Ladataan...
Kolmistaan

Minä olin lapsi, joka rakasti harrastaa ja touhuta. Oikein jälkikäteen säälittää omat vanhempani, joiden olen tajunnut olleen koko siskojeni ja itseni lapsuusiän pääasiallisesti vain arki-iltojen autonkuljettajia. Maalla välimatkat harrastuksiin olivat nimittäin niin pitkiä, ettei niihin voinut yksin ennen mopoikää kulkea. Eikä julkisesta liikenteestä ollut tietoakaan.

Harrastin ennen teini-ikääni ainakin yleisurheilua, tanssia, muskaria, pianoa, kuviskoulua, 4H-kerhoa ja judoa. Käytännössä siis melkein kaikkea, mitä meidän kylällä ylipäätään pystyi harrastamaan. Oma harrastamiseni oli kuitenkin aina sellaista touhuilua ilman sen suurempia tavoitteita. Arki-iltojen ilo ja tapa nähdä kavereita.

En siis ole koskaan ollut harrastusvastainen. Päinvastoin. Mutta F:n kasvaessa olen ymmärtänyt, että nykymaailmassa ihan vain sellainen kevyt harrastaminen ja ilosta kepeästi tekeminen eivät ole enää muotia. Edes lasten maailmassa. Monessakaan perheessä.

Kuten olen jo aikaisemmin kertonut, olen ollut sitä mieltä aina, ettei alle eskari-ikäinen – varsinkaan päivähoitolainen – tarvitse arki-iltoihinsa erityistä harrastusta. Uskon siihen, että ne virikkeet, sosiaaliset ympyrät ja puuhat, joita päivähoito tarjoaa, riittävät varsin hyvin pienen lapsen elämän virikkeiksi. Vapaalle leikille, kotipuuhastelulle ja ihan vaan olemiselle täytyy jäädä myös aikaa.

Mutta nyt olemme uuden haasteen edessä. F on jo koulussa, ja periaatteessa olen sitä mieltä, että toki jotkin arki-iltojen virikkeet tekevät F:lle varmasti hyvää. Pieni  sosiaalinen painekin: Kaikkihan nyt jotain harrastavat!

F on jo valmiiksi iltapäiväkerhossa, jonka sisään on integroitu kaiken perustoiminnan lisäksi erillinen liikuntaosio. Valitsimme tämän iltapäiväkerhon siksi, että hän saa purkaa energiaansa koulun jälkeen hikoiluun. Mutta myös siksi, että kaksi kärpästä tulisi yhdellä iskulla – iltapäiväkerho ja harrastaminen samassa paketissa. Silloin meiltä vapautuisi arki-iltoina muuhun touhuun aikaan, kun osa harrastamisesta olisi hoidettu jo ikään kuin koulun kupeessa.

Pohdin kauan, voisiko F aloittaa iltapäiväkerhoharrastuksen lisäksi jonkin toisen liikuntaharrastuksen, ja tulimme siihen tulokseen, että maksimissaan yksi puuha voisi sopia viikkopalettiimme. Niinpä F harrastaa toista liikuntalajia vielä 1-2 kertaa viikossa. Se, mikä tässä harrastuksessa oli aivan huippua, oli se, että treenit ovat aina vapaaehtoisia. Niitä tarjotaan kahdesti viikossa, mutta perhe saa itse päättää, jaksaako lapsi harrastaa yksi vai kaksi kertaa viikossa. Rakastan tämmöistä lapsilähtöistä mentaliteettia!

Se, mistä olen huolissani, on harrastusten muuttuminen yhä nuorempien lasten kohdalla työksi. Toki ymmärrän kaikki ne ihanat ja tärkeät asiat, joita monikin harrastus opettaa, mutta en silti voi välttyä ajatukselta, että liiassa harrastamisessa on myös sudenkuoppansa. Ne, jotka tätä harrastamista tukevassa yhteiskunnassa ja lapsiperheiden keskuudessa alkavat hämärtyä.

