Ladataan...
Kolmistaan

Luin Hesarista jutun alkuviikosta siitä, mitä Väestöliiton perhebarometri kertoo meidän suomalaisten suhtautumisesta lapsiperheisiin ja sopivaan lastenhankintaikään.

Vaikka suomalaisten syntyvyys onkin laskenut jo seitsemättä vuotta putkeen ja hipoo nyt lähes 1800-luvun nälkävuosien lukemia, kuuluu perheestä haaveilu silti suurimman osan suunnitelmiin. Perhehaaveista huolimatta ”esiin nousee kuitenkin perinteinen näkemys vanhemmuudesta ja perheestä yhtenä totuutena ja jopa pakkopullana. Että kaikki olisivat sitten omakotitaloissa, joissa on autot ja koirat. Tosiasiassa perhe-elämä on moninaistunut hirveästi”, kertoo  tutkimusprofessori, Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksen johtaja Anna Rotkirch. 

Rotkirch kuvaa mielestäni tarkkanäköisesti sitä ”perhe-elämäkirousta”, joka yhä useammin nousee omankin lähipiirini keskusteluissa esille. Moni haluaa kyllä perheen ja lapsia, mutta hitsi kun sen voisi tehdä ilman stereotyyppistä tapaa tappaa itsensä elävältä rutiineihin.”Pienten lasten vanhemmat (on) vaan ihan saatanan kiukkusia koko ajan” tai ”Työpäivän jälkeen ne vaan kuskaa niitä lapsia harrastuksiin ja sieltä poies”, kertoo barometriin haastateltujen henkilöiden lauseet todella hyvin siitä, mitä moni pelkää lasten syntyessä parisuhteeseen tapahtuvan.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, on lapsiperhe-elämä pahimmillaan ja pahimpina päivinä juurikin tuollaista ankeaa loskassa kahlaamista. Hampaat irvessä työnnettyjä Lidl:n kärryjä ja ainaista juoksemista paikasta toiseen ilman hymyä. Kyllä on päiviä, kun ei tiedä, itkisikö vai nauraisiko. Lapset kun ei päästä helpolla. Tyyliin. Koskaan.

Mutta. Minusta tuota lapsiperhe-elämän kurjuutta korostetaan joskus liikaakin. Tarkoitan siis sitä, että vaikka onkin huippuhyvä, että myös vanhemmuuden ja ruuhkavuosien rankkoja ja vaikeita hetkiä jaetaan vertastueksi ja vertaistukea pyytäen – niinhän minäkin usein olen vuosien aikana  täällä blogissa tehnyt vaikka tällaisen postauksen myötä – unohtuu joskus niiden keskellä, että lapsiperhe-elämä on muutakin kuin kuraisia eteisiä, väsyneitä aikuisia, huutavia lapsia ja poskella valuvaa räkää.

Ehkä sellaisista brutaaleista käänteistä kertominen on sitä paitsi meille suomalaisille helpompaa kuin onnesta puhuminen. Myönnetään, että  on yksinkertaisempaa kuvailla vauvan niskapaskat kuin se, miltä tuntuu, kun sydän meinaa pakahtua rakkaudesta. Kuinka jokin lapsen sutkautus saa nauramaan vedet silmissä (vaikkei se jälkikäteen aikuisen kertomana enää kuulostakaan miltään muulta kuin kiusaannuttavalle) ja millainen voittajatunne siitä tulee, kun rankan päivän jälkeen voi katsoa puolisoa silmiin ja nauraa koko päivän järjettömyydelle. Niissä hetkissä on fiilis, että on ”tämä nyt vaan aika mahtavaa elämää”.

Toisekseen se barometriin vastanneiden pelko, että lapset estäisivät jotenkin elämisen laadun tai töissä eteneminen, on mielestäni ihan turha. Toki töitä on erilaisia ja en varsinaisesti tiedä sellaisesta uralla etenemisestä mitään, jossa yksikin kuukausi töistä tipauttaa koko kelkasta, mutta uskoisin että aika monen ihmisen elämä ja ura ei katoa tavallisen perhe-elämän myötä.

