Ladataan...
Kolmistaan

F täyttää parin kuukauden päästä seitsemän. Ja mitä isommaksi hän kasvaa, sitä suuremmaksi hänen käsityksensä siitä, ettei kaikkialla ole kuten meillä, myös tulee. Häntä kummastuttaa, miksi toisten ei tarvitse sanoa pyytämisen jälkeen ”kiitos”, miksi toisissa perheissä ei syödä lihaa ja miksi joku toinen kaveri saa jo ylittää sen tien, mitä hän ei vielä saa. Lasta kummastuttaa, miksi luokkakaveri saa ajaa ilman pyöräilykypärää ja miksi toisten perheissä ei edelleenkään käytetä ulkohousuja, vaikka omassa kodissa siihen on pakotettu jo monta viikkoa.

Aluksi yritin selittää pitkiä tarinoita, mitkä toisissa kodeissa saattoivat (ehkä) johtaa tiettyihin valintoihin. Tottakai edelleenkin esimerkiksi eettisiä ja uskontoon liittyviä valintoja on kiva pohtia yhdessä, mutta useinkaan arkisiin kysymyksiin – varsinkaan kun itse ei ole niitä päättämässä – ei ole yhtä oikeaa selitystä. Ehkä kaverilla saa katsoa tv:tä ruualla siksi, että he syövät aina lempiohjelmansa aikaan. Tai että vanhemmat eivät pidä juuri sitä kyseistä ruokahetkeä niin tärkeänä. Tai eivät pidä ylipäätään ruokailua tärkeänä. Tai ovat töistä, avioliiton tilasta tai jostain muusta niin väsyneitä, että tv-hetki on heille suoranainen pelastus. Mistä sitä oikeasti kenenkään kodin asioita tietää!

Meille onki rantautunut sellainen lause kun: ”Meidän kotona on nämä säännöt, toisaalla on omansa”. Tuo heitto taidettiin lausua kerran ikään kuin ohimennen, mutta myöhemmin siitä on tullut meidän kodin nyrkkisääntö moniin sellaisiin tilanteisiin, kun perheiden väliset erot kummastuttavat lasta. F on sen avulla ymmärtänyt, että perheitä on hirveän erilaisia. Että kaikkialla ei ole, kuten meillä. Eikä tarvitsekaan olla, koska hyvä tapa elää on niin tulkinnanvaraista. 

Meidän kodin säännöt -ajattelu on auttanut minua mielestäni myös siinä tilanteessa, kun F on kummastellut eroja meidän kodin ja isänsä kodin välillä. Ihanne olisi tietysti varmasti se, että molemmissa paikoissa olisi tismalleen samat tavat, rytmi ja speksit, mutta koska ei ole, on hyvä, että F ymmärtää, että tämäkin on ihan hyvä. Että vaikka jotkin asiat eroavatkin, ei kumpikaan tapa ole väärin tai huonompi. Se on vaan kulloisenkin perheen aikuisen tai aikuistenkin tulkinta hyvästä. Koska jokaisessa perheessä lähtökohtaisesti kun kuitenkin todennäköisesti pyritään hyvään.

Oman perheensä ja tapojensa outouden tajuaa oikeastaan vasta sitten, kun saa F:n kavereita kylään. Se ruoka, joka F:stä on ihan  normaalia, jopa herkkua, on kaverista todella kummallista. Tai äiti - se vasta joskus onkin "tosi tiukka" tai "aika hassu". F:stä vaan se ihan tavallinen.

-Karoliina-

Kuva: 6/2017, Espanja. F serkkunsa kanssa. Meidän kodin säännöistä tällä kertaa poiketen - puhelimella. 

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Minä olin lapsi, joka rakasti harrastaa ja touhuta. Oikein jälkikäteen säälittää omat vanhempani, joiden olen tajunnut olleen koko siskojeni ja itseni lapsuusiän pääasiallisesti vain arki-iltojen autonkuljettajia. Maalla välimatkat harrastuksiin olivat nimittäin niin pitkiä, ettei niihin voinut yksin ennen mopoikää kulkea. Eikä julkisesta liikenteestä ollut tietoakaan.

Harrastin ennen teini-ikääni ainakin yleisurheilua, tanssia, muskaria, pianoa, kuviskoulua, 4H-kerhoa ja judoa. Käytännössä siis melkein kaikkea, mitä meidän kylällä ylipäätään pystyi harrastamaan. Oma harrastamiseni oli kuitenkin aina sellaista touhuilua ilman sen suurempia tavoitteita. Arki-iltojen ilo ja tapa nähdä kavereita.

En siis ole koskaan ollut harrastusvastainen. Päinvastoin. Mutta F:n kasvaessa olen ymmärtänyt, että nykymaailmassa ihan vain sellainen kevyt harrastaminen ja ilosta kepeästi tekeminen eivät ole enää muotia. Edes lasten maailmassa. Monessakaan perheessä.

Kuten olen jo aikaisemmin kertonut, olen ollut sitä mieltä aina, ettei alle eskari-ikäinen – varsinkaan päivähoitolainen – tarvitse arki-iltoihinsa erityistä harrastusta. Uskon siihen, että ne virikkeet, sosiaaliset ympyrät ja puuhat, joita päivähoito tarjoaa, riittävät varsin hyvin pienen lapsen elämän virikkeiksi. Vapaalle leikille, kotipuuhastelulle ja ihan vaan olemiselle täytyy jäädä myös aikaa.

