Ladataan...
Kolmistaan

Huh! Aikamoinen hiki, etten sanoisi. Aamuinen tarkoitukseni oli "raivata kolme-neljä laatikkoa varastosta" ja sitten mennä Laukontorille pyörillä. Todellisuudessa huhkittiin kolmistaan ja kaksistaan tuolla yläkerran ullakolla miltei kuusi tuntia. Oikein oiva hetki siivoukselle. Ei tullut kylmä. Paahteisen katon alla olevalla ullakolla kun oli sellaiset nahkean saunan lämpötilat.

Vaikka varaston siivoaminen on ollut tavoitteissani yli vuoden, ja nyt varasto näyttää oikein hyvälle, oli koko ajan sellainen olo, ettei juuri tätä päivää pitäisi tuhlata sisätiloissa. Pitäisikö olla ulkona, rannalla, jäätelöllä, pyöräretkellä, torilla, mökillä. Niin ja vähän tehdä myös töitä jossakin välissä.

Tajusin tuossa taas pitäisi-pitäisi-voi-kun-ehtisi -ajatuksia pyöritellessä taas sen, että en ole tainnut oikein hiffata vielä tätä yrittäjän kesää lainkaan. Olen jotenkin omituisesti kuvitellut, että minulla on tismalleen sama aika lötköilyyn, parisuhteeseen, perheeseen kuin "pieniin kesäsiivouksiinkin" kuin silloin, kun minulla oli se KAHDEN JA PUOLEN KUUKAUDEN KESÄLOMA (WTF). Jotenkin olen ajatellut, että kyllä tällä yhden viikon kesälomalla kato ehtii aivan samalla tavalla mökkihöperöityä, ahkeroida, paneutua kesäkirjoihin, viettää intensiivistä perheaikaa ja vaikka sun mitä.

Pakko todeta. Ettei ehdi. Itse asiassa vaikka kesä on ollut I-HA-NA ja esimerkiksi viikonvaihteen viettäminen mökillä aivan täydellistä, on tänä kesänä ollut myös kesästressi. Stressi siitä, että ehtiikö nauttia kesästä tarpeeksi. Stressi siitä, olenko tarpeeksi F:n kanssa. Stressi siitä, mikä työ nyt taas ryystää jälkijunassa. Ja stressi siitä, että samat hommat, joihin talvella saa sen 4-8 tuntia lapsivapaata aikaa, pitäisi nyt hoitaa tuossa mansikan syönnin ja uimisen välissä.

En ole muuten pakastanut niitä perkeleen mansikoitakaan. Silleen.

Miten te muut yrittäjät/vähälomaiset händläätte tämän setin? 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: huppari, Sidoste (Pure Waste) * // hame, TopShop 

*saatu

Ladataan...
Kolmistaan

Lueskelin viime viikolla blogeja, joihin en ole ennen törmännyt. Jokin mielenkiintoinen otsikko facebookin maailmassa vei toiseen ja sitten toiseen. Lopulta pysähdyin blogin äärelle, jossa And So The Adventure Begins -blogia kirjoittava Piia kertoi oman mielipiteensä siitä, voiko äitiyspakkauksen vaatteita ja tavaroita myydä eteenpäin kirpputorilla.

Aiheena tuo myynti ei mielestäni ole niin kuuma peruna kuin monet muut yhteiskuntamme tämän ajan keskustelut, mutta kirjoittaja oli kuitenkin varautunut siihen, että hänen mielipiteensä aiheesta voisi aiheuttaa joissakin toisin ajattelevissa pahaa mieltä. Niinpä bloggaaja kirjoitti postauksen alkuun ja loppuun useita kappaleita (3+2) siitä, kuinka hänen esittämät mielipiteensä ovat vain hänen omiaan ja hän ei tuomitse ketään, kuka ajattelee toisin. Ymmärtää myös heitä.

Postauksen varsinainen aihe ei sinänsä ollut sellainen, joka minua tässä elämänvaiheessa koskettaisi henkilökohtaisesti. Mutta tapa, jolla bloggaaja kirjoitti, sitäkin tutumpi. Aloin nimittäin pohtia, kuinka järkevästi ja toiset huomioon ottaen bloggaaja oli toiminut. Ihailin hänen tapaansa toimia, koska itse harvoin pystyn samaan. Sen on jo tämä lähihistoriakin opettanut.

