Ladataan...
Kolmistaan

Sain viime viikolla blogin kommenttikenttään kysymyksen, jossa kummasteltiin, mitä minä oikeasti teen työkseni. ”Sä tulet työpaikalle suhteellisen myöhään, te juoruatte siellä (olet siitä itse kertonut täällä) ja sitten sä nukut päiväunia TÖISSÄ. Siis WTF. Ja sitten käyt hierojalla yms.... Siis oletko sä yhtäkkiä voittanut lotossa vai maksaako uusi miehesi uuden elämäntyylisi?!!!”

Kommentti sai minut ensin hirveän hämmentyneeksi, sitten jo nauratti. Se oli nimittäin oivallinen esimerkki siitä, kuinka ihmisten elämä näyttäytyy joskus ulkopuolisten silmin. Varsinkin näin some-aikana. Vaikka en itse näe, että oma ruuhkavuosiarkeni olisi yhtään millään ilveellä lottovoittajaelämän näköistä, voi tietysti olla, että tiettyjä palasia yhdistelemällä joku saattaa saada elämästäni vääristyneen kuvan. Tai sitten meillä on erilainen käsitys glamourista. Sekin voi olla hyvin mahdollista. Kaikki kun on niin suhteellista.

Aloin kuitenkin pohtia, onko minulla tosiaan kommentoijan mainitsema ”uusi elämäntyyli”. Ja tulin siihen tulokseen, että kyllä niin voi tosiaan sanoa. Kun jätin pestini opettajana, tein tietoisen ratkaisun hylätä jonkin niin turvallisen ja tutun kuin kaupungin elinikäisen viran. Samalla myös tein arvovalinnan. Olin liian pitkään painanut aivan liian paljon töitä. Se tahti toi kyllä mukavan tuplapalkan, mutta mitään muuta se ei sitten tuonutkaan. Minulla oli koko ajan kiire, stressi ja ennen kaikkea huono omatunto siitä, etten kokenut voivani keskittyä tarpeeksi siihen tärkeimpään – oikeaan elämään perheeni ja ystävieni kanssa. Ja vaikka tunneissa vietinkin vaikkapa tyttären kanssa yhtä paljon yhteistä aikaa kuin nytkin, oli ajatukseni usein töissä. Tai sitten olin muuten vaan stressissä.

Tein siis päätöksen ”uudesta elämäntyylistä” siksi, että päätin, etten voi jatkaa enää sillä tahdilla. En halunnut tuhlata elämäni parhaita vuosi pelkästään työlle. Halusin, että kun tulin töistä kotiin, ei siellä odottaisi enää toinen työ. Halusin, että työpäivän jälkeen odotti perhe, yhdessäolo ja kotiaika. Ystävät, kokkailu, villasukissa hipsuttelu ja akkujen lataaminen.

Samalla mentaliteetilla olen yrittänyt tehdä nyt myös töitä. Teen vain ja ainoastaan asioita, joita rakastan. Ja vain ihmisten kanssa, joiden kanssa haluan ”juoruta”, eli kyllä: Välillä höpötellä aivan päättömiä, mutta myös pitää työpalavereita ja aivoriihiä. Tehdään duunia yhdessä ja erikseen. Ja kuten olen sanonut ehkä ennenkin, yksi luovan työn tärkeimpiä juttuja on se, että saa pompotella ideoita toisten samanhenkisten tyyppien kanssa. On ihan huippua innostua yhdessä!

Vaikka rakastin ihan kauheasti opettajan töitä, on koulumaailma omalla tavallaan niin hektinen, että keskustelulle jää harvoin tilaa. Ei opehuoneessa tule mieleen nukkua tirsoja, vaikka joskus pienet päiväunet – ihan oikeasti siellä toimiston sohvalla – on paras työtehoa lisäävä aspekti.

