Ladataan...
Kolmistaan

 

Mun äiti on kirjailija. Se on kiva. Sen ikä on 33. Se on H23:lla ja Joutsenella töissä. Joutsenelle se lähtee aina junalla Riihimäelle. Äiti ei anna tehä limaa kotona. Äiti on tylsä ku se ei anna tehdä slaimia. Äiti ei tykkää leikkii, vaan se tykkää pelaa. Äiti näyttää hyvälle paitsi öitten jälkeen ku se on ihan pöljähtänyt. Äitistä äitienpäivä on kiva. Äiti tuoksuu dödölle. Äiti antaa joka päivä mennä ip:n jälkeen kaverin kanssa ulos, jos ei oo menoo. Äiti rakastaa mua. Ja A:ta. Se ei käytä mitään korkkareita vaan just sitä, mitä se haluu. Äiti on hyvä kirjoittamaan. Äiti on huono piirtämään. Mä oon käynyt superparkissa mun kaverin kanssa ja äitin. Kun mun kaveri oli yökylässä äiti teki meille Nutella-leivät. Äiti tykkää serranon kinkusta. Äiti harrastaa loikoiluu. Kun mä olen nukkumassa, äiti ja A kattoo telkkaria tai tekee ruokaa. Äitin lempitavara on kahvi. Äiti yrittää kasvattaa mua silleen, ettei saa leluja. Mä tykkään äitistä eniten ku se on juuri minkälainen se ite on. Äitillä on sellainen rauhallinen ääni, mutta joskus se suuttuu mulle jostain turhista asioista jos mä kiukuttelen. Mutta yleensä se ei suutu mulle. Me ollaan samanlaisia ku me tykätään suklaasta. Me tykätään molemmat pyöräilystä. Sit äiti ja minä ollaan samanlaisia siinä, että me tykätään lukee kirjoja.

-F-

Kuva: Nina Alanko

Asut: Aarrekid (something golden -mallisto SS2018) 

Ladataan...

Kun tulin sunnuntai-iltana kotiin polttarit vol. 2 – reissultani, oli mulla hirveä ikävä niin miestä kuin lastakin. Teki mieli pussailla molempia, silitellä vuorotellen poskia ja jutella molempien kanssa. Tuntui ihan sille, että halusin revetä täysin samalla hetkellä kahteen eri rooliin. 

Samalla, kun makasin iltaruokien, -pesujen ja sadun jälkeen hetken vielä F:n vieressä, alkoi päässäni soida ikään kuin tunnarina biisi vuosien takaa: I'm a bitch, I'm a lover, I'm a child, I'm a mother, I'm a sinner, I'm a saint, I do not feel ashamed. Alkoi melkein naurattaa ääneen, vaikka yritinkin pysytellä hiljaa nukahtavan lapsen vieressä. Outoa, miten aivot tuottavatkaan omia oivalluksiaan tällä tavalla tilanteissa, joissa et edes tietoisesti oikein ole ehtinyt pohtia, mikä tämä tunne oikein oli.

Kun astelin ulos lastenhuoneesta, oli pakko vähän pohdiskella edellistä päänsisäistä jukeboxiani. Nimittäin vaikkei tuo Meredith Brooksin kappale nyt ihan yksin jokaiselta sanaltaan menekään yksin elämäni kanssa, sykähdytti nuo sanat siltä osin, että minulla on todella usein sellainen olo, että elämä on monesti sellaista roolista toiseen hyppimistä. Sellaista, jossa saa kaivaa itsestään erilaisia tunteita, toimintatapoja ja puolia. Ja vieläpä saman tunnin, joskus jopa minuutin, sisällä.

Ehkä mahtavinta tässä aikuistumisessa ja elämänkokemuksen tuomissa käänteissä on se, että olen tajunnut ihmisen olevan ylipäätään kovin moniulotteinen otus. Että meistä kaikista on niin moneen tilanteeseen ja tehtävään. Jotenkin olen alkanutkin ajatella, että osa mielekästä elämää on se, että osaa siirtyä roolista toiseen. Ja toisaalta hyväksyy sen, että jos rooleja on elämässä sellaiset kymmenkunta, tajuaa myös sen, ettei millään ilveellä voi olla niissä kaikissa täysi kymppi.

Itse asiassa koen, että niinä hetkinä, kun olen yrittänyt syystä tai toisesta suorittaa vain yhtä roolia, olen ollut paljon onnettomampi ja kireämpi, kuin silloin, kun on saanut (ja ollut pakko) hyppiä roolista toiseen. Ja kun olen alkanut katsella ihmisiä ympärilläni, olen alkanut pohtia, tekeekö yhteen roolin jumittuminen ihmisistä ylipäätäänkin – jos ei nyt onnettomia – niin ainakin melko takakireitä. Sellaisia, jotka yhtäkkiä eivät näe mitään muuta kuin sen oman väylänsä – töiden taulukot, sormiruokasuositukset tai vaikka treeniaikataulut.