Samalla kuitenkin vähän pelästyin tekstin rakennetta. Se, missä toisaalta-toisaalta -retoriikka kuuluu aikuisten väliseen mielipiteiden vaihtoon ja kuinka postauksia kirjoittaessa on tärkeä muistaa, ettei loukkaa ketään, toi Piian postaus mieleeni myös sen, kuinka vaikeaa bloggaaminen nykyisin onkaan. Enää ei voi, kuten vaikka kahdeksan vuotta sitten Kolmistaan-urani alussa, kertoa vapaasti mielipiteistään, arjestaan ja ajatuksistaan, vaan keskustelujen oletetaan olevan blogeissa yhä enemmän laajempia yhteiskunnallisia kannanottoja. Ja siksi jos ne eivät ole, täytyy omaa subjektiivista kantaa oikeuttaa erilaisin perustein ja etukäteispelasteluin.

Toisaalta blogikeskustelujen kehityskulku on varmasti osin myös erittäin tervetullut. Kutsutaanhan some-kansasta isoa osaa jo termillä vaikuttajat, joten on selvää, että jos vaikuttaa toisten ihmisten ajattelumalliin, arvoihin tai vaikka ostokäyttäytymiseen, täytyy teoistaan ja sanoistaan ottaa vastuu. Kuka nyt haluaisi vaikuttaa edes niin, että saisi ihmiset toimimaan pöhkösti? Toisaalta se pelko, joka monelle bloggaajalle hiipii puseroon juuri sen suuren vastuun vuoksi, mitä vaikuttaja-termi tuo, tekee blogeista nykyisin – ja tämä siis MINUN mielipiteeni – vähän turhankin sensitiivisiä. Hajuttomia, mauttomia ja värittömiä.

Enkä sano, että itse toimisin yhtään toisin. Tai että suunta olisi edes väärä. Kyllä – uskokaa tai älkää – jätän varsinkin nykyään monta mielipidettä kirjoittamatta tai sanomatta siksi, että pelkään olla ihan kokonaan täällä auki vaikka koenkin, että pelkään aika paljon vähemmän kuin joku toinen.

Ehkä vanhojen hyvien aikojen perään haikailu onkin siksi turhaa. Ehkä on hyvä, että vaikuttajat ottavat vahvemmin vastuun omista sanoistaan ja yhteiskunnalliseen keskusteluun ei lipsahtele sammakoita ja samalla keskustelu muuttuu rakentavaksi, aikuismaisemmaksi ja ratkaisuihin pyrkiväksi. En tiedä, olenko se vaan minä, mutta joskus toivoisin enemmän rentoutta myös tähän aikaan. Ei niin, että vihapuhe tai ennakkoluulot lisääntyisivät. Vaan niin, että muistettaisiin, että myös jokainen vaikuttaja, toimittaja tai vaikka tv-persoonakin ovat ihmisiä, joilla saa olla subjektiivinen mielipide ja ajatukset. Ja jollakin toisella on omansa, ja sekin on ihan fine. Jos blogeista on tullut sisäsiistejä ja pinnallisia, voisi pelko olla yksi syy siihen.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: neule, Top Shop // farkut, H&M // kengät, Vamos* 

*saatu

Ladataan...
Kolmistaan

Menen niihin hotelleihin, ravintoihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

En ja kyllä. Menen juuri niihin kohteisiin, joihin haluan muutenkin mennä, enkä koskaan valitsisi esimerkiksi matkakohdetta sen mukaan, millaisia kuvia kuvittelen sieltä saavan. Tosin aika usein paikat, joissa haluan vierailla, ovat myös kauniita. Eli kyllä viihtyvyys, kauneus ja estetiikka ohjaavat minua jollakin tasolla. Koen kuitenkin, että minulla ei ole juuri paineita tuottaa kauniita kuvia, koska kuvat ei ole koskaan ollut minun blogini pääpointti toisin kuin joillakin toisilla bloggaajilla. Minä en esimerkiksi ajattele, että oma insta feedini olisi mitenkään erityisen tarkkaan harkittu visuaalinen kokonaisuus. Se on ennemminkin sellainen kuvien, tilanteiden ja elämäni kollaasi, jossa eritasoiset kuvat, hyvinkin erilaisilla laaduilla vuorottelevat keskenään.

 

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

En tee asioita itselleni tai kodilleni blogin vuoksi, koska pitäisin sitä täysin turhana. Toki jos luonnollisesti kotona on esimerkiksi jotain kaunista katseltavaa tai annos näyttää erityisen hyvälle, saatan sen kuvata. Poikkeus on tietysti erityisesti postausta varten otettavat kuvat. Niissä esimerkiksi saatan feikkisiivota jonkin sotkuisen nurkan, että varsinainen kuvattava kulma tulisi paremmin esille.  Niin ja tottakai blogikuviin pukeudun myös harkiten. Tosin en koskaan laita blogikuviin päälle mitään sellaista yhdistelmää, mitä en muutenkin pitäisi ylläni. 

