Ladataan...
Kolmistaan

Katselin tällä viikolla ulos työpaikan ikkunasta. Meidän edessä on menossa jokin tietyö ja kaivinkone kolusi karmealla äänellä kuoppaa maahan. En tiedä, mistä assosiaationi tuli, mutta sitä näkyä katsellessa aloin pohtia, kuinka hirveän montaa asiaa elämässäni olenkaan hävennyt. Ollut nolona, hävennyt olla minä. Ja kuinka vapauttavaa nyt onkaan, kun ei tarvitse oikeasti tämän ikäisenä, näillä pähkäilyillä ja historialla hävetä enää oikein mitään.

Ensimmäiset kerrat, jolloin muistan hävenneen itseäni, liittyivät lukihäiriööni. Koin alakoululaisena, vähän nokkelana sellaisena, kauhan kolauksen, kun olikin aivan todella huono englannin kielessä. Tarvitsin siihen tukea ja apua ja kaikesta tästä huolimatta olin edelleenkin se, jonka sanat sekoilivat ja ääneenluku ujostutti. Minua hävetti, etten osannut. Hävetti tarvita apua.

Aikuisena olen osannut kääntää lukihäiriöni vahvuudekseni. Kirjoittamisesta ja lukemisesta tuli lopulta jopa minun työni. Vieläkin, kun joku huomauttaa kirjoitusvirheistä, tulee tunne: Etkö tiedä, minkä matkan olen tähän pisteeseen tehnyt? Joka tapauksessa koko luki-homma on tehnyt minusta sinnikkään. Ja se on hemmetin hyvä juttu!

Toinen hävetykseni on liittynyt ainakin kahden (jopa kolmen) vuosikymmenen ajan silmälaseihin. Olen kirjoittanut aiheesta todella monta kertaa (muun muassa täällä, täällä ja täällä), pohtinut silmälasitraumojeni syntyä, mutta edelleenkin rillit aiheuttavat minussa aikamoisia tunnekuohuja. Lapsena häpesin olevani se luokan ainoa rillipää. Teini-iässä häpesin puolestaan rumuuttani: Olin omasta mielestäni kauhea ilmestys laseilla.

Tällä hetkellä yritän ravistella silmälasikammoa kauemmaksi. Kävin pari viikkoa sitten näöntutkimuksessa ja valitsin itselleni mitä kauneimmat pokat. Toivon, että niiden avulla voin harjoitella pois silmälasihävetyksestäni. Eikö olisi jo aika?

Eniten elämässäni olen hävennyt tapaa, jolla kohtelin erästä nuoruusaikani kumppaniani erotilanteessa. Ihmisillähän on tietysti oikeus lopettaa parisuhteet niin halutessaan, mutta minä olin kohtuuttoman ilkeä ihmiselle, joka oli kohdellut minua hirmuisen hyvin. En vielä niin vähäisellä elämänkokemuksella kai tajunnut, ettei hyvät ihmiset olleetkaan mikään itsestäänselvyys. En koskaan ole katunut eroa, mutta omaa käytöstäni kylläkin. Tajusin, ettei hän todellakaan oli ansainnut ilkeilyjäni.

Kun sitten lopulta ymmärsin, että olin toiminut väärin, koin kauheita tunnontuskia. Itse asiassa näin painajaisia aiheesta monta vuotta eron jälkeenkin. Ajattelin, että minun olisi pakko sairastua johonkin kuolemansairauteen, jotta karma toisi minulle takaisin julmuuteeni. 

En ole vieläkään pyytänyt häneltä anteeksi. Koen, että se olisi jollain tapaa falskia. Tehtyjä ei saa tekemättömäksi. Mutta oman sontani karmalta olen sentään kokenut saaneeni jo takaisin. Jos nimittäin uskoo siihen, että asiat menevät lopulta jollain lailla tasan. Nyt toivon, että hyvä lisää hyvyyttä. 

Noiden tapahtumien jälkeen olen pyrkinyt elämään niin, ettei minun tarvitsisi hävetä omaa käytöstäni tuossa suuressa mittakaavassa. Että tekisin valintani sillä sydämellä, mikä minulla on. Kuunnellen todellista itseäni. Olen onnistunut mielestäni aika hyvin.

