Ladataan...
Kolmistaan

F katsoi viime viikolla Susijengin peliä. Tauon aikana miehet menivät puimaan urheilustrategioitaan, naiset saapuivat pelikentälle tanssahtelemaan niukoissa asuissaan.

”Hei noi tytöt tanssii tuolla”, sanoi tyttäreni.

”Joo näin on”, vastasin pientä feminististä happamuutta äänessäni.

”Onks tyttöjen peleissä poikia tanssimassa?”

”Ei taida olla.”

”Ai miks ei?”

”Aivan. Miksi ei? Olisiko siksi, että tässä maailmassa jyllää vieläkin sellainen patriarkaalinen äijäkulttuuri, jossa naisen tärkein tehtävä on pääsääntöisesti olla vain nätti lisuke. Jotta miehille jäisi vielä vähän enemmän tilaa paistatella ja toimia”, ajattelin, mutta tyydyin vaan vastaamaan: ”Hyvä kysymys. En oikeasti tiedä!” Päätin, että tyttäreni ei tarvitse vielä tuossa iässä saada selville, miten erilaiset lainalaisuudet yhteiskunnassamme – edelleen – pätee miehiin ja naisiin.

Naisten asema urheilussa on ollut tapetilla viime vuosien aikana useaan otteeseen. Milloin on puhuttu yleisurheilijoiden ulkonäköpaineista pienen pienissä shorteissa, milloin menkkojen (tai niiden poisjäännin) vaikutuksesta urheilusuorituksiin tai urheilun jälkeiseen elämään. Edellisen viikonvaihteen kovin puheenaihe oli puolestaan TPS:n tanssitytöt. Ne Tepsin penteleet kun jättivät tanssitytöt pois lauantaisesta jääkiekkomatsistaan ja ehkä myös koko joukkueen tulevaisuudesta. Ja sitten tiistaisessa pelissä ei ollutkaan kuin kourallinen yleisöä. Sattumaa vai ei, mutta asia on silti mielenkiintoinen. 

Olen leikitellyt jo jonkin tovin ajatuksella, että urheilumaailman sukupuoliasetelmat kääntyisivät toisinpäin. Kun naiset syljeskelisivät hikisinä vaihtokopissa ja runttailisivat toisiaan laitaa vasten, miehet tanssisivat alushousujen kokoisissa shorteissa, tekisivät sieviä liikkeitä ja hymyilisivät? Tai kun naisnyrkkeilijä antaisi haastattelua menneestä ottelusta, vierellä seisoisi koristeena uikkareihin ja juhlakenkiin sonnustautuneet miehet? Kun kääntää tilanteet näin päin, tajuaa, kuinka koomisia ja hämäriä ne todellisuudessa ovatkaan. Niin kuin ne ovatkin jo nyt, mutta koska olemme tottuneet katselemaan näitä tilanteita mediassa koko ikämme, voi hurjaa nais-miesasettelua olla vaikea tunnistaa. 

Minua raivostuttaa, millaisessa statistin roolissa naiset ovat useankin urheilulajin piirissiä.  Ja silloinkin, kun nainen viimein pääsee toimimaan – olemaan se ihan oikea urheilija – häneltä odotetaan oman suorittamisensa lisäksi sellaisia ominaisuuksia, joita miehiltä ei koskaan. Mies saa olla finninaamainen ja hikinen, jos vaan tekee maaleja kunnolla. Mutta naisurheilijan tulee olla suorituksensa lisäksi koko ajan kaunis. Ja jos ei ole, aletaan heti puhua, mitähän itäsaksahormoneita tässä on syöty ja onkin nainen edes nainen. Hei tyypit: Nainen voi olla nainen myös ilman ripsiväriä ja pitkää tukkaa!

Ja lopuksi. Minuahan ei sinänsä kosketa urheilu millään tavalla. En kilpaurheile, eikä kukaan vaadi minua –  Luojan kiitos, kaikkien osalta – laittamaan mikroshortseja jalkaan. Mutta kyllä maailman, jossa tytärtäni kasvatan, toivoisiolevani toisenlainen. Sellainen, että tuo hänen vankkumaton ajatuksensa tasa-arvosta voisi säilyä ikuisesti. 

Minusta cheerleader-kulttuuri (noin urheilumatsien taukoviihteenä, ei tietenkään itsenäisenä kilpaurheilulajinaan) on täysin aikansa elänyt konsepti. Vaikka TPS vetokaakin tanssityttöjen poistoon rahasyihin vedoten, ihan vähän toivon, että taustalla olisi todellinen, tasa-arvoon pyrkivä, syy. Milloin urheilussa, sen markkinoinnissa ja erityisesti siitä uutisoinnissa uskallettaisiin päästää irti nais-miesasettelusta, jossa jokaisen yksilön kuvitellaan olevan stereotyyppinen hetero? Sovinistinen sellainen.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Share

Ladataan...