Itse asiassa. Minusta tuntuu, että vasta F:n syntymän jälkeen minulle ja meille on tapahtunut ne kaikkein merkittävimmät, ihanimmat, uraa edistävimmät ja jännimmät käänteet. Ennen F:ää saatoin vetkutella joissain jutuissa ja elellä ”sitten joskus -elämää”. Lapsen syntymä havahdutti minut siihen, että nyt on se ”sitten joskus”. Että nyt olisin niin aikuinen kuin joskus halusin olla, ja jos jotkut jutut ei tapahtuisi nyt, ei ne tapahtuisi koskaan. Oli pistettävä rattaat pyörimään.

Toisaalta lapsen läsnäolo on tuonut tekemiseen – oli se sitten ystävien tapaaminen, töiden dead linen kiinnisaanti tai vaikka kotityöt – tehokkuutta. Kun lapsi odottaa päiväkodista hakijaa, ei voi vaan jäädä töihin kuppaamaan koko illaksi, vaan asiat on saatava valmiiksi. Jos on sovittu ystävän kanssa tapaaminen, ei sitä noin vaan peruta, koska seuraavaa mahdollista aikaa, joka kävisi molemmille, on nykytilanteessa vaikea löytää.

Äitiys onkin jalostanut ainakin minua ja toimintaani. Enkä nyt tarkoita sitä, että samat oivallukset ei voisi tapahtua ei-vanhemmallekin – tietysti voi – mutta minulle elämän ymmärtäminen ja asioiden priorisointi vaati tällaisen reunaehdon, jota lapseksi kutsutaan.

Ja vaikka ajat ennen lasta olikin omalla tavallaan hauskaa, jännää ja supertarpeellista (juuri naurettiin ko.kommelluksille ystävien kanssa viime viikolla), on oikeisiin asioihin terävöityminen tapahtunut minulle vasta tässä äitiyden myötä. On tajunnut, mitkä on niitä omia juttuja ja mihin asioihin kannattaa panostaa. Tuntee itsensäkin jo paremmin ja on tajunnut myös sen, mitä ihmisiltä ympärillään haluaa. Ehkä ennen F:ää saattoi hengailla jokin ”kaverin” kanssa ihan vaan huvikseen ja tajuamatta edes sitä, toiko toinen ihminen hyvää vai huonoa henkeä ympärilleen. Nyt kun aikaa on vähän, ei todellakaan halua elämäänsä yhtään taakkaa lisää vaan ystävyyssuhteenkin oltava aidosti kiinnostava ja molempia palkitseva.

Lopuksi: Vaikka olenkin tässä ikään kuin puolustanut lapsiperhe-elämän ihanuutta, on huikean hyvä, että nykyisin aikuisilla ihmisillä on myös mahdollisuus kieltäytyä perhe-elämästä. Koska kuten elämässä yleensä, myös vanhemmuudessa on monta puolta. Minä elän niistä onnenhetkistä ja yritän sitten selvitä niiden avulla huutoaamuista, jalkapohjaan liiskaantuneista Legoista ja välillä aaltona iskevistä huolista. Mutta jos asenteeni olisi toinen, voisi tätäkin elämää katsoa niin, että lopulta se näyttäytyisi vain mustalle sumulle ja hampaiden kiristelylle. Silloin ei nousisikaan esiin ne ihanat hetket vaan juuri se tasaisen tappava työtaakka. Ja jos tietää jo etukäteen olevansa ihminen, jolle negatiiviset asiat menisivät vanhemmuudessa positiivisten ylitse, on vaan täyttä viisautta kieltäytyä pestistä.

Vähän sama minulla huvipuistolaitteiden kanssa: Vaikka niissä käynnin jälkeen kehon valtaakin upea endorfiinipiikki, on kauhu itse laitteen aikana niin suuri - tuon endorfiinitunteenkin ylittävä - että minun kannattaa jättäytyä Särkännimessä katsojan rooliin. Nämä on niitä valintoja. Ihana, että niitä voi ja saa tehdä!

-Karoliina-

Lähde: hs.fi / 12.12.2017/ Mielikuva automarketissa ravaavasta ”prisma­perheestä” lykkää lapsen­tekoa – kolme–nelikymppisten ruuhka­vuodet pakkautuvat yhä lyhyempään jaksoon

 

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

F täyttää parin kuukauden päästä seitsemän. Ja mitä isommaksi hän kasvaa, sitä suuremmaksi hänen käsityksensä siitä, ettei kaikkialla ole kuten meillä, myös tulee. Häntä kummastuttaa, miksi toisten ei tarvitse sanoa pyytämisen jälkeen ”kiitos”, miksi toisissa perheissä ei syödä lihaa ja miksi joku toinen kaveri saa jo ylittää sen tien, mitä hän ei vielä saa. Lasta kummastuttaa, miksi luokkakaveri saa ajaa ilman pyöräilykypärää ja miksi toisten perheissä ei edelleenkään käytetä ulkohousuja, vaikka omassa kodissa siihen on pakotettu jo monta viikkoa.

