Ladataan...
Kolmistaan

Olen miettinyt, onko sellaista täysin varmaa sisustusratkaisua/kasvatusmetodia/konmarikikkaa, jolla saisi vältettyä lastenhuoneen totaalikaaoksen. Olen vuosien aikana tehnyt lukuisia erilaisia strategioita, siivousporkkanoita, säilytysratkaisuja ja vaikka sun mitä, mutta huone on silti välillä aivan karmeassa kunnossa.

Joskus mietin, johtuuko nykyinen kaaos siitä, että F:llä on niin pieni huone. Mutta toisaalta: Hänellä on ollut vuosien aikana neljä erikokoista huonetta, eikä ongelmalta ole vältytty kokonaan koskaan, joten luultavasti kyse ei ole siitä.

Nyt toivoisinkin jonkinlaisia neuvoja ja vinkkejä siihen, kuinka lastenhuoneessa säilyy edes jonkinlainen järjestys! Vai kannattaako edes yrittää?

F siivoaa perusiltoina huoneensa (kun sotkua ei ole paljon), mutta jos esim. touhukkaan leikkipäivän tai kaverin kyläilyn jälkeen pitäisi tehdä sama homma, työtaakka tuntuu liian raskaalle. Ja ymmärrän kyllä: Silloin meinaa itseltäkin loppua usko homman loppuunsaattamiseksi. 

Tässä  kuitenkin muutamia huomioita, jotka ovat jonkin verran jeesanneet meitä. Tässä siis minun vinkkipankkini teille, toivottavasti kommentteihin tulee triplasti neuvoja takaisinpäinkin!

KOHTI EDES HITUSEN SIISTIMPÄÄ LASTENHUONETTA:

  • Clas Ohlsonin muovilaatikot. Olen kauan sitten menettänyt jo toivoni siitä, että lelut olisi ihanasti esillä erilaisissa asetelmissa huoneen tasoilla. Clasulla oli aika edulliseen hintaan kivan värisiä, mutta läpinäkyvillä kansilla olevia laatikoit, jonne sulloo ison määrän tavaraa. Laatikot on helppo laittaa päällekkäin ja vaikkeivat ne nyt ihania asetelmia voitakaan, ovat ne monta kertaa kauniimpia kuin sekaisin lojuvat kamat.
  • Seinille ripustelu. Kaikki se tavara, mikä on pois jaloista, on plussaa. Siksi rakastan koukkuja, tankoja ja telineitä, jonne tavarat saa pois imurin alta. Ja pieniä kolosia noille kaikille pienille esineille, hiuspompuloille ja koruille.
  • Lehtilaatikot. Muillekin kuin lehdille. Lokeroon sujahtaa kätevästi niin pelikorttipaketit, CD:t kuin muutkin pienet tavarat. Parhaita on puiset ja muoviset, pahviset hajoaa (lastenhuoneen käytössä) ihan heti.
  • AVA Roomin päiväpeitto* (maailman ensimmäinen vetoketjupäiväpeittomerkki muuten). Vaikka sängyn petaaminen pitäisi olla jo itsestään selvä 7-vuotiaan rutiini, osoitti käytäntö todeksi sen, että ilman vetoketjupäiväpeittoa homma eteni paljon takkuisemman kuin sen kanssa. Niinpä hommasimme syksyllä F:lle puolen vuoden ”normipäiväpeittojakson” jälkeen AVA Roomin peiton ja sängyn petaaminen sujuu nyt aamuisin nopeammin ja vähemmillä taistoilla. Plus pakkohan se on myöntää, että petaamisen taso miellyttää tällä systeemillä myös paremmin omaa silmääni. Vetoketjun ja luukun kanssa kun jälki on poikkeuksetta hyvää. Vetoketjupäiväpeitossa on muuten sekin etu, että se tuo pieneen huoneeseen ikään kuin lisää tilaa. Kun sängyn saa  laitettua vetoketjulla ikään kuin pakettiin, voi sängyn päällä leikkiä paljon paremmin kuin rullaavan perinteisen peiton kanssa. Vaikka sängyllä myllertelisi kuinka, pysyy petivaatteet suojassa ja sängyn ulkoasu möyhentämättömänä. Eikä peiton ihanuutta vähennä tietysti sekään tieto, että kaikki AVA Roomin peitot suunnitellaan ja valmistetaan Suomessa, ja tämäkin peitto tilattiin toiveiden mukaan, jotta se kävisi tuohon mummon virkkaamaan tyynyyn väreihin.
  • Sopimukset. Kun F aloitti syksyllä koulun, teimme samalla myös yhdessä seinälle sopimuslapun, joka pitää sisällään kaikki tytön velvollisuudet. Kun huoneen siivoaminen on yhdessä sovittu ja se myös lukee seinälle, toteutuu oman tontin hoito huomattavasti paremmin (mutta ei toki aukottomasti) kuin ilman selkeää sopimusta. 

Kivaa lauantaita! Me saavuimme F:n kanssa eilen Hankasalmelle mummolaan. Luvassa kirppistä, sukulointia ja leppoisaa olemista.

