Ladataan...

Olen lukenut viimeisen vuoden aikana useammankin nettijutun siitä, kuinka arkensa alle musertuneet vanhemmat ovat harkinneet (ja toteuttaneet?) eroa siksi, että ajattelisivat sen olevan ratkaisu ainaiselle väsymykselleen ja oman aikansa puutteelle. Eroa on suunniteltu ikään kuin happihypyksi itseään varten – Edes joskus olisi tilanne, jolloin saisi juoda aamukahvinsa rauhassa ja keskittyä omiin harrastukiin, kun lapset olisivat vuorollaan toisella vanhemmalla.

Kun olin itse eroamassa lapseni isästä, täytyy myöntää, ettei tuo asia tullut edes mieleeni. Tai siis tuli, mutta silloin erossaoloajatus enemmänkin vain ahdisti minua. Mietin, miten lapsi pärjää, kun herää yöllä painajaiseen, ja asunnossa ei olekaan juuri se vanhempi, jota juuri siihen hätäänsä kaipaisi. Ja mietin, miten itse pärjäisin niinä päivinä, kun olisin kyllä äiti, mutta minulla ei olisikaan kotona pientä ihmistä, jolle lukea iltasatu.

Totuttelu asioihin vei aikaa. Enkä voi sanoa, että ensimmäiset yksin vietetyt illat, päivät, viikot tai kuukaudet olisivat olleet mitään juhlaa. Kyllä siitä oli vapauden tunne aika kaukana. Ennemminkin tyhjä koti ahdisti ja oli vaikea elää joinakin päivinä sellaista yksineläjän arkea, jota ei ollut vuosiin enää elellyt.

Mutta ajan kanssa tilanteesta alkoi nähdä positiivisiakin sävyjä. Koska elämämme oli – ja on nyt ja jatkossakin – näiden reunaehtojen sanelema, on siitä aivan turha valittaa. Joku kysyikin joskus, onko kauheaa, kun joutuu olemaan lapsestaan enemmän erossa kuin ydinperheäidit. Vastasin, että se voisi olla, jos rypisi ikävissään ja keskittyisi kurjiin tunteisiin. Mutta koska koko homma olisi vain energian hukkaan heittämistä, en viitsi ryhtyä sellaiseen. Enkä vähiten siksi, että tuollainen negatiivinen asenne heijastuisi varmasti myös lapseen.

Olisi valhe, jos sanoisin, etten koskaan ikävöi tytärtä tai olisi välillä huolissani hänestä silloin, kun en saa itse olla läsnä. Olen kuitenkin yrittänyt laittaa nämäkin tunteet omaan lokeroonsa. Mitä minä hyödyn, jos ikävöin? Muuttaako se tilannetta tai parantaa meidän kenenkään oloa? Vastaus on aina ”ei”. Ja kun olen oppinut kääntämään ei-ihanteellisen tilanteen tällä tavalla päälaelleen, olen alkanut nähdä myös positiivisia aspekteja siellä, mistä en ole niiden uskonut löytyvän.

Se, että meidän vanhempien tulee vuorotella aikaamme tyttäremme kanssa, onkin osoittautunut joskus jopa ihan hyväksikin asiaksi. Tarkoitan tällä sitä, että koska tiedän tyttäreni olevan aikoja pois kotoa, ymmärrän myös, ettei yhdessäolo ole itsestäänselvyys. Silloin yhteisiin asioihin, arkeen ja kaikkeen tähän haluaa panostaa entistäkin enemmän. Toisaalta ne ajat, jolloin tytär ei ole kotona, on myös – jos ei keskity negatiivisuuksiin – hyvää aikaa sekin. Silloin voi ladata akkuja ja keskittyä parisuhteeseen. Jutella aikuisten kesken rauhassa ja keskittyä vaan toiseen.