 

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Otan itsestäni kuvia ja erityisesti videoita, joissa olen ihan pölähtänyt ja ilman meikkiä. Tosin minulla on ripsipidennykset, joten en ole edes herätessäni ihan au naturel, mutta otin kyllä videoita itsestäni silloinkin, kun minulla ei talvella ollut ripsipidennyksiä. Se, missä en juuri tykkää kuvata itseäni, on silmälasit päässä. En pidä siitä, miltä rilleillä näytän, joten se on varmasti se turhamainen puoleni. 

 

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Minä ymmärrän kyllä blogimaailman brändiasiat, mutta en silti koe, että minun täytyy toteuttaa mitään brändiä. Itse asiassa olen monta kertaa huomannut, että lukijoillani on usein selkeämpi kuva siitä, mitä minä olen, tai mitä minun brändini tulisi olla, kuin itselläni.

Koska mä koen, että haluan elää itseni näköistä elämää, koen myös, että blogi heijastaa sitä, mitä aidosti olen. Joskus se on ristiriitaista, joskus ei, mutta pääasia, että olen uskollinen itselleni.

Tottakai minä esimerkiksi yhteistyöt valitsen niin, että ne tukevat omia arvojani. Mutta se on lähinnä oma valintani, eikä niinkään se, että haluan sillä korostaa ulkoisesti jotain asiaa.

 

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

En ota itse kuvia itsestäni muulla kuin kännykällä, mutta silloin otan Huawein automaattisen kaunistuksen pois. Noora, joka ottaa blogikuvani, käsittelee toki valot ja muut, mutta ei muuta ulkonäkööni. Jos on finnit, selluliitti tai kalpea iho, sitten ne on.

 

Silottelen elämääni somessa.

En kirjoita tai kuvaa mitään sellaista, mitä elämässäni ei oikeasti ole, joten en koe, että varsinaisesti silottelen. Silottelu kun on mielestäni osin synonyymi valehtelulle tai vääristelylle. Mutta jätän tietysti monia asioita pois blogista, joten sitä voi varmaan pitää osin silotteluna. En kerro kaikkia elämäni ja perheeni kipupisteitä, mutta toisaalta kyllä jätän myös pois myös niitä kaikkein kauneimpia hetkiä. Joitakin asioita – surullisia ja kauniita – kun haluaa tietyllä tavalla vaalia niin, että ne jäävät vain yksityisiksi. Ehkä yksi kauneimmista kommenteista, jonka olen saanut, on se, kun ystäväni Inari sanoi, että hänestä minä olen blogissa juuri se sama tyyppi, jonka hän tuntee. Sellainen kommentti ihmiseltä, jonka on tuntenut koko ikänsä, on musiikkia korville. Kyllä minä pyrin siihen, että ne asiat, jotka tänne kerron tai kuvaan, ovat totta. Joskus se, etten mielistele tai toteuta kuvaa, joka ihmisillä minusta on, tuo tietysti myös ongelmia. Mutta en voisi tehdä blogia niin, että yrittäisin esittää mediasensitiivistä blogi-Karoliinaa sen todellisen Karoliinan sijaan.

 

Bloggaajien elämä on glamourista.

Bloggaajan elämässä pääsee tutustumaan moniin sellaisiin asioihin ja ihmisiin, joihin ei esimerkiksi opettajan pääsisi. Ja joo: Ei opettajan huoneesta saadu goodie bageja tai voinut kilistellä skumppaa. Tuota – ainakin omassa blogielämässäni – on kuitenkin se yksi prosentti. Muu elämä on tasan sitä samaa kolmekymppisen perheenäidin elämää kun kaikilla muillakin. Se, ettei täistä, oksennustaudeista, tyhmistä riidoista tai lattialla rötköttävistä likapyykkikasoista aina kirjoita, ei tarkoita, ettei niitä olisi.

 

Haastan ekoina blogihaasteeseen vastaamaan Nooran, Marin ja Umpun. Haaste menee näin:

  • kerro, keneltä sait haasteen
  • vastaa väittämiin
  • lisää listaan yksi bloggaamista koskeva väittämä lisää  (ehkä sellainen, jonka olet joskus kuullut) ja vastaa myös siihen itse
  • lähetä haaste kolmelle muulle bloggaajalle

Ihanaa alkanutta viikkoa!

- Karoliina -

*Kuvassa osa meidän H23-tiimistä. Paidat Sidoste

 

Pages