Ladataan...
Kolmistaan

Kaupallinen yhteistyö: Weecos.com ja Väestöliitto

Viime viikolla, tasa-arvon päivänä 19.3, starttasi kahden viikon mittainen kampanja nimeltään Etuoikeus vai unelma?. Kampanja on Väestöliiton ja Weecos-kauppapaikan yhteiskampanja, jonka tarkoituksena on herättää seksuaalioikeuskeskustelua ja lisätä erityisten nuorten tietämystä seksuaalioikeuksistaan. Väestöliitto ja Weecos haluavat nostaa esiin aiheen, joka koskettaa kaikkia, mutta josta on vaikea puhua.

Seksuaalikasvatuksen ajatellaan usein olevan Suomessa jo mallillaan. Maa, jossa valtaväestö kuuluu luterilaiseen kirkkoon, kun on aika liberaali esimerkiksi ehkäisyn suhteen. Muutenkin maamme yleistä normistoa ei hallitse monet sellaiset seksuaalielämään ja parisuhteeseen liittyvät rajoitteet, jotka muualla maailmassa ovat arkipäivää.

Silti asiat voisivat olla paljon paremmin. Valtio on leikannut* vuosi vuodelta järjestötoiminnasta rahaa niin, että se ei ole ollut vaikuttamatta myös seksuaalikasvatukseen. Esimerkiksi vuoden 2017 alussa kansalaisjärjestöjen globaalikasvatustyöhön kohdistui 65 prosentin leikkaus, joka jätti Väestöliiton seksuaalioikeuksia ja globaalia seksuaalikasvatusta edistävän yksikön täysin ilman kyseistä tukea. 

Kärjistetysti tämä tarkoittaa sitä, että samalla kun seksuaalikasvatukseen menevä raha pienenee, ihmisten hyvinvointi kärsii. Erityisesti tämä näkyy nuorisossa. Oiva – ja samalla pelottava – esimerkki tästä löytyy aivan lähihistoriasta. Kun vuoden 1994 jälkeen seksuaalikasvatus ei kuulunut enää pakollisiin opetettaviin koulun oppiaineisiin (aina vuoteen 2002 asti) nuorten raskaudenkeskeytykset lisääntyivät 56% ja ilmoitettujen klamydiatapaustenkin määrä kasvoi huomattavasti**.

Vaikka koenkin, että seksuaalikasvatus on yksi niistä asioista, joiden tulee olla perusopetuksessa kaikkien saatavilla, on muu valistustyö ja toki kodin keskustelukulttuurin merkitys näissä(kin) asioissa merkittävä. Joskus ajatellaan, että seksuaalikasvatuksen tulee alkaa silloin, kun lapsi kasvaa teiniksi, mutta todellisuudessa – ainakin minun mielestäni – koko aikaisempikin kodin keskustelu- ja arvoilmapiiri luo pohjan sille, mitä teini-iässä tapahtuu. Ja ennen kaikkea sille, kuinka lapsi/nuori arvostaa omaa itseään, tunteitaan ja kehoaan.

Olen pyrkinyt itse toimimaan jo tässä vaiheessa vanhempana niin, että tyttärellä olisi oikeanlaiset eväät kasvaa teinin mieleen ja vartaloon sitten joskus. Tytär on tiennyt jo vuosia, miten ja mistä vauvat tulevat ihan oikeasti. Miten kaksoset kehittyvät (havainnollistettu hiuspompuloilla ja pyyhekumeilla) ja vaikka sen, mitkä ovat ne sanat, joita isot lapset käyttävät välillä (väärin).

Sen lisäksi, että olemme oikein tietoisesti ottaneet sen kannan, että KAIKESTA saa puhua ja mikään ei ole nolo aihealue, liittyy kodin seksuaalikasvatukseen vahvasti myös omien rajojen ja itsetunnon lisääminen. Tokihan tällainen asia on monimutkainen vyyhti, jossa moni asia on helpommin sanottu kuin tehty, mutta uskon, että mitä pienempänä esimerkiksi oman kehon rajoista aletaan puhumaan, sitä vahvemmaksi itsemääräämisoikeudella on mahdollisuus kasvaa.

Haluaisin ihan kauheasti, että meillä kasvaisi nyt sukupolvi, jolle seksuaalisuudesta puhuminen ei olisi missään vaiheessa naureskelun aihe. Tai nolo juttu. Ja jolle oman kehon rajojen tunteminen kehittyisi samaa tahtia kuin sentit mittanauhassa. Uskon, että se on asia, johon päästään vain, jos seksuaalikasvatusta tehdään tehokkaasti.