Uskoisin myös, että teen nyt oikeasti enemmän töitä kuin koskaan ennen. Ja silti minulla on rennompi aikataulu kuin koskaan ennen. Koska tällä kertaa teen aikatauluni ja työlistani ihan itse. Joskus tosiaan voin mennä hierojalle tai kampaajalle keskellä päivää, mutta se, kenelle olen siitä vastuussa, on vain minä itse. Tämä – tai siis nämä duunit, joita teen – kun ei tunne lomia, sairauslomia tai muita yleisiä ”etuja”. Se on yrittäjyyden hinta. Jonka maksan kyllä todella mielelläni.

Työstä on tullut viimeisen kahdeksan kuukauden aikana yhä suurempi osa minua - hyvällä tavalla . Oikeastaan en näe nykyisin enää edes hirveän tarpeelliseksi määritellä työn ja vapaa-ajan rajaa, koska tuntuu sille, ettei sellaisilla jaoilla tässä elämäntilanteessa ole enää niin suurta merkitystä. Se, missä ennen ahdistuin töiden lipumisesta "omalle" ajalleni, saatan nykyisin kaivaa läppärin esille ihan vapaaehtoisesti joku ilta tai viikonloppuaamu. Silti työ ei enää tunnu häiritsevän aikaani perheen kanssa. Ehkä siksi, että koko tekeminen tuntuu nyt rennolle. Eikä läppäri sylissä tarkoita hampaat irvessä tekemistä.

Kun mietin tarkasti, on elämäni nyt sillä tavalla balanssissa, että sitä kai voi kutsua lottovoitoksi. Ja minä ihan oikeasti rakastan sitä, että olen tajunnut tehdä ratkaisuja tarpeeksi ajoissa. Koska vaikka työ (ja raha) olisi kuinka ihanaa, niin tärkeimmät asiat ovat siellä kodin sisällä.Niitä ei voi mitata euroilla tai CV:llä. 

-Karoliina-

Asu: Takki, JC // mekko, Asos // kengät, ikivanhat // kamera ja laukku, Olympus (lainassa) 

Kuva: Noora Näppilä

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Olen jutellut tänä syksynä parinkin ihmisen kanssa kirjan kirjoittamisesta. Toinen tuttavani on itse aloittelemassa kirjaprojektia ja tarvitsi siinä vähän rohkaisua. Toinen tuttuni taas kyseli kirjoittamisesta ihan vaan uteliaisuuttaan todeten, ettei hänestä koskaan varmasti olisi siihen. Kun kerroin sitten, ettei kirjan kirjoittaminen – ainakaan minun näkökulmastani ja tavoitteillani – ole niin mystistä kuin luulisi, oli molempien reaktiot tismalleen samansuuntaisia. Kuten toinen heistä totesi: ”Ai se voi olla ihan vaan työtä?”

Minä kirjoitan tällä hetkellä toista romaaniani. Edellisen kirjoittamisesta on aikaa melkein tismalleen kaksi vuotta. Kun sain ensimmäisen kustannussopimukseni, ajattelin, että menettäisin henkeni projektin kanssa. Kuitenkin aivan helkkarin kireälle viety kirjoitusaikataulu poisti mystiikan kirjoittamisen ympäriltä heti alkumetreillä. Kun ei ollut aikaa odotella uskomatonta flow`ta, piti kirja kirjoittaa sana, virke, kappale ja luku kerrallaan työpäivien sisällä.

Tajusin tuolloin, ettei kirjan kirjoittaminen ero juurikaan mistään muustakaan kirjoitustyöstä. Alkuun tarvitaan tarina. Kirjassa tarinan on oltava suurempi, mutta siinä on silti paljon yhtymäkohtia vaikka tämmöisen blogipostauksen kanssa: Molemmissa on alku ja loppu, jonka välissä on oltava ”juoni”. Asiat, ideat ja teemat on lisäksi saatava ulos niin, että ne avautuvat myös muille kun itselleen (joskus blogatessa hieman haastavaa). Ja sitten ei muuta kun sanoja toisen perään.

