeaa pahuuttakin – näkee ympärillään melkein joka viikko. Siksi tuollaiset epäitsekkäät, avuliaat ja ihanat ihmiset ovat sellainen piristysruiske, että sitä jaksaa ihmetellä vielä viikkojen ja kuukausienkin päästä. Koska kysehän ei lopulta ollut edes paidoista. Kyse oli siitä, että ihminen oli ihminen ihmiselle. Jopa sellaiselle, jota ei tunne. Niinhän sen kuuluisikin mennä.

Herää kysymys, mitä kaikke itse olisi valmis tekemään muiden vuoksi. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Olen näitä avoimia ja liberaaleja kaupunkilaisia, jotka tuomitsevat rasismin, haluavat tasavertaisen avioliittolain ja eivät pidä ihonväriä merkkinä mistään muusta kuin ihon väristä. Sitten tapasin tulevan aviomieheni ja meinasin jättää koko homman kesken ennen kuin edes oli ollut kunnolla mahdollista tutustua. Ai miksikö? No siksi, että kyseessä oli jääkiekkoilija. Tiedättehän tämän ihmistyypin? Ei älyä, ei aivoja, ei kykyä muuhun kuin mustan muoviläpykän (onkohan se muuten edes muovia?) lätkimiseen mailalla. Jep. Aika avarakatseista minulta, vai kuinka?

Kun sain tietää, että A on jääkiekkoilija, siihenastiset käsityksenhippuseni hänestä tipahtivat heti asteen (aika montakin) alemmas. Kalkuloin asiaa päässäni sekunnin sadasosan ajan ja päätin tehdä pienen testin. Tai sanotaanko suoraan: Minä oikeastaan hyökkäsin piikikkäästi jääkiekkostereotypioihin vedoten. Heitin jonkin kärkkään kommentin nuuskasta, housun lahkeiden päälle käärityistä sukista ja väkivallasta. Muistan ajatelleeni siinä hetkessä, että tässä oli nyt kyllä käsillä aikamoinen riskiveto. Joko mies tarttuisi syötiin ja olisi juuri sellainen sanavalmis ja skarppi tyyppi, johon voisin ihastua. Tai sitten hän ei edes tajuaisi koko läppää, ottaisi vaan nokkiinsa ja homma olisi yhdellä kertaa taputeltu. Veikkasin tietysti jälkimmäistä vaihtoehtoa (koska, daa, kyseessä oli kuitenkin aivoton hokiäijä), mutta takaisin iskikin niin tarkka opettajasivallus, että meinasin tipahtaa penkiltäni. Täytyi myöntää, että onneksi olin ihan hirveän väärässä.

Sitä helposti kuvittelee olevansa avoin ja suvaitsevainen. Ihminen, joka hyväksyy toiset sellaisena kuin he ovat. Äiti, joka selittää lapselleen erilaisista uskontokunnista, huivisäännöistä, kielistä ja painottaa, kuinka kaikki ihmiset ovat tasavertaisia. Olin voinut leijua omassa muka-suvaitsevaisessa kuplassani vuosia, kunnes tapasin A:n, ja huomasinkin, että olen paljon enemmän kiinni omissa stereotypioissani kuin olin koskaan luullut olevani. Itse asiassa. Ymmärsin, että olin ollut siihen asti todellisuudessa suvaitsevainen vain oman suvaitsevaisuuskäsitykseni sisällä ja se jos mikä, oli tekopyhää.

Enkä usko, että olen kuplani kanssa yksin. Ei tarvitse kuin vähän vilkaista ihmisten somefiidejä, huomaa, kuinka suvaitsevaisuus on useinkin todella rajattua. Siellä heilutellaan Setan lippuja kulkueessa ja tarjotaan yösijaa turvapaikanhakijoille, mutta naureskellaan Hotelli Vantaassa bilettäville, pidetään pakettimatkoja Play Del Inglesiin juntteina, tuomitaan koko ihmisen ihmisyys Ed Hardy -paidan takia ja koetaan tarpeelliseksi tuomita tiettyyn poliittiseen puolueeseen kuuluvat ihmiset automaattisesti vääränlaisiksi kansalaisiksi. Ei ole tavatonta, että ihminen julistaa olevansa avarakatseinen, mutta ei ymmärrä, että pitelee tismalleen samanlaisia kapeita laseja päässä kuin ne ihmiset, joita arvostelee itse eniten.

En minä koskaan ole kuvitellutkaan olevani valmis. Mutta on se joka kerta vaan ihmeellistä, mitä elämä opettaakaan. 

-Karoliina-

Share

Pages