Ladataan...

Hesari kertoi muutama viikko sitten siitä, kuinka ihmisten onnellisuusasteen on katsottu lisääntyneen sellaisten pienten marginaalisten asioiden myötä kuin vaikkapa noutoruoka tai siivoajan palkkaaminen. Juttu alkoi hymyilyttää. Kuinka stereotyyppinen osasinkaan olla! Edessäni Woltista tilatut ruuat, kännykässä varaus seuraavan päivän kotiin saapuvalta siivoajalta.

Onnellisuushan on niin laaja kokonaisuus, ettei siihen yksi herkkuannos tai pestyt lattiat pysty ihmeitä tekemään. Tietenkään. Mutta joskus pieni asia saa aikaan jotain suurta.

Jos mietin omia ilonläikähdyksiäni, joita vaikkapa siivoajan tekemä työ saa minussa aikaan, liittysevät ne sen asian ymmärtämiseen, että toisen ihmisen tekemä työ vapauttaa minut jostain sellaisesta hommasta, jonka olisin ennen tehnyt itse. Vaikka siisti koti onkin jo palkkio itsessään, ei sen voi varsinaisesti vielä sanoa lisäävän onnellisuuttani. Se tieto, ettei minun tai meidän perheen tarvitse itse tehdä kaikkea, sen sijaa lisää! Kun joku palkattu ihminen puistelee matot tai valmistaa meidän illallisen perjantai-iltana, vapauttaa se meiltä aikaa yhdessäoloon. Aikaa voi ikään kuin ostaa.

Palveluita ostamalla ja toisaalta myös avun ottamista vastaan puolisolta ja muilta läheisiltä, olen opetellut olemaan armollisempi itselleni. Se, ettei minun tarvitse – kuten usein olen ajatellut – osata, jaksaa tai ylipäätään viitsiä tehdä kaikkea yksin, on saanut aikaan hirveästi hyvää. Vaikka olenkin varmasti monessa asiassa edelleen minä itse -tyyppiä, olen oppinut, osin varmasti ostopalveluiden myötä, hölläämään omaa otettani. Ei ole laisinkaan noloa, jos lakanat on vaihtanut joku toinen kuin minä! Ei ole noloa, jos kerran viikossa voi vetää ruuan kanssa siitä, mistä aita on matalin. Varsinkin, kun en toteuta varsinaisesti kotiäidin uraa, vaan päiviini mahtuu muutakin ohjelmaa.

Palveluiden ostamisen yleistyminen yhteiskunnassa kertoo tietysti yleisen tulotason noususta, mutta myös – ja ehkä juuri ennen kaikkea – siitä, että minunlaiseni tyypit, jotka ovat halunneet pitää kaikki langat käsissään, pärjätä reippaasti yksin, alkavat höllätä otettaan. Tajutaan se, että jos naapuri tekee paremmin voisilmäpullaa ja minä taas mustikkapiirakkaa, voidaan tehdä vaihtokauppoja, joissa minä teen piirakat kaikille, naapuri pullat. Ei ole häpeä, jos kaikkea ei tee itse. Sitä varten on ringit. Ostetut ja luontaisetuna tulleet.

-Karoliina-

Mekko: Mainio Clothing (saatu) // Kuva: Noora Näppilä

Share

Ladataan...

Olen käynyt kesän aikana Lidlissä useammin kuin pitkään aikaan, koska täällä Tampereella Lidl on niin kätevästi ihan keskustassa. Ja joka kerta, kun kauppaan menen, yllätyn positiivisesti. Tässä olisikin:

5 SYYTÄ RAKASTAA LIDLIÄ

  1. 100% kaurasydämet paistopisteestä. Ehkä parasta leipää vuosiin!
  2. Biopussien hinnat. Normi-Bioskoista pitää pulittaa melkein vitosen, mutta Lidln biopussipakkauksen hinta on 1,80e. Aika huima ero!
  3. Pikkupurnukoiden huokeat hinnat. Ne matkapakkauksen kokoiset sampoot, dödöt ja muut maksavat normikaupoissa aivan kauheasti. Lidlissä alle euron! Näitä voi kutsua Saksan hinnoiksi. Niin ja valikoima on myös matkapakkauksissa laaja.
  4. Laktoosillinen jogurtti. En tiedä, mistä johtuu, mutta Suomessa tehtyä laktoosillista jogurtia mahani ei kestä. Mutta Lidlin omaa kylläkin! Plus maku on ihana.
  5. Pyyhintäliinat. Epäekologista kyllä, mutta rakastan näitä Lidln pyyhintäliinoja. Ilman niitä olisi todella vaikeaa pitää esimerkiksi keittiön korkeakiiltoiset kaapinovet puhtaina, koska normipesuainesuihke ja tiskirätti jättävät usein viiruja. Samat liinat sopivat myös pikasiivoukseen ja vessan altaan pyyhkimiseen, joka kerää aina ärsyttävää pölyä.