Kronologisesti viimeisin hävetykseni liittyy eroon tyttäreni biologisesta isästä. Minulla on lapsesta asti ollut haaveena saada perhe. Iso ydinperhe. Sellainen idyllisistä kirjoista tuttu. Kun erosin F:n isästä, koin, että astuin samoin tein jonnekin kuiluun, jossa otsaani oli leimattu ikuisen epäonnistujan merkki. Vaikka ero ei hävettänytkään minua itseäni, koska koin tekeväni oikein, hävetti minua se, mitä muut ajattelisivat nyt minusta. 

Pelotti leimautua yh-mutsiksi*. Juttelin tästä asiasta erään F:n luokkakaverin äidin kanssa, joka on myös eronnut lastensa isästä. Pähkäiltiin, mikä hävetys se nyt on, jos alkuperäisperhe ei ole koossa. Ainoastaan päidemme sisäinen ongelma. Ehkä – ainakin omassa päässäni ja vajavaisella tietämykselläni elämästä – eroperheisiin liittyi tuoreeltaan joitain sellaisia stereotypioita, joita en halunnut itseeni yhdistettävän.

Nyt aika on onneksi antanut armoa ja mittasuhteita tällein asialle. Oikeasti hävettää tällä hetkellä se, miten ahdaskatseinen olin ennen erilaisten perhemuotojen suhteen. Kuten olen nyttemmin tajunnut, voi perhe olla niin monella tavalla. Ei lapselta katoa isä ja äiti minnekään, vaikka ero tulisikin. Eikä itseltäkään puolestaan lapsi. Voi saada lisää ja laajemman perheen, jos hyvin käy. Tai olla onnellinen uudessa tilanteessa. Se on ollut aika mahtava oivallus.

Mitä sinä olet hävennyt ja miten olet päässyt häpeästä yli? Vaikka sanalla häpeämätön onkin negatiivinen klangi, olisi ihana ajatella olevansa positiivisella tavalla häpeämätön. Sellainen, joka ottaisi omat vajavaisuutensa osana ihmisyyttä. Ei häpeän aiheena. 

-Karoliina-

*puhekielinen, ei juridinen, ilmaus 

Kuva: Pixabay

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kaupallinen yhteistyö: OP

Olin viime viikon maanantaina Maaret Kallion kanssa Maria Veitolan vieraana Alkuja -nimisessä podcast-sarjassa, jossa keskustelimme erosta lapsiperheessä (kuunneltavissa täällä) . Alkuja-sarjahan on kampanjakokonaisuus, joka on osa OPn #suominousuun-avausta. #Perheenlisä on ihan kaikille lapsiperheille suunnattu maksuton etupaketti ja se lanseerattiin helpottamaan uusien perheiden alkuja silloin, kun taloustilanne on usein kaikkein tiukimmillaan.

Vaikka "Alkuja" kuulostaakin ainakin minun korvaani sille, että se keskittyisi vain lapsiperheen ensi hetkiin, vauvan syntymään, käsitellään sen ympärillä muitakin lapsiperhealkuja. Esimerkiksi sellaista uutta alkua, kun ydinperhe muuttuukin eroperheeksi.

Mietin aluksi aika kauan, menenkö mukaan koko sarjan tekemiseen. Jotenkin minua itseäni tavallaan jo vähän kyllästyttää jauhaa aiheesta, jonka prosessointi – ainakin se akuutti – on itselläni jo takana. Ja josta te lukijatkin olette varmasti saaneet maistaa jonkinmoisen siivun. On tullut vähän sellainen tunne, voisiko asian jo antaa olla. Mennyt on mennyttä.

Se, että mukana jaksossa olivat kuitenkin minun all time - suosikkinaiseni Veitola ja Kallio, muutti asiaa. Jos pääsisin juttelemaan noiden naisten kanssa, en voisi kieltäytyä. Ja hyvä niin, koska näin matkan päästä asioista puhuttaessa voi oivaltaa toisaalta taas muutamia uusia asioita. Niin ja ehkä minulla olisi myös rohkeutta kertoa taas jotain uusia ajatuksistani aiheen tiimoilta.