Mutta nyt olemme uuden haasteen edessä. F on jo koulussa, ja periaatteessa olen sitä mieltä, että toki jotkin arki-iltojen virikkeet tekevät F:lle varmasti hyvää. Pieni  sosiaalinen painekin: Kaikkihan nyt jotain harrastavat!

F on jo valmiiksi iltapäiväkerhossa, jonka sisään on integroitu kaiken perustoiminnan lisäksi erillinen liikuntaosio. Valitsimme tämän iltapäiväkerhon siksi, että hän saa purkaa energiaansa koulun jälkeen hikoiluun. Mutta myös siksi, että kaksi kärpästä tulisi yhdellä iskulla – iltapäiväkerho ja harrastaminen samassa paketissa. Silloin meiltä vapautuisi arki-iltoina muuhun touhuun aikaan, kun osa harrastamisesta olisi hoidettu jo ikään kuin koulun kupeessa.

Pohdin kauan, voisiko F aloittaa iltapäiväkerhoharrastuksen lisäksi jonkin toisen liikuntaharrastuksen, ja tulimme siihen tulokseen, että maksimissaan yksi puuha voisi sopia viikkopalettiimme. Niinpä F harrastaa toista liikuntalajia vielä 1-2 kertaa viikossa. Se, mikä tässä harrastuksessa oli aivan huippua, oli se, että treenit ovat aina vapaaehtoisia. Niitä tarjotaan kahdesti viikossa, mutta perhe saa itse päättää, jaksaako lapsi harrastaa yksi vai kaksi kertaa viikossa. Rakastan tämmöistä lapsilähtöistä mentaliteettia!

Se, mistä olen huolissani, on harrastusten muuttuminen yhä nuorempien lasten kohdalla työksi. Toki ymmärrän kaikki ne ihanat ja tärkeät asiat, joita monikin harrastus opettaa, mutta en silti voi välttyä ajatukselta, että liiassa harrastamisessa on myös sudenkuoppansa. Ne, jotka tätä harrastamista tukevassa yhteiskunnassa ja lapsiperheiden keskuudessa alkavat hämärtyä.

Ensinnäkin. Minusta kenenkään alle 15-vuotiaan ei pitäisi treenata enempää kuin pari päivää viikossa. Oli kyseessä sitten urheilu, musiikki tai mikä tahansa muu. Vapaalle touhulle, leikkipuistossa rymyämiselle tai vaikkapa vaan Pikku Kakkosen katselulle täytyy olla aikaa. Toisekseen moni paljon harrastava lapsi kyllä tutustuu harrastuskavereihinsa, mutta saattaa olla ulkona oman koulun tai pihapiirin lasten touhuista. Jos treenit tai kisat ovat aina silloin, kun muut juoksevat ulkona tai menevät kaverisynttäreille, jää aika monesta asiasta paitsi. Kolmanneksi: Lapsen runsasta harrastamista perustellaan usein sillä, että lapsi on itse ilmaissut haluavansa harrastaa niin paljon. Ihan varmasti on näinkin, mutta täytyy muistaa myös se, että lapsi usein toteuttaa sitä kaavaa, mitä häneltä vaaditaan. Ei lapsi tiedä, onko ok treenata kymmenen tuntia viikossa, koska ei ole toisenlaista lapsuutta koskaan elänyt.

Se, mikä toimii jollakin perheellä, ei tietysti toimi kaikilla. Ja se, mikä toisessa perheessä on liikaa, on toisessa liian vähän. Toivoisin kuitenkin, että tässä maassa olisi paljon enemmän ihan-vaan-harrastuksia, joissa voisi kehittyä, jotka voisivat tuottaa iloa ja joissa saisi toteuttaa itseään ilman, että pienen ihmisen tulee tehdä itselleen harrastuksesta työ. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay 

Share

Ladataan...

Nyt ollaan asian ytimessä. Nimittäin sen, mikä iskee jokaisen koululaisen ja tämän vanhempien väliin jossain vaiheessa – Pipo! Onko sitä pakko käyttää? Miksi? Miksi muilla ei ole? Entä jos ei ole kuuma?

F:llä ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa käyttää pipoa tähänastisessa elämässään, mutta koulun alku on tehnyt asiaan muutoksen. Hän saattaa laittaa pipon jupisten aamuisin päähän vielä kotona, mutta kun tullaan pihaan, jossa kellään muullakaan ei ole pipoa, lähtee hattu heti kassiin.

Mielestäni nyt on ollut jo niin kylmät ilmat ja erityisesti viimainen tuuli, ettei ainakaan aamupäivisin voi huidella ilman päähinettä. Ollaan yritetty löytää asiassa kompromissi. Nimittäin pannat.

Tähän asti F on vedellyt sellaisessa ihanalla etelästä ostetulla tuubilla. Vaatekappaleinhokillani, joiden olemassaolo kaikissa muissa kun etelän paahteisilla uimarannoilla tulisi päähän laitettavana kieltää. Mutta sepä näyttääkin olevan tuollaisten 4-10 -vuotiaiden lasten suosikkipäähine. Tietysti.

Tilasin F:lle ihanan rusetillisen trikoopannan ja KAULAtuubin Coconut Organicilta. Pari neulepantaa lähti mukaan puolestaan Lindexiltä. Jospa näillä päästäisiin ilman riitaa alkuun ennen kuin ne oikeat pakkaset ja pakolliset pipokelit alkavat. Edit: Kruunupanta oli vauva. Meni palautukseen.

-Karoliina-

 

Share

Pages