Ladataan...
Kolmistaan

Kuten te jo hyvin tiedättekin, tämän blogin painopiste on tekstissä. Vaikka rakastankin visuaalisia juttuja, oman blogini kohdalla kuvat ovat olleet aina se murheenkryyni. Monta kertaa minulla saattaa olla vaikka viisikin tekstiä valmiiksi kirjoitettuna. Mutta sitten iskee pulmaa: Mistä ihmeestä löytäisin kuvat teksteilleni?

Minun suurin pelastukseni on tietysti pääosan blogikuvistani ottava ihana Noora. Homma alkoi meillä Tampereelle muutettuani ihan työmielessä, mutta koska näemme toisiamme vähintään kahden viikoin välein, on pelkkien kuvien yhdessä ottaminen kasvanut jo joksikin ihan muuksi. Me höpöttelemme kuvien lomassa kaikki asiat halki ja minä ainakin tunnen, että vaikka emme ole tunteneet pitkään, voin uskoutua hänelle asiasta kuin asiasta. 

Minä luotan myös Nooran tapaan kuvata. En koskaan edes tarkista kuvia itse kuvauspäivänä, koska tiedän Nooran tietävän, mitä minä haluan kuvilta ja mitä en. Hän on oppinut niin tarkasti lukemaan minua, kuvamakuani ja näitä omia kompleksejani, että viimeksi kun kuvasimme, Noora tokaisikin: ”Ei tätä kuvaa. Tästä sä sanot kuitenkin, että karmeat silmäpussit.” Ja niin olisin sanonutkin. Hän tasan tarkkaa tietää, mikä on minun juttuni ja mikä ei.

Sen lisäksi, että tällä blogissa näkyy valokuvia, olette varmasti huomanneet, että käytän viikoittain myös valmiita kuvituskuvia kuvapankista. Ja minusta ne ovat ihan ok juttu. Paitsi että: Olen kahlannut kuvapankkikuvat (jotka toistavat hyvin pitkälle toisiaan) niin läpi, että yleisimmillä hakusanoillani ei löydy enää mitään mielenkiintoista ja minun blogiini sopivaa katseltavaa.

Siksipä minä huhuilenkin apua nyt täältä blogin kautta. Olisiko siellä ruudun toisella puolella ammatti- tai harrastelijakuvittajia, joilta voisin tilata kuvia tänne blogin käyttöön. Ikiomaksi, yksinoikeudella kuvia ei tarvitse antaa, mutta julkaisuun kuitenkin. Tee se itse -vauva -kirjan ja tulevan #vauvavuosi -teoksen kuvittajalta Sanni Kariniemeltä olen joskus kuvia tänne saanutkin, mutta nyt tuntuu, että nekään eivät enää riitä. Sanotaanko näin, että meidän ekan kirjan matsku on aika pitkälle käyty jo läpi.

Sitä paitsi: Samalla tavalla, kun osa tätä blogia on minun oma tapani kirjoittaa ja Nooran persoonallinen kuvausjälki, olisi minusta mahtava saada myös blogille oma kuvitettu tyyli ja ilme. Ja koska itse en osaa kuin piirtää tikku-ukkoja, on todettava, että tähänkin tarvitsen ulkopuolista apua.

Vinkatkaa tästä siis kaikille loistaville kuvittajakavereillenne tai laittakaa itse postia, jos uskotte olevanne etsimäni henkilö. Parhaiten pääsemme asiasta juttusille, kun lähetätte muutaman esimerkkikuvan ja esittelyn itsestänne osoitteeseen: karoliina.kolmistaan@gmail.com

-Karoliina-

Kuva: Sanni Kariniemi, teoksesta Tee se itse -vauva (Sallinen&Kariniemi), Bazar, 2016 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kirjoitin viime viikolla päiväpeitosta. Olin alun perin kuvitellut, että kirjoitukseni olisi ollut ainoastaan sisustusideapostaus, mutta toisin kävi. Tapahtui nimittäin se, mikä blogatessa ja netissä on aina kaikkein hauskinta – yllätyin. Tällä kertaa yllätyin siitä, että omasta näkökulmastani aika neutraali postausaihe sai aikaan paljon laajempaakin – jopa yhteiskunnallista – keskustelua rahasta, kuluttamisesta ja bloggaajan antamasta maailmankuvasta.