Maaretin ja Marian kanssa jutellessani mieleeni tulvahti muisto viime keväältä, jolloin törmäsin Facebookia selatessani parisuhdekouluttaja Marianna Stolbown haastatteluun, jossa hän peräänkuulutti, ettei pienten lasten vanhempien pitäisi erota. Hänen argumenttinsa kuului: " Aikuisella voi olla elämän varrella monta parisuhdetta, mutta lapsella on vain yksi lapsuus." Tuijotin tekstiä hetken ja olisi tehnyt mieli viskata puhelin seinään. Ai miksikö näin? Minäpä kerron. Mutta aloitetaan kuitenkin ajatuksenjuoksuni aiheen tiimoilta nyt ihan alusta.

Kun kerroin talvella, että eroamme, sähköpostini, puhelimeni ja jopa kaupunkikävelyni muuttuivat kentäksi, jolloin minusta tuli hetkessä eronneiden ja eroa pohtivien ihmisten kuunteleva korva. Se, että minäkin olin nyt yksi eronneista, sai minut ikään kuin monen melko tuntemattomankin silmissä muuttumaan osaksi heitä. Saatoin saada päivässä monta tilitystä siitä, millaisissa perhehelveteissä ihmiset elivät ja elävät, ja kuinka monen – yllättävän monen "onnellisen" - perheen ja pariskunnan takana olikin oikeasti todella rankkoja asioita.

Vaikka itse olinkin toki pohtinut eroa ja sen oikeellisuutta omalla kohdallani ja oman lapseni näkökulmasta, avarsivat nuo keskusteluhetket käsitystäni ympäröivästä maailmasta varmasti enemmän kuin mikään muu asia siihen mennessä. Tajusin, ettei kukaan – todellakaan –voi tietää ulkoisten seikkojen perusteella, millaisissa parisuhteissa kukakin elää. Ympäriltäni, läheltä ja kaukaa, alkoi nimittäin paljastua toinen toistaan karmeimpia ihmiskohtaloita. Ja tiedättekö: Juuri niiden hymyjen, omakotitalojen, kauniiden vaatteiden ja kauniiden ihmisten maailmasta.

Me suomalaiset olemme häpeäkansaa. Sellaista sakkia, että otamme ihan liian usein sellaisetkin asiat omaksi häpeäksemme, joita ei pitäisi. Jos puoliso vetää turpaan, pidetään suu kiinni, eikä kerrota sitä muille. Sanotaan lapsillekin, ettei tästä puhuta. Isi vaan vähän hermostui, kun äiti osasi olla niin väärällä tavalla.

Jos kumppani simputtaa henkisellä väkivallalla vuosia ja alistaa, emme me huuda sitä kylillä, vaan käännämme tarinan toisin päin. Vähän jopa vitsin turvin annamme ennemminkin itsestämme sen kuvan, että satumme nyt vaan olemaan luonteeltamme tiukkapipoisia ja hapannaamaisia puolisoita, joiden täytyy pitää jöötä kumppanille. Vika on minussa.

Jos puolison mielenterveys alkaa rakoilla. Narsismi nostaa päätään ja perhe-elämä pyörii vain yhden ihmisen halujen ja mielivaltaisen käytöksen ympärillä, alamme hiipiä varpaillamme. Silotamme tietä ja välttelemme ristiriitaa loppuun asti niin, että kadotamme itsemme. Mutta toki ihan niin hiljaa, ettei kukaan huomaa.

Jos kumppani pettää, ei sitä sanota edes eron hetkellä. Koska silloinhan leimautuisi siksi henkilöksi, jota petettiin. Vuosia, hymyssäsuin.

Kun sitten tämän häpeäkansan kasvatti uskaltaa useinkin hirmuisen ja pitkän kamppailun jälkeen lopulta erota suhteesta ja kumppanista, joka ei tee tälle ja koko perheen ilmapiirille kuin hallaa, kehään heitetään nämä Stolbow`n ajatusten kaltaiset kommentit. Vedetään esille "nykyään erotaan liian helposti -kortti" tai tartutaan pinnallisuuksiin.