Tämä parin vuoden aikana olenkin tajunnut, että tällainen tilanne voi olla joinakin viikkoina jopa aikuisen voimavara. Kun on kitinää ja hermojen kiristelyä, ainakin itse pystyn pitämään paremmin pääni kylmänä, kun mietin, että vaikka päivän tai viikon päästä onkin muutama ilta, jolloin voi kerätä voimia aikuisvoimin. Ihan sama taktiikka kuin silloin, jos joskus F:n ollessa vielä päiväkoti-ikäinen aamuisin tuli jotain kärhämää – Silloin pinnistelin hermojani sillä ajatuksella, että puolen tunnin päästä lapsi olisi jo päikkärissä, minä työmatkabussissa, joten hetken vielä jaksoi venyttää pinnaa. Olisi turha hermostua, koska kuitenkin kaikille jäisi asiasta kurja fiilis viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi erota päiväkodin ovella.

Tavallaan olenkin alkanut ymmärtää sen, mitä niin brutaalille kuulostava ”eroan oman aikani vuoksi -ajattelu” pitää sisällään. Siinähän tavoitellaan – toki todella vaarallisin keinoin – itselle lisähermoja ja aivojen tuuletusta. Jopa parempaa vanhemmuutta, koska kyllä virkeä vanhempi on vaan parempi kuin rättipoikkiväsynyt.

Koska en kannusta ketään lapsiperheellistä ilman pätevää syytä – jota oman ajan tavoittelu ei ainakaan minusta ole, vaikka en muiden valintoja tuomitsekaan – eroamaan, olen alkanutkin pohtia, kuinka ydinperheissä päästäisiin samanlaiseen perheajan ja oman/parisuhdeajan vuorotteluun, mikä uusperheissä usein on automaatio, ja jonka voimauttavaa vaikutusta ei voi kiistää. Koska mitä enemmän olen aiheesta jutellut ydin- ja uusperheellisten ystävieni kanssa, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää, että suurin osa vanhemmista kokisi olevansa parempi vanhempi, kumppani ja jopa ihminen silloin, kun voisi välillä myös olla erillään lapsiperhearjesta. Se ei tarkoita sitä, etteikö jokainen heistä haluaisi olla isä tai äiti. Mutta vähän sama juttu kun töissä: Vaikka tekisit unelmaduuniasi ja rakastaisit mennä töihin, on viikonloppuvapaa ja lomat välillä ihan paikallaan.

Kaikilla perheillä ei ole tukiverkkoa. Asuin itsekin 6 vuotta lapsen kanssa kaupungissa, jossa ei ollut 150 kilometrin säteellä yhtä ainoaa sukulaista a.k.a luontevaa lapsenhoitoapua, joten tiedän, ettei omaa aikaa noin vaan oteta. (Tosin se on pakko sanoa, että kun apua tarvittiin, tuli perhettä apuun 150-350 kilometrin takaakin). Ystävistä oli joskus apua (kun kehtasin pyytää), mutta kun hekin alkoivat lisääntyä, oma kynnykseni kysyä apua nousi koko ajan – ei halunnut, että toisin ystävilleni lisävaivaa.

Olenkin alkanut pohtia, millaisia lapsenhoitorinkejä voisi saada aikaiseksi, ettei kenenkään ydinperheeläisen tarvitsisi erota ainakaan oman ajan puutteen vuoksi. Voisiko vaikka useamman perheen kesken sopia kierrosta, jolloin jokainen pariskunta saisi viedä lapsensa vuorollaan jollekin ringin perheistä hoitoon. Silloin ei syntyisi ”velkaa”, kun jokainen saisi vuorollaan lapsivapaata aikaa, mutta jokainen myös vuorollaan voisi olla avuksi.