Olen viimeisen kevään ja kesän aikana tutustunut useampaan ihmiseen kuin aikuiselämässä näin lyhyessä ajassa koskaan aikaisemmin. Kun muuttaa puolison kotikaupunkiin, ei sitä voi olla huomaamatta. Yhtäkkiä kadulla ei näykään tuttuja kasvoja, et kävele ystäväsi kodin ohi tai hae aamupalaa siitä samasta paikasta, jossa jo tiedetään, että otat kuitenkin sen gluteenittoman mozzarellaleivän ja soijakaakaon. Yhtäkkiä seisot päivästä ja viikosta toiseen kadulla vähän sellainen ujo hymy kasvoillasi. Tervehdit, kättelet, kerrot nimesi ja sitten seisoit kumppanisi vieressä muutamasta minuutissa kymmeneen miettien, pitäisikö osallistua keskusteluun vai vaan hymyillä hiljaa. Silloin, kun toinen osapuoli on elementissään, tuntee ihmisiä ja luettelee kotona litanian nimiä, ihmisiä ja tarinoita, jotka lopulta kuitenkin menevät omassa päässäsi sekaisin, olo on välillä vähän hukassa oleva – Kuka oli lapsuudenkaveri, kuka kenenkin vaimo ja mikä sen yhden ihmisen lempinimi olikaan?

Olen varmasti aina ajatellut olevani enemminkin sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut kuin sisäänpäin kääntynyt. Nuorempana en edes tunnistanut itsestäni ujoa ja introverttia puolta, mutta vanhemmiten olen alkanut huomata, etten olekaan niin rohkea sosiaalisissa tilanteissa kuin voisi kuvitella. Työkuvioissa minua ei ole tosin koskaan ujostuttanut. Osaan heittää small talkia tai puhua asiallista työasiaa, keskustella erilaisten ihmisten kanssa ja varmasti useimmiten kaiken lisäksi lukea tilanteitakin vielä aika hyvin. Sen lisäksi minusta on oikeasti kiva tavata uusia ihmisiä. Saada uusia hyvänpäiväntuttuja, kavereita ja jopa ystäviä. Mutta. On tässä yksi muttakin.

Sosiaalisista tilanteista voi tulla myös ähky. Kun tapaa uusia ihmisiä, ei kukaan varmasti voi olla ihan alusta asti aivan oma itsensä. En tarkoita, että varsinaisesti esittäisi mitään muuta kuin on. Mutta tottakai ensimmäisillä kerroilla pitää skarpata eri tavalla kuin vanhojen kamujen kanssa. Pitää tunnustella, mistä aiheista voi puhua. Täytyy kysellä paljon, jotta oppii toisesta ihmisestä ja kaiken lisäksi uudet asiat täytyy painaa mieleen: ”Jaahas. Lapsen nimi oli tämä. Työpaikka tuo ja harrastuslistassa kolme huomioitavaa kohtaa.” Ja kun tätä tapahtuu tarpeeksi usein, useamman kerran viikossa, tuntuu, ettei aina edes pysy oikein kärryillä kaikesta.

Olen yrittänyt opetella tässä hommassa paremmaksi. Mutta vaikka olen tsempannut, on minulle lähes aina uusien ihmisten kanssa käynyt niin, että kysyn kaksi kertaa vaikkapa samaa asiaa, koska informaatiotulva tukkii pään niin, ettei kaikkea vaan voi muistaa. Sitten muu seurue katsoo minua kumma ilme kasvoillaan tyyliin: ”Niin siis mä olen töissä siellä pankissa, jonka pomosta juuri äsken sulle kerroin.” Niinhän se olikin.

Olenkin viime aikoina alkanut pohtia, olenko sittenkin sisäisesti ujo. Miksi minulle – ekstrovertiksi itseni ajatellulle ihmiselle – tulee välillä olo, että uusiin ihmisiin tutustuminen on aika hankalaa? Miksi kesken sosiaalisen tilanteen iskee välillä lukko, ettei keksi oikein mitään sanottavaa? Tulee sellainen tunne kuin tarkastelisi tilannetta ikään kuin ulkopuolisena, ylhäältä käsin.

Kummallisinta näissä tilanteissa on tietysti se, että itseni sijaan myös läheiseni välillä kummastelevat sitä, miksi käyttäydyn, kuten käyttäydyn. He ovat kyselleet jälkikäteen, suutuinko jostakin tai mikä minuun meni, jos tavallisesti höpisevästä naisesta tuleekin yllättäen hiljainen. On aika vaikea selittää, mistä tilanne johtuu, jos ei itsekään osaa käsitellä sitä piirrettä itsestään. Ainoa, mitä olen osannut sanoa, on se, että minusta – näemmä – löytyy nyt tämäkin puoli. Iloinen höpöttelijäkin voi olla välillä hiljainen tarkkailija.