Minulle kirjan kirjoittaminen on käytännössä samanlaista duunia kun bloginkin tekeminen. Olen jakanut tänä syksynä aikani niin, että maanantain ja tiistain kirjoitan blogia, keskiviikosta perjantaihin kirjaa. Molemmat kirjoitustyöt pyrin tekemään kahdeksan ja neljän välillä. Etenen juttu (postaus tai luku) kerrallaan ja en yleensä kompastu, vaikka teksti olisi välillä ihan paskaa. Kokemus on osoittanut, että aivan karmeakin teksti kyllä muotoutuu loppumuokkauksessa ihan kelvoksi, jos vaan aluksi saa edes jotain paperille. Pahinta on jättää kokonaan valkoinen ruutu.

Minä suunnittelen kirjani luvut etukäteen iskien faktat taulukkoon. Suunnitelmasta käy ilmi luvun pääpointti, eli se tarinan kohta, joka on kulloisessakin luvussa keskiössä. Tämän lisäksi lisäilen suunnitelmaan esimerkiksi pieniä huomioita, joita voisi ripotella matkan varrelle. Edellisestä kirjasta viisastuneena laitan tähän suunnitelmaan myös kuukauden, jossa kulloisessakin luvussa liikutaan. On hirveän raivostuttavaa alkaa kesken oikean tarinan miettiä, tippuuko kengistä tässä vaiheessa kirjaa multaa vai lunta. Suunnitelmassani saattaisi lukea esimerkiksi tällainen teksti:

Mikko pohtii suhdetta isoisäänsä, kun löytää autotallista vanhan valokuva-albumin. Sodan käynyt mies vastaan nykymies. Takauma lapsuudesta. Toukokuu. Harvinaisen lämmin. Suunnitellaan kesälomaa.*

Samalla kun kirjoitan itse lukuja, teen myös usein muistiinpanoja. Jos tarinaan hyppää jokin hahmo (koska niin minulle helposti kirjoittaessa käy), jota en vielä itse ”tunne”, kirjaan hänestä asioita ylös. On nimittäin kauheaa – kokemusta on – alkaa kahlata monen viikon päästä omaa tekstiään etsien vaikkapa tietoa siitä, oliko Minna-henkilöllä Volvo vai Opel, kaksi lasta vai kolme. Varsinkin sivuhenkilöt unohtuvat ainakin itseltäni helposti, mutta toisaalta virheet ja ristiriitaisuudet ärsyttävät.

No mikäpä tämän kirjoituksen pointti oli? Ettei tulisi väärin ymmärryksiä. Koska siitähän me kirjoittajat ei tykätä.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että olenpas näppärä kun tällä tavalla vaan kirjoittelen kirjaa. Pointtini sen sijaa on osoittaa, ettei kirjan kirjoittaminen ole mysteeristä rakettitiedettä, jossa tarvitsisi olla jokin erityinen taiteilija, kuten niin hirveän moni edelleen ajattelee. Kyllähän minä tietysti tiedän, että kirjoittaminen vaatii kirjoitustaitoja, mutta todellisuudessa melkein jokainen aikuinen ihminen voi itselleen sellaisen taidon myös treenata. Minun tarkoitus onkin kannustaa kaikki ne pöytälaatikkokirjailijat ja kirjoittamisesta haaveilevat ulos koloistaan. Koska tämä on aika kivaa puuhaa, eikä kivoja juttuja ole koskaan liikaa!

Niin ja vastaus vielä otsikkoon: Ihan vaan kirjoittamalla. 

-Karoliina-

P.S. Ensimmäisen kirjan ensi metrit täällä. Samaisen kirjan kirjajulkkarit täällä. 

*Teksti keksitty blogipostausta varten. Ei pohjaudu mihinkään aitoon suunnitelmaani. 

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: kääntötakki, Lindex // mekko, Noisy May // kengät, Nike 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Sattuipa somasti. Keskiviikkona julkaisin (sunnuntaina etukäteen kirjoittamani)työviikkopostauksen ja nyt jo ruikuttelen työtahtia. Mutta koska oivallus tuli vasta tässä vatsatautipöpöissä tällä viikolla maatessa, halusin kirjoittaa sen heti auki.