Kommenttiboksissa keskusteltiin muun muassa siitä, onko 500 euroa päiväpeitosta liikaa vai sopivasti. Toisten mukaan sijoittaminen sisustukseen oli ihan ymmärrettävää. Toiset puolestaan kokivat, että rahan voisi käyttää jollain muullakin tavalla. Molemmat näkökulmat aivan perusteltuja ja minusta myös luonnollisia. Meitä kun sattuu olemaan niin moneen eri junaan. Erilaisilla arvotuksilla, maailmankatsomuksella ja lompakolla.

Minun itseni kannalta mielenkiintoisin kommentti käsitteli kuitenkin hinnan sijaan sitä, onko blogini tekstit sittenkään – kerran 500 euron peitosta kirjoitan – enää sopivaa seuraajieni luettavaksi. Lukijani kirjoitti: ”--- Tuli jotenkin "aliarvioitu" fiilis tällaisesta, ja etten todellakaan olekaan blogin kohderyhmää... kyllä, minulla olisi rahan puolesta mahdollisuus sijoittaa 500€ päiväpeittoon, mutta en vaan keksi sellaista tilannetta mikä ajaisi minut siihen... Melkein mihin tahansa muuhun sen voisi sijoittaakin.”

Luin kommentin läpi useampaankin otteeseen, koska se herätteli minussa sellaisia ajatuksia, joita olin pohtinut jo aikaisemminkin blogiurallani, mutta joille en tuolloin ollut kuitenkaan vielä löytänyt sanoja. Tätä kommenttia lukiessani mieleni täyttyi nimittäin myös monista muista samanhenkisistä kommenteista blogihistoriani aikana, ja aloin pohtia, kokiko lukijani minun valintani – vaikka kyseli oli vain päiväpeitosta – loukkauksena häntä kohtaan. Ajatteliko hän, että koska minusta 500 päiväpeitto oli hyvä sijoitus, ja hänestä ei, minä jotenkin aliarvioin häntä, joka ei tehnyt samoja ostovalintoja kuin minä?

Aloin ymmärtää myös paremmin kaikkia niitä kertoja, jolloin olin käynyt samanlaisia (some)keskusteluja. Aloin tajuta, että jotkut lukijoistani ehkä tulkitsivat, että jos en tehnyt samanlaisia valintoja kuin he, olisin heidän valintojaan vastaan. Että kun olin lopettanut ydinperheessä elon, näytin takapuolta muille sellaisille. Ja kun laitoin rahani lähiruokaan, nauroin niille, jotka niin eivät tehneet. Ja kun totuus on, etten ajattele tippaakaan niin!

Vaikka kirjoitankin blogia, ja ymmärrän olevani samalla myös jonkin sortin somevaikuttaja, en tee valintoja –päiväpeitto, perhemuoto, harrastus tai vaikka kirja – blogihahmona. Vaan ihan omana itsenäni, oikeana ihmisenä. Ja koska en omana live-maailmaitsenänikään odota, että kaikki ympäröiväni ihmiseni tekisivät samoja valintoja kuin minä, en oleta sitä myöskään somessa. Minua alkoi ihan surettamaan ajatus siitä, jos joku oikeasti koki, että joku minun peittovalintani olisi merkki jonkun toisen aliarvioimisesta.