Vaikka roolien välillä seikkailu onkin minusta hauskaa ja tarpeellista, tuottaa roolit joskus myös päänvaivaa. Samalla, kun monta roolia vapauttaa osin paineista olla täydellinen siinä yhdessä ja ainoassa, on välillä sellainen olo, että riittääkö minusta ihan näihin kaikkiin osasiin. Arki-iltaisin varsinkin koen, että kirjo roolien välillä pomppimisessa on niin vilkasta, että hyvä jos itse pysyn perässä. Silloin tulee joskus olo, että keskittymällä yhteen rooliin, laiminlyö väkisin toisia. Vaikka oikeastihan tajuan, ettei tosiaan joka hetki tarvitse olla kaikkea.

Minun suurin pelko onkin ennemmin se, että jumitun yhteen rooliin ja en näe niiden ulkopuolelle. Siksi pysynkin poissa esimerkiksi kaikilta vanhemmuuspalstoilta, koska tiedostan riskin, että voisin upota sinne maailmaan kokonaan. Jos antaisin pikkusormen tälle touhulle, olisin ihan varmasti kohta surffailemassa pitkin nettiä, imisin erilaisia kasvatusmalleja ja syyllistyisin yhä enemmän siitä, että en tekisi äitinä jotain sellaista, jota muut tekivät. 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: jakku, Ivana Helsinki* // toppi, Vero Moda // housut, Vila // kengät, Bianco // laukku, MoiMoi*

*saatu

Edit: Artistin nimi 8.5.2018 klo 23.18

  

Ladataan...
Kolmistaan

Meidän välissä on melkein 23 vuotta ja 203 kilometria.

Ulkopuoliset sanovat, ettei uskoisi äidiksi ja tyttäreksi. Mutta kun meidät tuntee, tietää, että kyllä me olemme. Enemmänkin. Meillä on sama mieli, telepatiaa ja toistemme jatketut lauseet.  

Me huolehditaan ihan liikaa. Stressataan tienylityksiä, ambulanssin ääniä ja sitä, jos ei tullakaan sovittuun paikkaan, sovittuun aikaan.

Me soitetaan ainakin kerran päivässä. Aina aamuisin. Niin ja tekstataan isot asiat ja sellaiset, joissa kerrotaan, mitä laitetaan iltaruuaksi tai kenen pitäisi pudota Huippiksesta seuraavaksi.

Me kuullaan toisesta satojan ja tuhansien kilometrien päähänkin, millä mielellä toinen on. Silloinkin, kun sitä ei toivoisi. Siunaus ja taakka, ajatustenlukeminen.

Me rakastetaan hajuvesiä ja inhotaan korkokenkiä. Ja jos joku asia on naamassa oltava kunnossa, se on kulmakarvat.

Meidän mielestä ensin pitää miettiä ruoka ja sitten vasta muut asiat. Ja kun me halutaan katsoa jokin hyvä elokuva, se on Wallander. (Vaikka voikin käydä niin, etten minä jaksa edes valvoa elokuvan alkuun ja sinäkin nukahdat jo ennen puolen välin).

Meistä aivoilla on väliä. Ja tasa-arvolla. Meissä virtaa mummolta peritty luontainen feministiveri. ”Ei aina tarvitse sanoa, mitä ajattelee”, sinä sanot minulle ja heti seuraavassa lauseessa jo itse rikot omaa ohjettasi.

Meillä on teräväkieli ja sen alla lempeä sydän. Me pidetään puolia ja taistellaan, mutta sen jälkeen itketään hiljaa omissa huoneissamme. Me halutaan puhua kaikki asiat halki ja sitten ei lopulta kuitenkaan. Ei silloin, jos ne liittyvät liikaa meihin itsemme. Ja kun me saadaan kaunista palautetta uudesta kampauksesta, on meistä ihan relevantti kommentti vastata siihen ”nii vissiin”.

Me ollaan kovia kiroilemaan ja hyviä organisoimaan. Me ollaan järjestelmällisiä ja me tehdään listoja. Järjestetään juhlia, katsotaan kesällä mökkijärvelle saunan jälkeen ja sanotaan, ettei mikään voisi olla parempaa.

Leijonaemo on typerä ilmaus. Olen melko varma, että niin on sinustakin. Sellainen maailmoja syleilevä ja teennäinen. Mutta sellaisia – leijonaemoja – me taidamme molemmat kuitenkin olla. Vahvoja naisia, joille tärkeintä on perhe. Joille oikeasti millään muulla ei lopulta ole merkitystä.

Kiitos äiti, että olet minun äiti ja F:n mummo. Kiitos, että olet se, kenen neuvot ovat tärkeimmät, vaikken neuvoja koskaan haluakaan kuunnella, kuten hyvin tiedät.

Rakastan sinua!

-Karoliina-

 

Pages