-Karoliina-

*saatu (kotimainen tekstiili)

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Tänään juhlittiin F:n 7-vuotissynttäreitä sukulais- ja ystävävoimin. Juhlinta alkoi jo puolen päivän aikaan ja vieraita riitti porrastetusti ihan tänne iltaan asti. Olin onnistunut kutsumaan niin paljon vieraita, että aloin jo pelätä, minne kaikki mahtuisivat. Onneksi porrastus tuli kuitenkin vieraiden aikataulujen mukaan kuin itsestään, joten suurempaa ongelmaa ei lopulta syntynyt. Mitä nyt istumapaikoista oli vähän pula ja lämpöä riitti, mutta eikös niin tapahdu vähän paremmissakin kemuissa? Oli ihanaa, kuinka 7-vuotiskemut olivat houkutelleet juhlakansaa niin lähiseudulta kuin ihan Keski-Suomesta ja Helsingistäkin asti.

Minua helpotti hirmuisesti ennen juhlia se, että saatiin vihdoin ja viimein nurkista pyörimästä kaikki ne kirppikselle menevät huonekalut, tekstiilit ja vaatteet, joita olimme haalineet ja inventoineet kaapeistamme koko syksyn ajan. Pitkästä aikaa oli mahdollisuus siivota koti oikeasti niin, ettei jokaisessa huoneessa tarvinnut siirrellä kirppisnyssäköitä ja -tavaroita edestä pois. Tiistaina kävi Kontin pakettiauto ja vei mennessään kaiken meille tarpeettoman, mutta varmasti jollekin vielä hyödyllisen tavaran. Ei voi kun ihailla, miten hyvin koko homma heillä toimikaan.

Koska minulla oli takana (ja osin päälläkin) hulinaviikot ja -kuukaudet, päätimme, että juhlat järjestetään aika matalalla profiililla (jos ei vierasmäärää lasketa). Toisin sanoen ei alettu leivonta- ja askartelutalkoisiin, vaan juhlakoristelun ja tarjoamiset hommattiin pääasiassa valmiina*. Itse leivoimme ainoastaan vuohenjuustopiiraat. Niin ja nuo Lidl:n macaronsit hamstrasin pakastimeen jo kuukausia sitten, kun näin ne kausituotteina kaupan pakastealtaassa.

Kakun, muffinit ja voileipäkakun toimittanut Purppurahelmi oli minulle vielä vähän aikaa sitten ihan uusi tuttavuus, mutta kun söin heidän kakkuaan kesällä ystäviemme häissä, päätin, että täältä tilattaisiin herkut kaikkiin seuraaviin juhliimme. Kesäinen kakku oli loistava, eikä tämän päivän tarjoamiset tuottaneet myöskään pettymystä. Ne olivat kauniin ulkomuotonsa lisäksi vieläpä superhyviä.

Sain myös kuulla aika ihanan jutun Purppurahelmen Hanna Silanderilta, samalla,kun suunnittelimme F:n synttäritarjoamisia. Purppurahelmi nimittäin lahjoittaa joka kuukausi Kakku lapselle -tempauksen mukaisesti synttärikakun sellaiselle 3-12-vuotiaalle lapselle, jonka perheellä ei ole muuten varaa kakkuun. Pienen juhlijan ja hänen kakkutarpeensa voi ilmiantaa niin isä, äiti, kummi, isovanhempi, opettaja tai ihan kuka vaan lapsen läheinen.** Täytyy sanoa, että tällainen konkreettinen auttaminen on sellaista, jota minä arvostan aivan hurjasti! Jokainen meistä voi puhua hyvistä teoista ja lähimmäisen rakkaudesta, mutta harvasta on toimiaan kuitenkaan näin järjestelmällisesti ja kuukausittain omassa työssään toisten hyväksi.

Kun katselin päivänsankaria juhlinnan touhussa, melkein liikutuin. Kuinka nopeasti vuosi jos toinen meneekin. F:n syntymästä ei tunnu olevan kuin hetki, ja silti tässä seitsemässä vuodessa on tapahtunut ihan hirmuisesti. Se 2,5 kiloinen kalju vauva on nyt tuo ihana tyttö, joka liikuu paikasta toiseen kärrynpyörin, kertoo hulvattomia juttuja ja osaa jo miljoonia taitoja. Joka ei tarvitse meitä aikuisia aina joka paikkaan ja joka tietää, mitä pannaritaikinaan tulee. Joka on yhtäaikaa iso ja pieni. Seuraavat seitsemän vuotta  eteenpäin ja hän on jo keskellä yläkoulua, minä piirun verran vaille neljäkymmentä ja meneillään vuosi 2023. 

Päivänsankari nukkuu jo ansaittua unta. Päivä oli ihana meille aikuisillekin, mutta päivänsankarille itselleen tietysti yksi vuoden tärkeimmistä. Vihdoin hän on saman ikäinen kuin luokkakaverinsakin…joulukuun lapsen pieni, suuri murhe on taas hetkeksi selätetty!