500 euroa on siinä mielessä loistava esimerkkisumma, että siihen rahamäärään itsellänikin on useasti moni asia kulminoitunut. Itselläni ainakin elämä on edennyt erilaisissa sykleissä – eteenpäin hypyin ja toisaalta pakituksin – jolloin viissatasen arvo on ollut eri aikana erilainan. Joskus olen tämänkin blogin elinkaaren aikana elänyt elämää, jolloin tililleni on jäänyt reilusti alle 500 euroa laskujen ja muiden pakollisten kulujen jälkeen. Silloin yksikin silmätulehdus, rikki mennyt pesukone tai vaikka piilolinssitilaus on romuttanut koko budjetin niin, että on pitänyt itkua tihrustaa. Tiedän, miltä tuntuu, kun rahasta pitää huolehtia. Vain ne ihmiset, joiden ei ole tarvinnut aidosti venyttää penniä, voivat sanoa, ettei rahalla ole merkitystä. Koska sillä on. Ja se on fakta.

Toisaalta voin myös kertoa– edelleen tämän blogin elinkaaren aikana – viisisataa on ollut myös summa, jonka olemassaoloa tai puuttumista en edes ole huomannut tililtäni. Olen ollut pirun kova tekemään töitä ja silloin (joskus) rahaa on myös tullut niin, ettei jokaista euroa ole tarvinnut laskea. Toisaalta tässä keississäkin on ollut oma kääntöpuolensa: Työnteko vaatii aikaa ja voimia ja joskus ne molemmat loppuvat kesken. Siinä hetkessä se yksi viisisataakaan ei paljon lämmitä. Silloin hinta on kovempi, joka maksetaan, kuin mitä saadaan. 

Koenkin, että tiedän aika monenlaisesta elämästä, kulutuksesta ja tuloista. Ja samalla ymmärrykseni rahan arvosta on myös kirkastunut, vaikka olenkin ollut sen suhteen ihan nuoresta asti aika tarkkaa. Minulle raha ei ole kasvanut puussa tai tullut perintönä, joten massit on pitänyt tehdä itse. (Ja niistä, eli töistä, on täytynyt myös oppia kieltäytymään itse.) Siksi ajattelinkin, etten edes ajattele, tienaako lukijani 200, 2000 vai 12 000 euroa kuussa. En ajattele, että se kuuluu minulle. Eikä myöskään määritä, onko meillä todellisuudessa jotain yhteistä.

Tätä blogia klikataan kuukauden aikana sellaiset kolme-neljäsataatuhatta kertaa. Olisi jotenkin ihan järjetöntä ajatella, että yrittäisin päästä tismalleen samalle levelille tunteiden, arvojen, kulutustottumusten tai tulotason kanssa jokaisen lukijani kanssa, joka ikinen heidän lukukertansa. Enkä edes oikeasti ajattele, että tarvitsisi. Uskon nimittäin siihen, että elämä on parasta silloin, kun se on omannäköistä. Jos yrittäisi – esimerkiksi jos minä yrittäisin bloggajana – koko ajan tehdä muiden mielen mukaan, en varmasti olisi onnellinen omassa elämässäni, hukkuisin miellyttämisen suohon ja kaiken lisäksi menettäisin jotain aika arvokasta: Oman ääneni. Niin blogin kuin yksityiselämänikin puolella.

Mihinkä tässä nyt sitten päädyttiin? Halusin nyt ainakin kertoa, että minä en oleta, että kenenkään on tehtävä, kuten minä tai me. Mutta koska on hirmuisen vaikea kertoa kenenkään muunkaan elämästä, ajatuksista, ongelmista tai oivalluksista, pitäydyn omissani. Niistä minä kirjoitan. Ne ovat se minun ja blogini juttu.

Toisekseen on ihana, että te siellä ruudun toisella puolella tuotte omat - ihan erilaisetkin - ajatuksenne aina kommenttiboksiin. Koska jos kaikki nyökyttelisivät vain päätään, en A)oppisi koskaan mitään uutta ja B) koko somen rikkaus, keskustelu, jäisi tyystin pois. Parasta on jatka jutusta juttuun. Keskustella ja harhautua siitä ihan jonnekin muuallekin. Niin oikeissa keskusteluissa kuin täällä netissäkin!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: mekko, Ivana Helsinki (kotimainen tekstiili, hankittu vuonna 2015)

Share

Ladataan...