Samaan tyyliin olen miettinyt, että perheet voisivat palkata yhdessä lapsenvahdin. Hyvän nannyn saaminen on kiven alla, ja toisaalta hyvästä työntekijästä kannattaa pitää kiinni. Jos perheringillä olisi yksi vakiohoitoaja, voisi kuvitella, että lastenhoitaja pysyisi tyytyväisenä, kun aina jollakin olisi lapsenlikan tarvetta ja samalla palkka juoksisi. Ja jos perheissä olisi vain yhden lapsen perheitä, voisi joskus muutaman lapsen viedä samaan paikkaan vaikkapa yökylään lapsenvahdille, jolloin kaksi vanhempipariskuntaa saisi loman yhtäaikaisesti niin, että maksuissa voisi kuitenkin säästää.

Lopuksi ja tiivistykseksi. En usko, että kukaan vanhempi eroaa aidosti oman ajan tavoittelun vuoksi. Mutta väsymys ja oman ajan puute ajavat kyllä ihan varmasti huonoille urille, joten kehottaisin miettimään happihyppyaikoja perhe-elämästä jo ennen kuin seinät kaatuvat päälle. Ei ole häpeä ottaa välillä omaa- tai parisuhdeaikaa, eikä ole häpeä sanoa joskus, että tuulettuminen tekisi hyvää. Joten lukijat: Jos teillä on vinkkiä oman ajan tai parisuhdeajan – erityisesti lapsenvahtitilanteen – suhteen, jakakaa ne muillekin! Uskon, että sellaisista vinkeistä hyötyy moni.

-Karoliina-

P.S. Aihetta liippaavaa parisuhdeaikapostaus luettavissa täältä. 

Kuva: Pixabay

Ladataan...
Kolmistaan

Katselin tällä viikolla ulos työpaikan ikkunasta. Meidän edessä on menossa jokin tietyö ja kaivinkone kolusi karmealla äänellä kuoppaa maahan. En tiedä, mistä assosiaationi tuli, mutta sitä näkyä katsellessa aloin pohtia, kuinka hirveän montaa asiaa elämässäni olenkaan hävennyt. Ollut nolona, hävennyt olla minä. Ja kuinka vapauttavaa nyt onkaan, kun ei tarvitse oikeasti tämän ikäisenä, näillä pähkäilyillä ja historialla hävetä enää oikein mitään.

Ensimmäiset kerrat, jolloin muistan hävenneen itseäni, liittyivät lukihäiriööni. Koin alakoululaisena, vähän nokkelana sellaisena, kauhan kolauksen, kun olikin aivan todella huono englannin kielessä. Tarvitsin siihen tukea ja apua ja kaikesta tästä huolimatta olin edelleenkin se, jonka sanat sekoilivat ja ääneenluku ujostutti. Minua hävetti, etten osannut. Hävetti tarvita apua.

Aikuisena olen osannut kääntää lukihäiriöni vahvuudekseni. Kirjoittamisesta ja lukemisesta tuli lopulta jopa minun työni. Vieläkin, kun joku huomauttaa kirjoitusvirheistä, tulee tunne: Etkö tiedä, minkä matkan olen tähän pisteeseen tehnyt? Joka tapauksessa koko luki-homma on tehnyt minusta sinnikkään. Ja se on hemmetin hyvä juttu!

Toinen hävetykseni on liittynyt ainakin kahden (jopa kolmen) vuosikymmenen ajan silmälaseihin. Olen kirjoittanut aiheesta todella monta kertaa (muun muassa täällä, täällä ja täällä), pohtinut silmälasitraumojeni syntyä, mutta edelleenkin rillit aiheuttavat minussa aikamoisia tunnekuohuja. Lapsena häpesin olevani se luokan ainoa rillipää. Teini-iässä häpesin puolestaan rumuuttani: Olin omasta mielestäni kauhea ilmestys laseilla.

Tällä hetkellä yritän ravistella silmälasikammoa kauemmaksi. Kävin pari viikkoa sitten näöntutkimuksessa ja valitsin itselleni mitä kauneimmat pokat. Toivon, että niiden avulla voin harjoitella pois silmälasihävetyksestäni. Eikö olisi jo aika?