Jokaisesta Weecos-ostoksesta, joka tehdään sunnuntai-iltaan 1.4.2018 mennessä, lahjoitetaan yksi euro Väestöliiton seksuaalioikeustyön tukemiseen.

-Karoliina-

*valtio leikkasi vuonna 2016 kansalaisjärjestöjen tekemästä kehitystyöstä 49 miljoonaa euroa. Lähde: Väestöliitto.

** Lähde: Kontula & Meriläinen (2007), Koulun seksuaalikasvatus 2000-luvun Suomessa. Apter, Dan (2008). Onko seksuaalikasvatuksesta ja -neuvonnasta hyötyä? Duodecim 124 (4), 427-428; THL (2016). Raskaudenkeskeytykset 2016.

// Weecos  on vastuullisten tuotteiden kauppapaikka, joka auttaa asiakkaita tekemään laadukkaita, kestävää kehitystä tukevia valintoja kokoamalla vastuulliset, edistykselliset brändit saman katon alle. Tällä hetkellä Weecosista löytyy yli 220 brändiä ja yli 5100 tuotetta." //

// Väestöliitto (linkki: http://www.vaestoliitto.fi/) on sosiaali- ja terveysalalla toimiva asiantuntijajärjestö, joka edistää perheiden, nuorten ja koko väestön hyvinvointia, terveyttä ja turvallisuutta sekä onnellista ja tasapainoista elämää. Toiminta painottuu nuorten ja perheiden hyvinvoinnin lisäämiseen, suomalaisen yhteiskunnan monikulttuurisuuden vahvistamiseen sekä seksuaaliterveyden edistämiseen. //

Ladataan...
Kolmistaan

Luin Hesarista jutun alkuviikosta siitä, mitä Väestöliiton perhebarometri kertoo meidän suomalaisten suhtautumisesta lapsiperheisiin ja sopivaan lastenhankintaikään.

Vaikka suomalaisten syntyvyys onkin laskenut jo seitsemättä vuotta putkeen ja hipoo nyt lähes 1800-luvun nälkävuosien lukemia, kuuluu perheestä haaveilu silti suurimman osan suunnitelmiin. Perhehaaveista huolimatta ”esiin nousee kuitenkin perinteinen näkemys vanhemmuudesta ja perheestä yhtenä totuutena ja jopa pakkopullana. Että kaikki olisivat sitten omakotitaloissa, joissa on autot ja koirat. Tosiasiassa perhe-elämä on moninaistunut hirveästi”, kertoo  tutkimusprofessori, Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksen johtaja Anna Rotkirch. 

Rotkirch kuvaa mielestäni tarkkanäköisesti sitä ”perhe-elämäkirousta”, joka yhä useammin nousee omankin lähipiirini keskusteluissa esille. Moni haluaa kyllä perheen ja lapsia, mutta hitsi kun sen voisi tehdä ilman stereotyyppistä tapaa tappaa itsensä elävältä rutiineihin.”Pienten lasten vanhemmat (on) vaan ihan saatanan kiukkusia koko ajan” tai ”Työpäivän jälkeen ne vaan kuskaa niitä lapsia harrastuksiin ja sieltä poies”, kertoo barometriin haastateltujen henkilöiden lauseet todella hyvin siitä, mitä moni pelkää lasten syntyessä parisuhteeseen tapahtuvan.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, on lapsiperhe-elämä pahimmillaan ja pahimpina päivinä juurikin tuollaista ankeaa loskassa kahlaamista. Hampaat irvessä työnnettyjä Lidl:n kärryjä ja ainaista juoksemista paikasta toiseen ilman hymyä. Kyllä on päiviä, kun ei tiedä, itkisikö vai nauraisiko. Lapset kun ei päästä helpolla. Tyyliin. Koskaan.

Mutta. Minusta tuota lapsiperhe-elämän kurjuutta korostetaan joskus liikaakin. Tarkoitan siis sitä, että vaikka onkin huippuhyvä, että myös vanhemmuuden ja ruuhkavuosien rankkoja ja vaikeita hetkiä jaetaan vertastueksi ja vertaistukea pyytäen – niinhän minäkin usein olen vuosien aikana  täällä blogissa tehnyt vaikka tällaisen postauksen myötä – unohtuu joskus niiden keskellä, että lapsiperhe-elämä on muutakin kuin kuraisia eteisiä, väsyneitä aikuisia, huutavia lapsia ja poskella valuvaa räkää.