 

Minä olen aina ollut ihminen, joka syttyy ennemmin syksyn tuomasta ”uudesta alusta” kuin varsinaisesti uudesta vuosiluvusta (vaikka tokin sekin on ollut jonkinlainen tilinpäätös- ja tavoitteidenasetteluhetki ajan kierrossani). Ehkä syy tähän on ollut kouluvuodessa. Kun aloitti uuden lukukauden oppilaana ja myöhemmin opettajana aina syksyisin, oli syksy luonnollinen hetki myös tehdä käännöksiä, asettaa tavoitteita ja haaveilla jostain suuremmasta. Tammikuu oli tuolloin vain samaisen vuoden jatkumoa. Ei mikään kummoinen käänne.

Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Kun ei elä varsinaista koulurytmiä – mitä nyt tietysti F:n osalta – tuntuu sille, kuin uusia alkuja olisi peräti kaksi. Syksyn lisäksi olen ladannut melkoiset odotukset tälle uudelle vuosiluvulle ja tammikuusta alkavalle ajanlaskulle.

Se, missä vuosi 2017 meni hirvittävän nopeasti, toivon vuoden 2018 olevan enemmänkin rauhaisaa laskettelua ja sitä ihan tavallista perhe-elämää. Vaikka rakastan eteenpäin menoa ja uusia innostavia juttuja, perheen osalta toivon asioiden pysyvän nyt niin stabiileina, kuin ihmisten elo nyt ylipäätään voi vain mennä. Olisi ihana istua ensi vuonna tässä samaisen olohuoneen sohvalla kirjoittamassa perhe ympärillään ja todeta, että vuosi on ollut ihan tavallinen.

Töiden puolesta tilanne on sen sijaa paljon ristiriitaisempi kuin yksityiselämän. Toisaalta haluaisin rauhoittaa myös työtilannettani ja keskittyä vain blogiin ja muutamiin muihin projekteihin, mutta toisaalta on olo, että hyvää draivia ei haluaisi katkaista. Edessäni on nyt – ihan melkein yllätyksenä – niin monta mahtavaa projektia, kumppanuussuhdetta ja haastetta – että en meinaa nahoissani pysyä. On todella vaikeaa painaa jarrua, jos yhtäkkiä tuntuu sille, että saa kaikkea sitä, mistä on koskaan haaveillut.

Minun oli tarkoitus aloittaa kahden uuden kirjan projekti heti nyt jo vuodenvaihteessa, mutta olen vetänyt asian kanssa nyt jarrua. Tuntuu sille, että jos nappaan tähän härdelliin nyt kaksi kirjaa, en ehdi tehdä mitään muuta kuin töitä. Ja samaan väsymykseen ja minuuttiaikataululla juoksemiseen, missä monta vuotta olin, en halua enää koskaan palata. Varsinkin, kun olen ottamassa keväälle kahden kuukauden kokopäiväpestiä vastaan töistä, joita en ole KOSKAAN ennen tehnyt ja jonka ohella on kuitenkin hoidettava myös blogi. Ihan hullua, sanon itselleni. Ja silti olen samanaikaisesti ihan intona!

Oman itseni suhteen minulla on aika monta isoa ja pientä tavoitetta. Yksi suuri niistä liittyy terveyteen ja toinen taas kulutustottumuksiin. Molemmat ovat sen verran isoja projekteja, että niistä tulee ihan omat postaussarjansa myöhemmin tammikuussa ja siitä eteenpäin koko vuoden ajan. Näistä kummastakaan ei tule varmasti helppo matka, mutta haluan haastaa itseni. Haluan osoittaa itselleni, että vanha kettukin oppii uusia ajatusmalleja ja voi tehdä parannuksia itsensä, toimintansa ja ajattelunsa suhteen.