-Karoliina-

** Tarinan kakkua vailla olevasta lapsesta voi lähettää osoitteeseen hanna@purppurahelmi.fi

*osa koristeista saatu blogin Pop up kemuista // osa tarjoilusta saatu blogin kautta Purppurahelmestä

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Katselin tiistai-iltana Uutta päivää. Todella hassu tv-sarja, johon olen kuitenkin koukuttunut ihan täysin. Joka tapauksessa UP:ssä – kuten me true fanit ohjelmaa kutsumme – oli kohtaus, jossa nuori perhe oli muuttamassa Helsinkiin. Ja lähtöä rytmitettiin, kuten kunnon tv-sarjassa ikään, Helsinki-sikermällä.

Samalla kun katsoin tv-ohjelmaa, minulle tuli mieleen tapahtuma parin päivän takaa. Kuuntelimme kotona Spottarista musiikkia, kun A laittoi – läpällä kylläkin – mutta kuitenkin, jonkin Manse-aiheisen biisin soimaan. Molemmilla kerroilla, niin UP:ssä kuin Manse-biisinkin aikaan, minulle iski pienoisen ontto tunne. Tuntisinko oloani enää koskaan missään aikuisuuteni kotikaupungissa niin kotoisaksi, että kokisin todellisen sieluni olevan siellä? Että voisin hoilotella kotiseutulaulua täydestä sydämestäni fiiliksellä, että se kertoisi juuri minusta.

Minä olen kotoisin Hankasalmelta, ja kuten olen juuristani kirjoittanutkin on hankasalmelaisuus asia, joka on syvällä identiteetissäni. Minun juureni ovat maalla, Hanksulla. Ja ilman niitä lähtökohtia en uskoisi olevani laisinkaan sellainen, joka olen nyt. Hankasalmi merkitsee minulle kotia. Sitä paikkaa, jossa tietää jokaisen mutkan nimen, talon omistan ja hänenkin sukulaisensa. Siellä joku on aina jonkun poika ja tytär. Siellä on entiset opettajat, ensikännipururata ja järvi, jossa opin uimaan.

Kaikesta tästä huolimatta en usko, että koskaan haluan muuttaa Hankasalmelle. Uskon, että minun elämäni – niin hyvin kun elämää nyt voi edes suunnitella – tulee olemaan jossain muualla. Mitä todennäköisemmin täällä Tampereella. Mutta silti aina välillä haikailen paikkaan, jossa voisin yhtä aikaa sekä asua, että tuntee juurieni olevan. Tiedättekö, mitä tarkoitan?

En tiedä, suhtaudunko asuinpaikkaan liiankin tunteellisesti. Ehkä ihmiset ylipäätään nyt vaan asuvat järjen (ja töiden) vuoksi tietyissä maissa, kaupungeissa, kaupunginosissa, kylissä tai taloissa, eikä niiden oikeanlaisuuteen edes kuuluisi kiinnittää niin paljon huomiota. Mutta koska minä olen tämmöinen tunteilija, on tämäkin asia, joka minua aina välillä pohdituttaa. Minusta kotikaupungin ja kodin on tunnuttava jotenkin vähän syvemmin. Niissä on oltava oikea henki ja kodintuntu, jota ei voi järjellä selitää.

Helsinki oli minulle kauan oikea paikka elää. Mutta kuten olen vuosien aikana kirjoittanut, aloin kokea jo aikoja sitten, ettei se ollutkaan minulle niin must-juttu, kun olin ehkä joskus itselleni uskotellut. Siksi Tampereelle muutto tuntui hirveän oikealla ratkaisulle. Ja kun minulta nykyisin kysytään, kuinka olen viihtynyt, on vastaus aina myönteinen. Koska se on totta! Tampere on ihanan pieni ja iso kaupunki yhtä aikaa. Rakastan kauniita taloja, pieniä liikkeitä, lähellä olevaa koulua, luontoa, ihmisiä ja no…kaikkea!

Fakta on kuitenkin se, ettei tämä ole vielä minun koti. Kun F kysyi viime viikolla, kannatanko Tapparaa vai Ilvestä (hänellä oli selkeä näkemys), oli pakko sanoa, ettei minulla ole mitään hajua, kumpi olisi enemmän se minun juttuni. Ja vaikka kyse on vaan jääkiekosta (vai jalkapallosta, en edes tiedä), kuvaa tilanne hirveän hyvin sitä, mitä nyt tunnen: Tässä kaupungissa on ihana olla, mutta en osaa vielä monestakaan asiasta sanoa, mikä on minun oma juttuni.

Ja sitä kai se kotiseuturakkaus parhaimmillaan on. Jokaiselle hankasalmelaiselle on esimerkiksi selvää, kumpaa joukkuetta, Asemaa ja Kirkonkylää, kannattaa vuotuisissa pyöräkisoissa. (Asemaa tietysti!) Onko liikaa pyydetty, jos vielä näin aikuisiällä haluaisin kiintyä uuteen kotiseutuun niin, että kymmenen vuoden jälkeen tepastelisin tuossa Pyynikillä ajatellen ”nää on mun maita”?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä
Lokaatio: Tampere, Manse. Suomi, Finland.
Asu: Pipo, takki ja neule, Makia (saatu) // farkut, Zara // kengät, Timberland

Share

Pages