Luettuani Stolbow`n haastattelusta kohdan "parisuhteessa saa olla välillä tylsää, harmaata ja seksitöntä", raivoni alkoi muuttua jo nauruksi. Hei ihan oikeasti! Toki joku parisuhde voi päätyä noinkin marginaalien aiheiden tiimoilta, mutta kuunneltuani yhä useampia erotarinoita, harva lapsiperheellinen päätyy eroon noin heppoisin perustein. Nuo asiat toki saatetaan sanoa ääneen  – kun oikea syy syystä tai toisesta hävettää – mutta usein takana on paljon muutakin. Onnellisia ne, jotka eivät sitä tiedä.

Erokeskustelua usein leimaa ajatus siitä, että erossa olisi kaksi aikuista ihmistä, hyvää ja tervettä ihmistä, joiden päällimmäinen ongelma olisi pikkulapsiajan aiheuttama väsymys ja liian harvakseltaan tapahtuvat petipuuhat. Näissä tilanteissa Stolbow`n kommentit, ehkä, ovat ihan ok, mutta kaikkien niiden, jotka ovat joutuneet kohtaamaan suhteessaan suurempia ongelmia, kohdalla tuollaiset mielipiteet ovat törkeä isku vyön alle. 

"Aikuisella voi olla elämän varrella monta parisuhdetta, mutta lapsella on vain yksi lapsuus". Niinpä. Juuri siksi se ainoa lapsuus on joskus pelastettava. Erolla. 

-Karoliina-

Kuuntele Maaret Kallion, Maria Veitolan ja minun erokeskustelut täältä. 

Share

Ladataan...

Lupasin kertoilla teille pikkuhiljaa, millaiseksi arki meidän perheessämme on muotoutunut. Missä asutaan ja miten. Nyt on sen aika.

Kun aloin eron alkumetreillä selvittää lapsen huoltajuuteen ja asumiseen liittyviä asioita, olin ensin ihan pää pyörällä. Monessa nettitekstissä meni nimittäin sekaisin lapsen huoltajuus, lähi- ja etävanhemmuus, sekä asuminen, ja siksi minun oli itsekin aluksi vaikea erottaa näitä asioita toisistaan. Pari soittoa lastenvalvojalle kuitenkin selkeytti asioita, ja lopulta F:n asuminen ja huoltajuus solahtivat ikään kuin itsestään nykyisiin uomiinsa.

Alusta asti kaikissa eroon liittyvissä päätöksissä ajatuksena oli se, ettei F:n elämä muuttuisi kuin vain niidena aivan pakollisten asioiden verran. Ja ainoat pakolliset asiat olivat siis varsinainen ero, sekä se, että oli etsittävä uusi asunto. Kummalakaan meistä kun ei ollut mahdollisuutta jäädä asumaan vanhaan asuntoomme yksin.

Niinpä päätimme vuokrata uudet kotimme läheltä vanhaa kotiamme niin, ettei F:n päiväkoti tai muu elämän alue muuttuisi hirveästi. Me edelleen siis käymme samalla ostarilla kuin ennen. Kuljemme samannumeroisilla busseilla ja näemme niitä samoja koiranulkoiluttajia ja kavereita.

Pidin myös tärkeänä sitä, että me molemmat vanhemmat olisimme F:n lähellä. Ja siis aivan fyysisesti(kin). Siksipä uudet vuokrakotimme sijaitsevat F:n isän kanssa vain 200 metrin päässä toisistaan, saman kadun varressa niin, että iskän ikkunasta näkyy äidin talon seinä. Leikkipihojakin erottaa vain metrinen aita.