Aluksi yritin selittää pitkiä tarinoita, mitkä toisissa kodeissa saattoivat (ehkä) johtaa tiettyihin valintoihin. Tottakai edelleenkin esimerkiksi eettisiä ja uskontoon liittyviä valintoja on kiva pohtia yhdessä, mutta useinkaan arkisiin kysymyksiin – varsinkaan kun itse ei ole niitä päättämässä – ei ole yhtä oikeaa selitystä. Ehkä kaverilla saa katsoa tv:tä ruualla siksi, että he syövät aina lempiohjelmansa aikaan. Tai että vanhemmat eivät pidä juuri sitä kyseistä ruokahetkeä niin tärkeänä. Tai eivät pidä ylipäätään ruokailua tärkeänä. Tai ovat töistä, avioliiton tilasta tai jostain muusta niin väsyneitä, että tv-hetki on heille suoranainen pelastus. Mistä sitä oikeasti kenenkään kodin asioita tietää!

Meille onki rantautunut sellainen lause kun: ”Meidän kotona on nämä säännöt, toisaalla on omansa”. Tuo heitto taidettiin lausua kerran ikään kuin ohimennen, mutta myöhemmin siitä on tullut meidän kodin nyrkkisääntö moniin sellaisiin tilanteisiin, kun perheiden väliset erot kummastuttavat lasta. F on sen avulla ymmärtänyt, että perheitä on hirveän erilaisia. Että kaikkialla ei ole, kuten meillä. Eikä tarvitsekaan olla, koska hyvä tapa elää on niin tulkinnanvaraista. 

Meidän kodin säännöt -ajattelu on auttanut minua mielestäni myös siinä tilanteessa, kun F on kummastellut eroja meidän kodin ja isänsä kodin välillä. Ihanne olisi tietysti varmasti se, että molemmissa paikoissa olisi tismalleen samat tavat, rytmi ja speksit, mutta koska ei ole, on hyvä, että F ymmärtää, että tämäkin on ihan hyvä. Että vaikka jotkin asiat eroavatkin, ei kumpikaan tapa ole väärin tai huonompi. Se on vaan kulloisenkin perheen aikuisen tai aikuistenkin tulkinta hyvästä. Koska jokaisessa perheessä lähtökohtaisesti kun kuitenkin todennäköisesti pyritään hyvään.

Oman perheensä ja tapojensa outouden tajuaa oikeastaan vasta sitten, kun saa F:n kavereita kylään. Se ruoka, joka F:stä on ihan  normaalia, jopa herkkua, on kaverista todella kummallista. Tai äiti - se vasta joskus onkin "tosi tiukka" tai "aika hassu". F:stä vaan se ihan tavallinen.

-Karoliina-

Kuva: 6/2017, Espanja. F serkkunsa kanssa. Meidän kodin säännöistä tällä kertaa poiketen - puhelimella. 

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Minä olin lapsi, joka rakasti harrastaa ja touhuta. Oikein jälkikäteen säälittää omat vanhempani, joiden olen tajunnut olleen koko siskojeni ja itseni lapsuusiän pääasiallisesti vain arki-iltojen autonkuljettajia. Maalla välimatkat harrastuksiin olivat nimittäin niin pitkiä, ettei niihin voinut yksin ennen mopoikää kulkea. Eikä julkisesta liikenteestä ollut tietoakaan.

Harrastin ennen teini-ikääni ainakin yleisurheilua, tanssia, muskaria, pianoa, kuviskoulua, 4H-kerhoa ja judoa. Käytännössä siis melkein kaikkea, mitä meidän kylällä ylipäätään pystyi harrastamaan. Oma harrastamiseni oli kuitenkin aina sellaista touhuilua ilman sen suurempia tavoitteita. Arki-iltojen ilo ja tapa nähdä kavereita.

En siis ole koskaan ollut harrastusvastainen. Päinvastoin. Mutta F:n kasvaessa olen ymmärtänyt, että nykymaailmassa ihan vain sellainen kevyt harrastaminen ja ilosta kepeästi tekeminen eivät ole enää muotia. Edes lasten maailmassa. Monessakaan perheessä.