Ensinnäkin. Minusta kenenkään alle 15-vuotiaan ei pitäisi treenata enempää kuin pari päivää viikossa. Oli kyseessä sitten urheilu, musiikki tai mikä tahansa muu. Vapaalle touhulle, leikkipuistossa rymyämiselle tai vaikkapa vaan Pikku Kakkosen katselulle täytyy olla aikaa. Toisekseen moni paljon harrastava lapsi kyllä tutustuu harrastuskavereihinsa, mutta saattaa olla ulkona oman koulun tai pihapiirin lasten touhuista. Jos treenit tai kisat ovat aina silloin, kun muut juoksevat ulkona tai menevät kaverisynttäreille, jää aika monesta asiasta paitsi. Kolmanneksi: Lapsen runsasta harrastamista perustellaan usein sillä, että lapsi on itse ilmaissut haluavansa harrastaa niin paljon. Ihan varmasti on näinkin, mutta täytyy muistaa myös se, että lapsi usein toteuttaa sitä kaavaa, mitä häneltä vaaditaan. Ei lapsi tiedä, onko ok treenata kymmenen tuntia viikossa, koska ei ole toisenlaista lapsuutta koskaan elänyt.

Se, mikä toimii jollakin perheellä, ei tietysti toimi kaikilla. Ja se, mikä toisessa perheessä on liikaa, on toisessa liian vähän. Toivoisin kuitenkin, että tässä maassa olisi paljon enemmän ihan-vaan-harrastuksia, joissa voisi kehittyä, jotka voisivat tuottaa iloa ja joissa saisi toteuttaa itseään ilman, että pienen ihmisen tulee tehdä itselleen harrastuksesta työ. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay 

Share

Ladataan...

Nyt ollaan asian ytimessä. Nimittäin sen, mikä iskee jokaisen koululaisen ja tämän vanhempien väliin jossain vaiheessa – Pipo! Onko sitä pakko käyttää? Miksi? Miksi muilla ei ole? Entä jos ei ole kuuma?

F:llä ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa käyttää pipoa tähänastisessa elämässään, mutta koulun alku on tehnyt asiaan muutoksen. Hän saattaa laittaa pipon jupisten aamuisin päähän vielä kotona, mutta kun tullaan pihaan, jossa kellään muullakaan ei ole pipoa, lähtee hattu heti kassiin.

Mielestäni nyt on ollut jo niin kylmät ilmat ja erityisesti viimainen tuuli, ettei ainakaan aamupäivisin voi huidella ilman päähinettä. Ollaan yritetty löytää asiassa kompromissi. Nimittäin pannat.

Tähän asti F on vedellyt sellaisessa ihanalla etelästä ostetulla tuubilla. Vaatekappaleinhokillani, joiden olemassaolo kaikissa muissa kun etelän paahteisilla uimarannoilla tulisi päähän laitettavana kieltää. Mutta sepä näyttääkin olevan tuollaisten 4-10 -vuotiaiden lasten suosikkipäähine. Tietysti.

Tilasin F:lle ihanan rusetillisen trikoopannan ja KAULAtuubin Coconut Organicilta. Pari neulepantaa lähti mukaan puolestaan Lindexiltä. Jospa näillä päästäisiin ilman riitaa alkuun ennen kuin ne oikeat pakkaset ja pakolliset pipokelit alkavat. Edit: Kruunupanta oli vauva. Meni palautukseen.

-Karoliina-

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Jopas on ollut erikoinen päivä. Edelleen on ollut vähän toipumista lauantain tammerfesteilystä. Voi sanoa, että tällä nykyisellä juhlintakokemuksella yksikin festari-ilta tuntuu kropassa. Onneksi menimme sentään eilenillalla mökille – josta kyllä tulimme jo tänään takaisin  – mutta jossa sai koisia 10 tunnin yöunet aitassa ja saunoa myös festaripölyt pois jäsenistä.

Ristiriitaista kyllä, samalla kun olo on ollut vähän tällainen resuinen, on tullut pohdiskeltua arkea ja vanhemmuutta. Jotenkin tuossa mökkimatkalla vaan mieleeni tuli eräs lehtihaastattelu, jonka luin viime viikolla. Siinä julkkisuudesta tuttu äiti kertoi, kuinka hän lasten ollessa kotona keskittyy sataprosenttisesti heihin. Samantyylisiä haastatteluja ja mielipiteitä olen lukenut viime vuosien aikana useammankin kerran. Pisti vaan pohtimaan, millaista se sataprosettinen läsnäolo on. Onko sille tarvetta ja kuinka nämä ihmiset konkreettisesti toimivat?