Ehkä sellaisista brutaaleista käänteistä kertominen on sitä paitsi meille suomalaisille helpompaa kuin onnesta puhuminen. Myönnetään, että  on yksinkertaisempaa kuvailla vauvan niskapaskat kuin se, miltä tuntuu, kun sydän meinaa pakahtua rakkaudesta. Kuinka jokin lapsen sutkautus saa nauramaan vedet silmissä (vaikkei se jälkikäteen aikuisen kertomana enää kuulostakaan miltään muulta kuin kiusaannuttavalle) ja millainen voittajatunne siitä tulee, kun rankan päivän jälkeen voi katsoa puolisoa silmiin ja nauraa koko päivän järjettömyydelle. Niissä hetkissä on fiilis, että on ”tämä nyt vaan aika mahtavaa elämää”.

Toisekseen se barometriin vastanneiden pelko, että lapset estäisivät jotenkin elämisen laadun tai töissä eteneminen, on mielestäni ihan turha. Toki töitä on erilaisia ja en varsinaisesti tiedä sellaisesta uralla etenemisestä mitään, jossa yksikin kuukausi töistä tipauttaa koko kelkasta, mutta uskoisin että aika monen ihmisen elämä ja ura ei katoa tavallisen perhe-elämän myötä.

Itse asiassa. Minusta tuntuu, että vasta F:n syntymän jälkeen minulle ja meille on tapahtunut ne kaikkein merkittävimmät, ihanimmat, uraa edistävimmät ja jännimmät käänteet. Ennen F:ää saatoin vetkutella joissain jutuissa ja elellä ”sitten joskus -elämää”. Lapsen syntymä havahdutti minut siihen, että nyt on se ”sitten joskus”. Että nyt olisin niin aikuinen kuin joskus halusin olla, ja jos jotkut jutut ei tapahtuisi nyt, ei ne tapahtuisi koskaan. Oli pistettävä rattaat pyörimään.

Toisaalta lapsen läsnäolo on tuonut tekemiseen – oli se sitten ystävien tapaaminen, töiden dead linen kiinnisaanti tai vaikka kotityöt – tehokkuutta. Kun lapsi odottaa päiväkodista hakijaa, ei voi vaan jäädä töihin kuppaamaan koko illaksi, vaan asiat on saatava valmiiksi. Jos on sovittu ystävän kanssa tapaaminen, ei sitä noin vaan peruta, koska seuraavaa mahdollista aikaa, joka kävisi molemmille, on nykytilanteessa vaikea löytää.

Äitiys onkin jalostanut ainakin minua ja toimintaani. Enkä nyt tarkoita sitä, että samat oivallukset ei voisi tapahtua ei-vanhemmallekin – tietysti voi – mutta minulle elämän ymmärtäminen ja asioiden priorisointi vaati tällaisen reunaehdon, jota lapseksi kutsutaan.

Ja vaikka ajat ennen lasta olikin omalla tavallaan hauskaa, jännää ja supertarpeellista (juuri naurettiin ko.kommelluksille ystävien kanssa viime viikolla), on oikeisiin asioihin terävöityminen tapahtunut minulle vasta tässä äitiyden myötä. On tajunnut, mitkä on niitä omia juttuja ja mihin asioihin kannattaa panostaa. Tuntee itsensäkin jo paremmin ja on tajunnut myös sen, mitä ihmisiltä ympärillään haluaa. Ehkä ennen F:ää saattoi hengailla jokin ”kaverin” kanssa ihan vaan huvikseen ja tajuamatta edes sitä, toiko toinen ihminen hyvää vai huonoa henkeä ympärilleen. Nyt kun aikaa on vähän, ei todellakaan halua elämäänsä yhtään taakkaa lisää vaan ystävyyssuhteenkin oltava aidosti kiinnostava ja molempia palkitseva.

Lopuksi: Vaikka olenkin tässä ikään kuin puolustanut lapsiperhe-elämän ihanuutta, on huikean hyvä, että nykyisin aikuisilla ihmisillä on myös mahdollisuus kieltäytyä perhe-elämästä. Koska kuten elämässä yleensä, myös vanhemmuudessa on monta puolta. Minä elän niistä onnenhetkistä ja yritän sitten selvitä niiden avulla huutoaamuista, jalkapohjaan liiskaantuneista Legoista ja välillä aaltona iskevistä huolista. Mutta jos asenteeni olisi toinen, voisi tätäkin elämää katsoa niin, että lopulta se näyttäytyisi vain mustalle sumulle ja hampaiden kiristelylle. Silloin ei nousisikaan esiin ne ihanat hetket vaan juuri se tasaisen tappava työtaakka. Ja jos tietää jo etukäteen olevansa ihminen, jolle negatiiviset asiat menisivät vanhemmuudessa positiivisten ylitse, on vaan täyttä viisautta kieltäytyä pestistä.