Muuten olen päättänyt, että vähennän kiroilua ja yritän muutenkin puhua ulos kaikki ne kauniit asiat, joita ajattelen. Ja vähentää valitusta. Uskon siihen, että elämä muodostuu hyvin vahvasti sellaiseksi, millaiseksi sen nimeää. Millä tavalla ja sanoilla puhuu, mitkä asiat valitsee sanottavaksi. Niin muodostaa koko ajan ympäristöään. Olen nimittäin huomannut, että minun sanavalintani ovat joskus paljon negatiivisimpia, kuin mitä oikeasti olen tai millä tavoin ajattelen. Retoriikka, vaikka yksi vahvuuteni tietysti onkin, kaipaa vähän viilausta.

Mitäs muuta? No ainakin se, että toivon tänä vuonna blogiin parempaa henkeä kuin vuonna 2017. Vaikka minusta blogin kirjoittaminen on tänä vuonna ihanempaa kuin ikinä (koska kerrankin siihen on ollut aikaa), on henki blogissa ollut suoraan sanottuna välillä todella huono.

Minusta tuntuu, että kaikki alkoi mennä viime vuoden ensimmäisestä päivästä lähtien aivan väärille urille. Vuosi sitten, 1. tammikuuta, kirjoitin blogiin kihlauksestamme ja jo samana päivänä – kaiken sen ilon ja onnen keskellä – pahoitin ihan aidosti mieleni tavasta, jolla ihmiset kokivat oikeuteuksi kommentoida tapahtumia.

Jos elämäni yksi ihanimmista asioista, rakkaus ja siitä seurannut kihlaus, aiheuttivat sellaisen paskamyrskyn, jossa ruodittiin satojen kommenttien (enkä edes liioittele) voimalla sitä, kuinka huono äiti olen, miten epäluotettavia kaikki jääkiekkoilijat ovat, kuinka suuren virheen teen ja ei ole kuin ajan kysymys, koska minut petetään ja jätetään. Ja kun lopulta onnitteluista nauttimisen sijaan joutuikin ottamaan yhteyden poliisiin kunnianloukkausasioista (aiheesta, josta en edes kehtaa kirjoittaa) tuli tunne, onko kaikki tämä kirjoittaminen ja bloggaaminen tuollaisen epäreilun ja jopa sairaan kohtelun arvoista. Tuli ihan epätodellinen olo siitä, kuinka kahden aikuisen – toisensa vapaina löytäneen – ihmisten parisuhde pystyi saamaan aikaiseksi niin paljon pahaa puhetta täysin tuntemattomien ihmisten keskuudessa. Usein mietin, mitä väärää tilanteessa toisten silmissä oli ja kuinka edes pystyin loukkaamaan jotain sellaisia ihmisiä, joita en koskaan (tietääkseni) ollut edes tavannut. Kuinka niin henkilökohtainen ja oman yksityiselämän asia – josta kerroin blogissa tasan yhden virkkeen ja yhden kuvan verran – pystyikään synnyttämään niin paljon spekulaatiota ja ruodintaa? Ja toisaalta: Ketä asia edes oikeasti pystyi niin kovasti kiinnostamaan? Luulisi, että ainoat ihmiset, joille asialla oikeasti oli merkitystä, istuivat meidän kanssamme kotisohvalla tai lähipiirin kahvipöydässä. 

Vaikka nuo tapahtumat menivätkin aika luihin ja ytimiin, päätin, että kurjasta olosta paras tapa oli vetää edelleen vain omaa hiihtoa. Unohtaa anonyymit loukkaajat ja keskittyä siihen, mitä rakastaa. Kirjoittamiseen ja omaan elämään.