Olen miettinyt, voiko persoonallisuus muuttua iän myötä. Vai onko ujous ollut aina minussa, mutta koska nuorempana oli enemmän tarve tehdä itsensä näkyväksi, tuo piirre selätti introverttiuden. Entä kuinka tutustua ihmisiin – koska oikeastihan haluan oppia kaikki tämän kaupungin ihanat kontaktit ja kasvot – kun ujouspuuska iskee?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Neule, Lindex -70% // paita, Nanso -50% // farkut, Carlingsin oma merkki 

Share

Ladataan...

 

Kirjoitin vähän aikaa sitten siitä, kuinka tennarit voi pestä saaden niille aivan uuden elämän. En tiedä, onko tennareiden pesu varsinaisesti kiellettyä, mutta aika monissa vaatteissa ja asusteissa lukee nykyisin, ettei niitä voisi muka pestä. Pieni riskihän toki aina kotikonstein on sellaisia vaatteita puhdistaa, mutta ei nyt kuitenkaan aivan mahdotonta. Itse asiassa: En ole tainnut vielä kertaakaan pilata testeilläni vaatetta, vaan pesun jälkeen olen saanut uudenveroisen tuotteen takaisin. Joten kannattanut on. Tässä muutama niksi.

  • Huopatossut. F:llä on ollut eskarissa käytössä aivan ihanat mummon ostamat huovutustossut. Kun kysyit, mitkä sisäkengät hän haluaa kouluun, vastaus oli selvä: Puputossut. Emmin hetken, koska valkoisissa tossuissa oli karmita tahroja luultavasti ruokalassa läikähtäneistä ruuista ja jostain askarteluväreistä. Pesin tossut niin, että valelin kenkien pinnan vedellä. Hinkkasin Lidln sappisaippuaa sen pullossa olevan harjan avulla. Annoin vaikuttaa hetken ja huuhtelin hinkaten pois. Lopuksi vielä kuivatus kuivauspatterilla ja tuloksena melkein uudet tohvelit. 
  • Villaneule. Tosi monissa villaneuleissa lukee, ettei niitä saisi pestä kuin kemiallisessa pesussa pesulassa. Oikeastihan villavaatteeseen riittää hyvinkin tuuletus, mutta jos neule on pakko pesemällä pestä, kannattaa ensinnäkin ostaa villa/silkkipesuainetta. Pyykkikoneesta villa/silkkiohjelma ja kaikki mahdolliset linkoukset pois päältä. Kunnon räpsäytykset pesun jälkeen ja sitten vaate kuivumaan lappeeseen. Ei missään tapauksessa roikkumaan henkariin tai narulle. 
  • Silkkipaita. Omistan muutaman silkkipaidan. Ja kaikissa niissä lukee, ettei paitaa saa pestä vesipesulla. Mutta mutta. Tässäkin sama homma kuin villaneuleiden kanssa: Silkkipesuaineella koneen hellimpään ohjelmaan, ei linkousta. Ja jos paidassa, kuten minulla usein, on rasvatahra, voi siihen hieroa hieman käsitiskiainetta ennen koneeseen laittoa. 
  • Kånken. Okei. Kånken-reppujen pesukielto juontaa juurensa varmaan siitä, että reppuhan on selvästi käsitelty jollaine aineella, joka hylkii vettä. Ja aine varmasti lähtee kunnon pesussa pois. MUTTA. Jos Kånkenilla ei tarkoitus eräillä, ei käsittelyllä ole mielestäni niin suurta merkitysä. Varsinkin, kun varsinkin vaaleat Kånkenit menevät aivan karmeaan kuntoon pyöriessään päiväkodin ja eteisen lattialla. Minä olen pessyt meidän Kånkenit jo vuosia (ei aika moneen kertaan) ihan tavallisella pesuaineella koneessa 40-60 asteessa. Kunhan vaan muistaa ottaa selkäpehmusteen repusta pois ennen pesua. Koneesta tultua reppu on todella ryppyinen, mutta hyvä oikominen auttaa. Joskus olen silittänyt repun kostean liinan läpi vielä lopuksi. 
  • Lenkkarit, joissa on nahkaa. En ole aivan koko nahkalenkkareita laittanut pesukoneeseen, mutta sellaiset peruslenkkarit, joissa on kankaan lisäksi osin nahkaa, olen pessyt ihan surutta koneessa. Samoilla vinkeillä kun tennarit

Kivaa lauantaita!

-Karoliina-

Kuvat: Pixabay

 

Share

Pages