Vähän sama minulla huvipuistolaitteiden kanssa: Vaikka niissä käynnin jälkeen kehon valtaakin upea endorfiinipiikki, on kauhu itse laitteen aikana niin suuri - tuon endorfiinitunteenkin ylittävä - että minun kannattaa jättäytyä Särkännimessä katsojan rooliin. Nämä on niitä valintoja. Ihana, että niitä voi ja saa tehdä!

-Karoliina-

Lähde: hs.fi / 12.12.2017/ Mielikuva automarketissa ravaavasta ”prisma­perheestä” lykkää lapsen­tekoa – kolme–nelikymppisten ruuhka­vuodet pakkautuvat yhä lyhyempään jaksoon

 

 

Ladataan...
Kolmistaan

F täyttää parin kuukauden päästä seitsemän. Ja mitä isommaksi hän kasvaa, sitä suuremmaksi hänen käsityksensä siitä, ettei kaikkialla ole kuten meillä, myös tulee. Häntä kummastuttaa, miksi toisten ei tarvitse sanoa pyytämisen jälkeen ”kiitos”, miksi toisissa perheissä ei syödä lihaa ja miksi joku toinen kaveri saa jo ylittää sen tien, mitä hän ei vielä saa. Lasta kummastuttaa, miksi luokkakaveri saa ajaa ilman pyöräilykypärää ja miksi toisten perheissä ei edelleenkään käytetä ulkohousuja, vaikka omassa kodissa siihen on pakotettu jo monta viikkoa.

Aluksi yritin selittää pitkiä tarinoita, mitkä toisissa kodeissa saattoivat (ehkä) johtaa tiettyihin valintoihin. Tottakai edelleenkin esimerkiksi eettisiä ja uskontoon liittyviä valintoja on kiva pohtia yhdessä, mutta useinkaan arkisiin kysymyksiin – varsinkaan kun itse ei ole niitä päättämässä – ei ole yhtä oikeaa selitystä. Ehkä kaverilla saa katsoa tv:tä ruualla siksi, että he syövät aina lempiohjelmansa aikaan. Tai että vanhemmat eivät pidä juuri sitä kyseistä ruokahetkeä niin tärkeänä. Tai eivät pidä ylipäätään ruokailua tärkeänä. Tai ovat töistä, avioliiton tilasta tai jostain muusta niin väsyneitä, että tv-hetki on heille suoranainen pelastus. Mistä sitä oikeasti kenenkään kodin asioita tietää!

Meille onki rantautunut sellainen lause kun: ”Meidän kotona on nämä säännöt, toisaalla on omansa”. Tuo heitto taidettiin lausua kerran ikään kuin ohimennen, mutta myöhemmin siitä on tullut meidän kodin nyrkkisääntö moniin sellaisiin tilanteisiin, kun perheiden väliset erot kummastuttavat lasta. F on sen avulla ymmärtänyt, että perheitä on hirveän erilaisia. Että kaikkialla ei ole, kuten meillä. Eikä tarvitsekaan olla, koska hyvä tapa elää on niin tulkinnanvaraista. 

Meidän kodin säännöt -ajattelu on auttanut minua mielestäni myös siinä tilanteessa, kun F on kummastellut eroja meidän kodin ja isänsä kodin välillä. Ihanne olisi tietysti varmasti se, että molemmissa paikoissa olisi tismalleen samat tavat, rytmi ja speksit, mutta koska ei ole, on hyvä, että F ymmärtää, että tämäkin on ihan hyvä. Että vaikka jotkin asiat eroavatkin, ei kumpikaan tapa ole väärin tai huonompi. Se on vaan kulloisenkin perheen aikuisen tai aikuistenkin tulkinta hyvästä. Koska jokaisessa perheessä lähtökohtaisesti kun kuitenkin todennäköisesti pyritään hyvään.

Oman perheensä ja tapojensa outouden tajuaa oikeastaan vasta sitten, kun saa F:n kavereita kylään. Se ruoka, joka F:stä on ihan  normaalia, jopa herkkua, on kaverista todella kummallista. Tai äiti - se vasta joskus onkin "tosi tiukka" tai "aika hassu". F:stä vaan se ihan tavallinen.

-Karoliina-

Kuva: 6/2017, Espanja. F serkkunsa kanssa. Meidän kodin säännöistä tällä kertaa poiketen - puhelimella. 

 

Pages