Eniten elämässäni olen hävennyt tapaa, jolla kohtelin erästä nuoruusaikani kumppaniani erotilanteessa. Ihmisillähän on tietysti oikeus lopettaa parisuhteet niin halutessaan, mutta minä olin kohtuuttoman ilkeä ihmiselle, joka oli kohdellut minua hirmuisen hyvin. En vielä niin vähäisellä elämänkokemuksella kai tajunnut, ettei hyvät ihmiset olleetkaan mikään itsestäänselvyys. En koskaan ole katunut eroa, mutta omaa käytöstäni kylläkin. Tajusin, ettei hän todellakaan oli ansainnut ilkeilyjäni.

Kun sitten lopulta ymmärsin, että olin toiminut väärin, koin kauheita tunnontuskia. Itse asiassa näin painajaisia aiheesta monta vuotta eron jälkeenkin. Ajattelin, että minun olisi pakko sairastua johonkin kuolemansairauteen, jotta karma toisi minulle takaisin julmuuteeni. 

En ole vieläkään pyytänyt häneltä anteeksi. Koen, että se olisi jollain tapaa falskia. Tehtyjä ei saa tekemättömäksi. Mutta oman sontani karmalta olen sentään kokenut saaneeni jo takaisin. Jos nimittäin uskoo siihen, että asiat menevät lopulta jollain lailla tasan. Nyt toivon, että hyvä lisää hyvyyttä. 

Noiden tapahtumien jälkeen olen pyrkinyt elämään niin, ettei minun tarvitsisi hävetä omaa käytöstäni tuossa suuressa mittakaavassa. Että tekisin valintani sillä sydämellä, mikä minulla on. Kuunnellen todellista itseäni. Olen onnistunut mielestäni aika hyvin.

Kronologisesti viimeisin hävetykseni liittyy eroon tyttäreni biologisesta isästä. Minulla on lapsesta asti ollut haaveena saada perhe. Iso ydinperhe. Sellainen idyllisistä kirjoista tuttu. Kun erosin F:n isästä, koin, että astuin samoin tein jonnekin kuiluun, jossa otsaani oli leimattu ikuisen epäonnistujan merkki. Vaikka ero ei hävettänytkään minua itseäni, koska koin tekeväni oikein, hävetti minua se, mitä muut ajattelisivat nyt minusta. 

Pelotti leimautua yh-mutsiksi*. Juttelin tästä asiasta erään F:n luokkakaverin äidin kanssa, joka on myös eronnut lastensa isästä. Pähkäiltiin, mikä hävetys se nyt on, jos alkuperäisperhe ei ole koossa. Ainoastaan päidemme sisäinen ongelma. Ehkä – ainakin omassa päässäni ja vajavaisella tietämykselläni elämästä – eroperheisiin liittyi tuoreeltaan joitain sellaisia stereotypioita, joita en halunnut itseeni yhdistettävän.

Nyt aika on onneksi antanut armoa ja mittasuhteita tällein asialle. Oikeasti hävettää tällä hetkellä se, miten ahdaskatseinen olin ennen erilaisten perhemuotojen suhteen. Kuten olen nyttemmin tajunnut, voi perhe olla niin monella tavalla. Ei lapselta katoa isä ja äiti minnekään, vaikka ero tulisikin. Eikä itseltäkään puolestaan lapsi. Voi saada lisää ja laajemman perheen, jos hyvin käy. Tai olla onnellinen uudessa tilanteessa. Se on ollut aika mahtava oivallus.

Mitä sinä olet hävennyt ja miten olet päässyt häpeästä yli? Vaikka sanalla häpeämätön onkin negatiivinen klangi, olisi ihana ajatella olevansa positiivisella tavalla häpeämätön. Sellainen, joka ottaisi omat vajavaisuutensa osana ihmisyyttä. Ei häpeän aiheena. 