Nyt tuo kotien läheisyys on enemmänkin vielä henkinen juttu, mutta F:n kasvaessa se saa varmasti suuren merkityksen. Onhan se nyt varmasti helpompaa, kun koulusta voi tepastella sen vanhemman luokse, kumpi sattuu olemaan aikaisemmin kotona. Tuntuisi nimittäin väärälle se, että lapsi joutuisi virumaan iltapäiväkerhossa pitkään vain siksi, että juuri sen päivän vetovastuussa olevalla vanhemmalla olisi pitkä työpäivä (ja toinen vanhempi mahdollisesti jo kotona). Lähekkäin asuminen helpottaa varmasti myös sitä, että toiseen vanhemman kotiin jääneet tavarat ehtii vielä aamulla hakea, jos ne ovat edellispäivänä sinne unohtuneet.

Lähi- ja etävanhempiasian olemme ratkaisseet niin, että minä olen F:n lähivanhempi, vaikka molemmat olemmekin juridisesti aivan yhtä vahvoja huoltajia. F:n pääkoti ja esimerkiksi oma huone ovat minun luonani, vaikka kyllä isi-tytäraikaakin on aivan joka viikko. Me olemme päätyneet kahden viikon sykleihin. Joka toinen viikko F on isällään kaksi arki-iltaa, sekä kahden päivän ja yhden yön kombon viikonloppuna. Joka toinen viikko F taas on isillä kaksi arkipäivää sekä niiden välisen yön, mutta tällöin viikonloppu on äidin kanssa. Näiden lisäksi toki joustamme ja sovimme, jos sellaiseen on tarvetta ja mahdollisuutta.

Kun pohdimme huoltajuusasioita, selvitin erilaisten ammattilaisten mielipiteitä lapsen asumisjärjestelyistä. Nykyinen trendi viikko-viikkovanhemmuudesta tuntui olevan vallalla, mutta moni kasvatuksen ammattilainen piti vuoroviikkovanhemmuutta lapsen kannalta kuitenkin huonona asiana. Muun muassa mun kaikkien aikojen lempikasvatusguruni Jari Sinkkonen ei suosittele viikko-viikkojärjestelyä, samoin ne molemmat lastenvalvojat, joilta kyselin neuvoja, olivat Sinkkosen kanssa samalla linjalla.

Itsekin olin miettinyt jo aikaisemmin, ettei viikko-viikkojärjestely – ainakaan meidän tapauksessamme ja näin pienen lapsen kanssa  – olisi se fiksuin ratkaisu, ja niinpä päädyimme nykyiseen asumismuotoon. Toisilla perheillä vuoroviikkoasuminen on varmasti aivan loistava muoto, mutta se ei tuntunut F:n elämän kannalta parhaalle ratkaisulle.

Koen, että on tärkeää, että F:llä on yksi selkeä tukipiste, mutta kuitenkin tiivis yhteys etävanhempaan ja heidän yhteiseen pesäkoloonsa. Olenkin yrittäneet korostaa koko prosessin ajan F:lle, että vaikka pääkoti onkin äidin luona, on isin koti myös hänen kotinsa. Ja siellä hän ei ole vieras, vaan yhtälailla asunnon oikea asukas kuin äidilläkin.

Muutenkin minusta koko lähi- ja etävanhempitermit ovat vaarallisia (vaikka ymmärränkin, että niitä vaikka juridiikan kannalta tarvitaan). Termistö kuitenkin arvottaa mielestäni vanhemuutta, vaikka molemmat vanhemmat ovat lapsen kasvun kannalta tärkeässä roolissa.  Siksi puhunkin F:lle vaan "meidän kodista" ja "isin ja sun kodista", jotta F ei koskaan ajattelisi, että toinen koti olisi toista parempi tai huonompi.

Olisi mukava kuulla teidän muidenkin eronneiden vanhempien ajatuksia ja vinkkejä asumis- ja huoltajuuskuvioista! Mikä toimii, mikä ei ja missä kannattaa olla tarkkana?

-Karoliina-

P.S. Tuli mieleeni, että kokoaisin jonkinlaista erovanhemmuuden ABC-opasta. Olisiko siinä mitään järkeä? Ja siis ammattilainenhan asian suhteen en ole vielä, mutta aika moni asia on tullut tässä lähiaikoina selvitettyä.

Share

Pages