Minulle iski sunnuntai-iltana aivan yllättäen – kuten se aina iskee – oksennustauti. Ensin luulin, että huonovointisuus oli vain jokin IBS-juttu, mutta kun olin laatannut reilut kuusi tuntia viiden minuutin välein, oli pakko myöntää, että kyseessä oli ehkä ihan oikea vatsapöpö.

Samalla, kun makasin eteisen lattialle (vessaan ei mahdu ja makuuhuone liian kaukana vessasta) aloin pohtia, kuinka moni maanantain juttu menisi nyt taudin vuoksi aivan persuuksilleen. Ensinnäkin pitäisi perua lounas Helsingistä työreissulle Tampereelle tulevan ystävän kanssa. Mutta tämän lisäksi minulla menisi KOKO viikon työsuunnitelmat uusiksi. Olin nimittäin suunnitellut, että koska F olisi syysloman vietossa isällään, voisin tehdä maanantaina ekstrapitkän työpäivän ja kirjoittaa aivan koko viikon postaukset kerralla, jotta voisin keskittyä taas tiistaista perjantaihin vain ja ainoastaan kirjaan. Oli tarkoitus nimittäin kuroa tällä viikolla tuota kirjan dead lineä vähän kasaan.

Tuo aamuöinen murehtiminen vessan lattialla kuitenkin katkesi lyhyeen, koska olotila otti voiton pähkäilyltä. Ja samalla tavalla nukkuen ja pahoinvoiden meni maanantaikin, mutta kun havahduin tiistaiaamuna kello kymmenen, iski tajuntaani ensimmäisenä jäätävä huoli. Tätä työviikkoa oli mennyt jo yksi päivä ja muutama tunti, enkä ollut saanut aikaiseksi mitään!

Kahlasin (edelleen todella ällöissä oloissa) kännykän sähköpostit. Niitä oli tullut kymmeniä. Suurin osa vielä sellaisia, joihin pitäisi vastata pikaisesti. Kaivoin repusta kalenterin. Se näytti toivottomalle. Olin änkenyt viikkosuunitelmani niin täyteen jo sunnuntaina, että yhden – jopa useamman – sairauspäivän vaikutukset tuntuisivat vielä monen viikon ajan. Aloin tehdä pikaisesti to do -listaa, kaivelin koneen esille ja yritin olla reipas, vaikka todellisuudessa meinasin pökrätä. Olin sunnuntai-illan jälkeen juonut ehkä 3 lasia mehua ja yhden vettä. Ja samoissa fiiliksissä meni torstaihin asti. Töiden lisäksiväliin jäi työpaikan kemut ja parit lounastreffit.

Suurimmaksi osaksi tuntuu sille, että tämä elämä on nykyisin aivan hallinnassa. Se, että luovuin opettajan töistä viime keväänä, oli jättiharppaus vähän armollisempaan elämään ja siihen, että en juoksisi koko ajan kelloa vastaan. Mutta tällaisina hetkinä, kun päivä tai neljä elämästä menevät sängynpohjalla, tajuaa, kuinka aikataulutettua ja tiukkoihin raameihin sidottua (työ)elämä minulle edelleen on. Ja siis tämähän ei ole kenenkään muun kuin itseni vika.

En tiedä, onko tämä elämä ja kuuluisat ruuhkavuodet muilla samanlaista. Kertokaa! Onko ihan normisetti, että neljä sairastelupäivää saavat aikataulut romahtamaan ja paineen kasvamaan niskaan? Nyt tuntuu sille, että jotain olisi vielä tehtävä ja ettei tämä ole aivan vielä aivan ihannetilanne, jos miettii elämän balanssia. Mutta mitä kuitenkaan voisi tehdä? Rakastan tehdä töitä ja reipas tahtikin oikeasti usein vaan buustaa minua parempiin suorituksiin…silti alkuviikosta toivoin, että jotkin asiat olisivat toisin.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Share

Pages