Vielä kun saisi gluteenittomia tuotteita enemmän Lidlin hyllylle, ei tarvitsisi muualla käydäkään.

-Karoliina-

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Kirjoitin maanantaina siitä, kuinka ikävöin aina välillä Helsinkiin. Kuinka Helsinki-haikeus iskee puseroon, kun miettii kesäöitä, ratikkakiskojen kolinaa ja ruuhka-aamujen tunnelmaa. Mutta vaikka välillä ikävöinkin, ei se tarkoita sitä, että haluaisin enää takaisin. Päinvastoin.

Kun kerroin teille ensimmäisen kerran muutostamme Tampereelle, olimme asuneet kaupungissa jo kuukauden päivät. Vaikka muutto ei ollut itsestään selvä tai päähänpisto, tuntui moni asia lähtevän liikkeelle kuin itsestään. Arki kun on kaupungista riippuen aikalailla sitä samaa. Vaan kun arjen toimintojen lisäksi elämiseen liittyy kaikkea sellaista henkistä ja käytäntöä suurempaakin, joka ei ole toimintojensa summa.

Olin vieraillut jo ennen A:n tapaamista Tampereella tiheästi siskoni luona – ja rakastunut kaupunkiin silloin jo ensi silmäyksellä. Moni paikka oli siis ennen muuttoa entuudestaan tuttu, kaupungissa ystäviä ja mielessä jopa muutamat reitit, joilla pääsisi varmuudella rautatieasemalta Sokokselle ja sieltä sitten siihen parhaaseen sushipaikkaan ja Uhanalle. Tampereelle asettuminen olikin kuin olisi törmännyt vanhaan teinirakkauteensa: Lämmin halaus, tuttu syli ja tunne, että oli helppo olla. Ajankin päästä.

Vaan kun teinirakkauteen törmään kolmen kympin jälkeen, ei hommat ole enää sama, kuin silloin joskus. Toinen saattaa vaikuttaa tutulle. Ehkä onkin sitä vähän, mutta todellisuudessa pinnan alla on paljon muutakin. Tampereelle tulossa olikin jotain tuttua, kotoisaa ja rakasta, mutta myös hirveästi sellaista, joka piti – ja edelleen pitää – opetella uusiksi ja kokonaan alusta. Vaikka tiedänkin bussireitin meiltä siskolleni ja osaan joidenkin asuinalueiden nimet jo ulkoa. Vaikka kadulla joku saattaakin jo huutaa minulle moit, on edessäni silti ihan uusi ja tuntematon maailma. Sellainen, jonka keskellä olen välillä ihan ihmeissäni.

Koska kuten teinirakkauden kanssa uudelleentörmäämisessä, on tässäkin tilanteessa paljon hämmentäviä osasia. En olisi uskonut, kuinka paljon kaupungeissa on asioita ja kirjoittamatonta tietoa, joita ei vierailuilla saa käsiinsä. Kuinka haastavaa onkaan näin aikuisiällä opetella asiat uusiksi: Selvittää jokainen reitti Google Mapsista, olla ihan pihalla kun toiset puhuvat tesomaista, lietsuista ja nässyistä. Tuntea ulkopuolisuutta keskellä Keskustoria ja hymähtää aina kun kuule vatta-sikku-nysse -kieltä (ja samalla tajuta, että minähän se oudosti puhuva tässä kontekstissa taidan olla). 

Teinirakkaudet perustuvat usein tunteeseen. Aikuiset parisuhteet työntekoon. Nyt, minulla ja hänellä, on molemmat kortit käsissämme. Tampere ja minä tiedämme rakkauden ensi huuman. Meillä on myös hitusen jo esimakua siitä, kuinka voimme olla aikuisina yhdessä. Kyse taitaakin olla tästä eteenpäin siitä, että opettelemme toistemme viat ja parhaat puolet. Totuttelemme toisiimme, annamme aikaa. Sitä on rakkausavioliiton tahtominen.

-Karoliina-

Share

Pages