-Karoliina-

*puhekielinen, ei juridinen, ilmaus 

Kuva: Pixabay

Ladataan...
Kolmistaan

Kaupallinen yhteistyö: OP

Olin viime viikon maanantaina Maaret Kallion kanssa Maria Veitolan vieraana Alkuja -nimisessä podcast-sarjassa, jossa keskustelimme erosta lapsiperheessä (kuunneltavissa täällä) . Alkuja-sarjahan on kampanjakokonaisuus, joka on osa OPn #suominousuun-avausta. #Perheenlisä on ihan kaikille lapsiperheille suunnattu maksuton etupaketti ja se lanseerattiin helpottamaan uusien perheiden alkuja silloin, kun taloustilanne on usein kaikkein tiukimmillaan.

Vaikka "Alkuja" kuulostaakin ainakin minun korvaani sille, että se keskittyisi vain lapsiperheen ensi hetkiin, vauvan syntymään, käsitellään sen ympärillä muitakin lapsiperhealkuja. Esimerkiksi sellaista uutta alkua, kun ydinperhe muuttuukin eroperheeksi.

Mietin aluksi aika kauan, menenkö mukaan koko sarjan tekemiseen. Jotenkin minua itseäni tavallaan jo vähän kyllästyttää jauhaa aiheesta, jonka prosessointi – ainakin se akuutti – on itselläni jo takana. Ja josta te lukijatkin olette varmasti saaneet maistaa jonkinmoisen siivun. On tullut vähän sellainen tunne, voisiko asian jo antaa olla. Mennyt on mennyttä.

Se, että mukana jaksossa olivat kuitenkin minun all time - suosikkinaiseni Veitola ja Kallio, muutti asiaa. Jos pääsisin juttelemaan noiden naisten kanssa, en voisi kieltäytyä. Ja hyvä niin, koska näin matkan päästä asioista puhuttaessa voi oivaltaa toisaalta taas muutamia uusia asioita. Niin ja ehkä minulla olisi myös rohkeutta kertoa taas jotain uusia ajatuksistani aiheen tiimoilta.

Maaretin ja Marian kanssa jutellessani mieleeni tulvahti muisto viime keväältä, jolloin törmäsin Facebookia selatessani parisuhdekouluttaja Marianna Stolbown haastatteluun, jossa hän peräänkuulutti, ettei pienten lasten vanhempien pitäisi erota. Hänen argumenttinsa kuului: " Aikuisella voi olla elämän varrella monta parisuhdetta, mutta lapsella on vain yksi lapsuus." Tuijotin tekstiä hetken ja olisi tehnyt mieli viskata puhelin seinään. Ai miksikö näin? Minäpä kerron. Mutta aloitetaan kuitenkin ajatuksenjuoksuni aiheen tiimoilta nyt ihan alusta.

Kun kerroin talvella, että eroamme, sähköpostini, puhelimeni ja jopa kaupunkikävelyni muuttuivat kentäksi, jolloin minusta tuli hetkessä eronneiden ja eroa pohtivien ihmisten kuunteleva korva. Se, että minäkin olin nyt yksi eronneista, sai minut ikään kuin monen melko tuntemattomankin silmissä muuttumaan osaksi heitä. Saatoin saada päivässä monta tilitystä siitä, millaisissa perhehelveteissä ihmiset elivät ja elävät, ja kuinka monen – yllättävän monen "onnellisen" - perheen ja pariskunnan takana olikin oikeasti todella rankkoja asioita.

Vaikka itse olinkin toki pohtinut eroa ja sen oikeellisuutta omalla kohdallani ja oman lapseni näkökulmasta, avarsivat nuo keskusteluhetket käsitystäni ympäröivästä maailmasta varmasti enemmän kuin mikään muu asia siihen mennessä. Tajusin, ettei kukaan – todellakaan –voi tietää ulkoisten seikkojen perusteella, millaisissa parisuhteissa kukakin elää. Ympäriltäni, läheltä ja kaukaa, alkoi nimittäin paljastua toinen toistaan karmeimpia ihmiskohtaloita. Ja tiedättekö: Juuri niiden hymyjen, omakotitalojen, kauniiden vaatteiden ja kauniiden ihmisten maailmasta.