Kuten olen jo aikaisemmin kertonut, olen ollut sitä mieltä aina, ettei alle eskari-ikäinen – varsinkaan päivähoitolainen – tarvitse arki-iltoihinsa erityistä harrastusta. Uskon siihen, että ne virikkeet, sosiaaliset ympyrät ja puuhat, joita päivähoito tarjoaa, riittävät varsin hyvin pienen lapsen elämän virikkeiksi. Vapaalle leikille, kotipuuhastelulle ja ihan vaan olemiselle täytyy jäädä myös aikaa.

Mutta nyt olemme uuden haasteen edessä. F on jo koulussa, ja periaatteessa olen sitä mieltä, että toki jotkin arki-iltojen virikkeet tekevät F:lle varmasti hyvää. Pieni  sosiaalinen painekin: Kaikkihan nyt jotain harrastavat!

F on jo valmiiksi iltapäiväkerhossa, jonka sisään on integroitu kaiken perustoiminnan lisäksi erillinen liikuntaosio. Valitsimme tämän iltapäiväkerhon siksi, että hän saa purkaa energiaansa koulun jälkeen hikoiluun. Mutta myös siksi, että kaksi kärpästä tulisi yhdellä iskulla – iltapäiväkerho ja harrastaminen samassa paketissa. Silloin meiltä vapautuisi arki-iltoina muuhun touhuun aikaan, kun osa harrastamisesta olisi hoidettu jo ikään kuin koulun kupeessa.

Pohdin kauan, voisiko F aloittaa iltapäiväkerhoharrastuksen lisäksi jonkin toisen liikuntaharrastuksen, ja tulimme siihen tulokseen, että maksimissaan yksi puuha voisi sopia viikkopalettiimme. Niinpä F harrastaa toista liikuntalajia vielä 1-2 kertaa viikossa. Se, mikä tässä harrastuksessa oli aivan huippua, oli se, että treenit ovat aina vapaaehtoisia. Niitä tarjotaan kahdesti viikossa, mutta perhe saa itse päättää, jaksaako lapsi harrastaa yksi vai kaksi kertaa viikossa. Rakastan tämmöistä lapsilähtöistä mentaliteettia!

Se, mistä olen huolissani, on harrastusten muuttuminen yhä nuorempien lasten kohdalla työksi. Toki ymmärrän kaikki ne ihanat ja tärkeät asiat, joita monikin harrastus opettaa, mutta en silti voi välttyä ajatukselta, että liiassa harrastamisessa on myös sudenkuoppansa. Ne, jotka tätä harrastamista tukevassa yhteiskunnassa ja lapsiperheiden keskuudessa alkavat hämärtyä.

Ensinnäkin. Minusta kenenkään alle 15-vuotiaan ei pitäisi treenata enempää kuin pari päivää viikossa. Oli kyseessä sitten urheilu, musiikki tai mikä tahansa muu. Vapaalle touhulle, leikkipuistossa rymyämiselle tai vaikkapa vaan Pikku Kakkosen katselulle täytyy olla aikaa. Toisekseen moni paljon harrastava lapsi kyllä tutustuu harrastuskavereihinsa, mutta saattaa olla ulkona oman koulun tai pihapiirin lasten touhuista. Jos treenit tai kisat ovat aina silloin, kun muut juoksevat ulkona tai menevät kaverisynttäreille, jää aika monesta asiasta paitsi. Kolmanneksi: Lapsen runsasta harrastamista perustellaan usein sillä, että lapsi on itse ilmaissut haluavansa harrastaa niin paljon. Ihan varmasti on näinkin, mutta täytyy muistaa myös se, että lapsi usein toteuttaa sitä kaavaa, mitä häneltä vaaditaan. Ei lapsi tiedä, onko ok treenata kymmenen tuntia viikossa, koska ei ole toisenlaista lapsuutta koskaan elänyt.

Se, mikä toimii jollakin perheellä, ei tietysti toimi kaikilla. Ja se, mikä toisessa perheessä on liikaa, on toisessa liian vähän. Toivoisin kuitenkin, että tässä maassa olisi paljon enemmän ihan-vaan-harrastuksia, joissa voisi kehittyä, jotka voisivat tuottaa iloa ja joissa saisi toteuttaa itseään ilman, että pienen ihmisen tulee tehdä itselleen harrastuksesta työ. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay 

Share

Pages