Olen yrittänyt kovasti unohtaa ilkeät kommentit (ja nyt en siis puhu siitä, jos joku on kanssani eri mieltä kännykkärajoista, ulkohousuista tai me too -kampanjasta, vaan aivan jostain muusta), mutta totta kai tuollainen saa ihmisen varpailleen. Ei siinä paljon huvita enää entiseen tapaan päästää lukijoita oman kotinsa seinien sisään sen tarkemmin tai hääpäivänsä syövereihin. Se on tietysti hirmuinen sääli, koska koen, että blogien tulee olla henkilökohtaisia, jotta ne olisivat mielenkiintoisia. Ja jotta niitä olisi paras mahdollinen olo myös kirjoittaa! Tässä on siis saanut aikalailla hakea uutta linjaa henkilökohtaisen ja yksityisen välillä.

Joku sanoi viime viikolla, että minun vastaukseni kommenttiboksin kommentteihin ovat olleet osin piikikkäitä. Uskon, että samalla kun olen rentoutunut blogin teossa muutenkin, myös se minulle tyypillinen sarkastinen luonne on päässyt esille. Minä kun ihan oikeasti – täällä kotona ja läheisteni kesken – olen varmasti paljon teräväkielisempi ja sarkastisempi – mitä blogi antaa ymmärtää.

Tosin sekin on varmasti totta, että tänä vuonna sietokykyni esimerkiksi minusta ja perheestäni liittyvien valheiden tai epätosien olettamusten levittelyyn on ollut aivan nollassa alkuvuoden tapahtumien vuoksi. On tullut sellainen olo, että toleranssini kaiken epäreilun kohtelun ja ilkeyden suhteen ei ole sitä luokkaa, mitä se ehkä ennen on ollut. Ja mitä sen pitäisi olla, kun tekee tätä hommaa työkseen. 

Joka tapauksessa olen sitä mieltä (ehkä tekin?), että on hyvä, että luen ja vastaan kommentteihinne ajatuksella. Toki voin alkaa vastailla kaikkiin  kommentteihin hymiöllä ja tyhjänpäiväisillä tilu lilu -toivotuksilla, mutta en näe, että sekään olisi lopulta oikea suunta. Se jos mikä olisi minun osaltani feikkiä, enkä halua, että dialogi lukijoiden ja minun välillä tyrehtyisi teennäiseen joo joo -meininkiin.

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka saada blogin ilmapiiri kääntymään myös kommenttiboksissa siihen suuntaan, kuinka ilolla itse postauksia aina ideoin ja teen. Kuinka saada eriävätkin mielipiteet – teidän ja minun – niin kauniisi muotoiltua, että blogi olisi hyvä paikka vierailla ja jakaa tuntojaan? Olla samaa ja eri mieltä. Oppia ja opettaa. Kuunnella ja tulla kuulluksi.

Tiedän, että suurin vastuu kaikessa tässä on minulla. Minun tehtäväni on oppia valitsemaan sanani niin, että vaikka esittäisinkin jostain asiasta kärkkään - joitakin jopa provosoivan mielipiteeni - lukijoillani olisi kuitenkin tunne, etten loukkaa omalla mielipiteelläni muiden valintoja. Ja ehkä myös mietittävä tapa, jolla kommentoin silloin, kun kommenttiboksissa on selvästi tahallinen loukkaus tai sellaisen aiheen esiinotto, mistä kaikki lukijani tietävät, etten halua julkisesti puhua.

Vuoden 2018 ehdoton tavoite onkin hyvä mieli. Se ei tarkoita, ettei omaa mielipidettä saisi kertoa tai puuttua epäkohtiin, mutta tapa, jolla se tehdään, on tietysti jokaisen valittavissa. Koska hymyä, fiksua keskustelua, kauniita ajatuksia, rehellistä puhetta ja toisten kunnioittamista ei ole varmasti koskaan liikaa.

Ihanaa tammikuun ja vuoden ensimmäistä päivää ja maanantaita!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Neule, In Wear (By Emka) // housut, By Malene Birger (By Emka) // villasukat, mummon kutomat

Share

Pages