Me suomalaiset olemme häpeäkansaa. Sellaista sakkia, että otamme ihan liian usein sellaisetkin asiat omaksi häpeäksemme, joita ei pitäisi. Jos puoliso vetää turpaan, pidetään suu kiinni, eikä kerrota sitä muille. Sanotaan lapsillekin, ettei tästä puhuta. Isi vaan vähän hermostui, kun äiti osasi olla niin väärällä tavalla.

Jos kumppani simputtaa henkisellä väkivallalla vuosia ja alistaa, emme me huuda sitä kylillä, vaan käännämme tarinan toisin päin. Vähän jopa vitsin turvin annamme ennemminkin itsestämme sen kuvan, että satumme nyt vaan olemaan luonteeltamme tiukkapipoisia ja hapannaamaisia puolisoita, joiden täytyy pitää jöötä kumppanille. Vika on minussa.

Jos puolison mielenterveys alkaa rakoilla. Narsismi nostaa päätään ja perhe-elämä pyörii vain yhden ihmisen halujen ja mielivaltaisen käytöksen ympärillä, alamme hiipiä varpaillamme. Silotamme tietä ja välttelemme ristiriitaa loppuun asti niin, että kadotamme itsemme. Mutta toki ihan niin hiljaa, ettei kukaan huomaa.

Jos kumppani pettää, ei sitä sanota edes eron hetkellä. Koska silloinhan leimautuisi siksi henkilöksi, jota petettiin. Vuosia, hymyssäsuin.

Kun sitten tämän häpeäkansan kasvatti uskaltaa useinkin hirmuisen ja pitkän kamppailun jälkeen lopulta erota suhteesta ja kumppanista, joka ei tee tälle ja koko perheen ilmapiirille kuin hallaa, kehään heitetään nämä Stolbow`n ajatusten kaltaiset kommentit. Vedetään esille "nykyään erotaan liian helposti -kortti" tai tartutaan pinnallisuuksiin.

Luettuani Stolbow`n haastattelusta kohdan "parisuhteessa saa olla välillä tylsää, harmaata ja seksitöntä", raivoni alkoi muuttua jo nauruksi. Hei ihan oikeasti! Toki joku parisuhde voi päätyä noinkin marginaalien aiheiden tiimoilta, mutta kuunneltuani yhä useampia erotarinoita, harva lapsiperheellinen päätyy eroon noin heppoisin perustein. Nuo asiat toki saatetaan sanoa ääneen  – kun oikea syy syystä tai toisesta hävettää – mutta usein takana on paljon muutakin. Onnellisia ne, jotka eivät sitä tiedä.

Erokeskustelua usein leimaa ajatus siitä, että erossa olisi kaksi aikuista ihmistä, hyvää ja tervettä ihmistä, joiden päällimmäinen ongelma olisi pikkulapsiajan aiheuttama väsymys ja liian harvakseltaan tapahtuvat petipuuhat. Näissä tilanteissa Stolbow`n kommentit, ehkä, ovat ihan ok, mutta kaikkien niiden, jotka ovat joutuneet kohtaamaan suhteessaan suurempia ongelmia, kohdalla tuollaiset mielipiteet ovat törkeä isku vyön alle. 

"Aikuisella voi olla elämän varrella monta parisuhdetta, mutta lapsella on vain yksi lapsuus". Niinpä. Juuri siksi se ainoa lapsuus on joskus pelastettava. Erolla. 

-Karoliina-

Kuuntele Maaret Kallion, Maria Veitolan ja minun erokeskustelut täältä. 

Pages