Olen itsekin toki sitä mieltä, että lapsen kuuluu tulla kuulluksi. Että hänellä tulisi olla olo, ettei hän jää aikuisten elämän, töiden ja murheiden jalkoihin. Olen itse yrittänyt vähentää työntekoa F:n ollessa kotona ja aina tasaisin väliajoin havahdun siihen, että tajuan räplääväni puhelinta ihan ilman mitään järkevää syytä. Haluan, että meillä jutellaan porukalla ruokapöydässä, F:n asioista ollaan kiinnostuneita, hän saa touhuta omiaan, mutta osallistua myös yhteistiin kotipuuhiin.  Se, että aikuisen pitäisi olla koko ajan sataprosenttisesti läsnä, on kuitenkin aika hurja pyyntö. Koska kotihan on lasten ja aikuisten KOTI. Se paikka, jossa tehdään kotitöitä, rauhoitutaan, keskustellaan, kerätään voimia, ollaan sosiaalisia ja toisaalta ihan erakkoja. Koti on paikka – niin aikuiselle kuin lapsellekin – jossa kuuluisi olla vapaa suorituspaineista. Ei siellä minusta tarvitse keneltäkään vaatia sataprosenttisuutta yhtään mistään.

Se, että ihminen jaksaa olla muutaman tunnin työpalaverin ajan koko ajan sata lasissa tai puolituttujen kanssa illallisella silmät ja korvat täysin auki, on vielä käsitettävää. Se, että joku pyrkii kotioloissa sataprosenttisuuteen, tuntuu kuitenkin aika armottomalle. Itse asiassa siitä tulee minulle sellainen olo, ollaanko kodista ja perheestä jotenkin jo niin vieraantuneita kaiken uraputken, harrastusputken ja muun sosiaalisen elämän keskellä, että koti, perhe ja arki yhdessä ovat vain yksi suorituspaikka lisää.

On ihanaa, että on vanhempia, jotka haluavat antaa lapsilleen itsestään kaiken. Mutta omalla esimerkillään aikuinen voi opettaa lapselle myös armollisuutta siinä, että vähintään koti on sellainen paikka, jossa voi välillä olla epätäydellinen. Joskus se, että jokainen perheenjäsen puuhaa omia juttuja ilman sataprosenttista läsnäoloa, voi olla paras tapa osoittaa kodin ja perheen voima. Se, että uskalletaan olla  hiljaa ja uskalletaan antaa tilaa, on aika hienoa.

Kun mietin eilen, pitäisikö minun aloittaa varastontyhjennysoperaatio F:n ollessa kotona vai muualla, ajattelin ensin automaattisesti, että homma on tehtävä silloin, kun F ei ole kotona. Mietin, että hukkaan kallisarvoista yhteistä aikaa, jos alan projektiin esimerkiksi syksyllä koulupäivien jälkeen. Sitten havahduin oman ajatuksenjuoksuni järjettömyyteen: Jos varastoa ei voi inventoida, mansikoita pakastaa tai laskuja maksaa lapsen ollessa kotona, on läsnäolokeskustelun seuraaminen mennyt minulla vähän liian pitkälle. Niin ja miksi hemmetissä koen lapsen leikkiessä leikkipuistossa (jossa hän ei itse ole edes tuon taivaallista kiinnostunut äidistä vaan ennemmin kaikista niistä omanikäisistä kavereista) huonoäitifiiliksiä, jos kaivan esille puhelimen tekstatakseni vaikka omille ystävilleni? 

Ehkä sataprosenttista läsnäoloa ennemmin tulisikin korostaa sitä, että lapsi tietää, että kotona ja kotiväen kanssa saa olla kotona. Omine ja yhteisine puuhineen, hiljaa tai äänessä. Ihan rennosti. Ja ennen kaikkea ihan tavallisesti, arkisesti.

-Karoliina-

Share

Pages