Ladataan...
Kolmistaan

Katselin tiistai-iltana Uutta päivää. Todella hassu tv-sarja, johon olen kuitenkin koukuttunut ihan täysin. Joka tapauksessa UP:ssä – kuten me true fanit ohjelmaa kutsumme – oli kohtaus, jossa nuori perhe oli muuttamassa Helsinkiin. Ja lähtöä rytmitettiin, kuten kunnon tv-sarjassa ikään, Helsinki-sikermällä.

Samalla kun katsoin tv-ohjelmaa, minulle tuli mieleen tapahtuma parin päivän takaa. Kuuntelimme kotona Spottarista musiikkia, kun A laittoi – läpällä kylläkin – mutta kuitenkin, jonkin Manse-aiheisen biisin soimaan. Molemmilla kerroilla, niin UP:ssä kuin Manse-biisinkin aikaan, minulle iski pienoisen ontto tunne. Tuntisinko oloani enää koskaan missään aikuisuuteni kotikaupungissa niin kotoisaksi, että kokisin todellisen sieluni olevan siellä? Että voisin hoilotella kotiseutulaulua täydestä sydämestäni fiiliksellä, että se kertoisi juuri minusta.

Minä olen kotoisin Hankasalmelta, ja kuten olen juuristani kirjoittanutkin on hankasalmelaisuus asia, joka on syvällä identiteetissäni. Minun juureni ovat maalla, Hanksulla. Ja ilman niitä lähtökohtia en uskoisi olevani laisinkaan sellainen, joka olen nyt. Hankasalmi merkitsee minulle kotia. Sitä paikkaa, jossa tietää jokaisen mutkan nimen, talon omistan ja hänenkin sukulaisensa. Siellä joku on aina jonkun poika ja tytär. Siellä on entiset opettajat, ensikännipururata ja järvi, jossa opin uimaan.

Kaikesta tästä huolimatta en usko, että koskaan haluan muuttaa Hankasalmelle. Uskon, että minun elämäni – niin hyvin kun elämää nyt voi edes suunnitella – tulee olemaan jossain muualla. Mitä todennäköisemmin täällä Tampereella. Mutta silti aina välillä haikailen paikkaan, jossa voisin yhtä aikaa sekä asua, että tuntee juurieni olevan. Tiedättekö, mitä tarkoitan?

En tiedä, suhtaudunko asuinpaikkaan liiankin tunteellisesti. Ehkä ihmiset ylipäätään nyt vaan asuvat järjen (ja töiden) vuoksi tietyissä maissa, kaupungeissa, kaupunginosissa, kylissä tai taloissa, eikä niiden oikeanlaisuuteen edes kuuluisi kiinnittää niin paljon huomiota. Mutta koska minä olen tämmöinen tunteilija, on tämäkin asia, joka minua aina välillä pohdituttaa. Minusta kotikaupungin ja kodin on tunnuttava jotenkin vähän syvemmin. Niissä on oltava oikea henki ja kodintuntu, jota ei voi järjellä selitää.

Helsinki oli minulle kauan oikea paikka elää. Mutta kuten olen vuosien aikana kirjoittanut, aloin kokea jo aikoja sitten, ettei se ollutkaan minulle niin must-juttu, kun olin ehkä joskus itselleni uskotellut. Siksi Tampereelle muutto tuntui hirveän oikealla ratkaisulle. Ja kun minulta nykyisin kysytään, kuinka olen viihtynyt, on vastaus aina myönteinen. Koska se on totta! Tampere on ihanan pieni ja iso kaupunki yhtä aikaa. Rakastan kauniita taloja, pieniä liikkeitä, lähellä olevaa koulua, luontoa, ihmisiä ja no…kaikkea!

Fakta on kuitenkin se, ettei tämä ole vielä minun koti. Kun F kysyi viime viikolla, kannatanko Tapparaa vai Ilvestä (hänellä oli selkeä näkemys), oli pakko sanoa, ettei minulla ole mitään hajua, kumpi olisi enemmän se minun juttuni. Ja vaikka kyse on vaan jääkiekosta (vai jalkapallosta, en edes tiedä), kuvaa tilanne hirveän hyvin sitä, mitä nyt tunnen: Tässä kaupungissa on ihana olla, mutta en osaa vielä monestakaan asiasta sanoa, mikä on minun oma juttuni.

Ja sitä kai se kotiseuturakkaus parhaimmillaan on. Jokaiselle hankasalmelaiselle on esimerkiksi selvää, kumpaa joukkuetta, Asemaa ja Kirkonkylää, kannattaa vuotuisissa pyöräkisoissa. (Asemaa tietysti!) Onko liikaa pyydetty, jos vielä näin aikuisiällä haluaisin kiintyä uuteen kotiseutuun niin, että kymmenen vuoden jälkeen tepastelisin tuossa Pyynikillä ajatellen ”nää on mun maita”?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä
Lokaatio: Tampere, Manse. Suomi, Finland.
Asu: Pipo, takki ja neule, Makia (saatu) // farkut, Zara // kengät, Timberland

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Katselin tiistai-iltana Uutta päivää. Todella hassu tv-sarja, johon olen kuitenkin koukuttunut ihan täysin. Joka tapauksessa UP:ssä – kuten me true fanit ohjelmaa kutsumme – oli kohtaus, jossa nuori perhe oli muuttamassa Helsinkiin. Ja lähtöä rytmitettiin, kuten kunnon tv-sarjassa ikään, Helsinki-sikermällä.

Samalla kun katsoin tv-ohjelmaa, minulle tuli mieleen tapahtuma parin päivän takaa. Kuuntelimme kotona Spottarista musiikkia, kun A laittoi – läpällä kylläkin – mutta kuitenkin, jonkin Manse-aiheisen biisin soimaan. Molemmilla kerroilla, niin UP:ssä kuin Manse-biisinkin aikaan, minulle iski pienoisen ontto tunne. Tuntisinko oloani enää koskaan missään aikuisuuteni kotikaupungissa niin kotoisaksi, että kokisin todellisen sieluni olevan siellä? Että voisin hoilotella kotiseutulaulua täydestä sydämestäni fiiliksellä, että se kertoisi juuri minusta.

Minä olen kotoisin Hankasalmelta, ja kuten olen juuristani kirjoittanutkin, on hankasalmelaisuus asia, joka on syvällä identiteetissäni. Minun juureni ovat maalla, Hanksulla. Ja ilman niitä lähtökohtia en uskoisi olevani laisinkaan sellainen, joka olen nyt. Hankasalmi merkitsee minulle kotia. Sitä paikkaa, jossa tietää jokaisen mutkan nimen, talon omistan ja hänenkin sukulaisensa. Siellä joku on aina jonkun poika ja tytär. Siellä on entiset opettajat, ensikännipururata ja järvi, jossa opin uimaan.

Kaikesta tästä huolimatta en usko, että koskaan haluan muuttaa Hankasalmelle. Uskon, että minun elämäni – niin hyvin kun elämää nyt voi edes suunnitella – tulee olemaan jossain muualla. Mitä todennäköisemmin täällä Tampereella. Mutta silti aina välillä haikailen paikkaan, jossa voisin yhtä aikaa sekä asua, että tuntee juurieni olevan. Tiedättekö, mitä tarkoitan?

En tiedä, suhtaudunko asuinpaikkaan liiankin tunteellisesti. Ehkä ihmiset ylipäätään nyt vaan asuvat järjen (ja töiden) vuoksi tietyissä maissa, kaupungeissa, kaupunginosissa, kylissä tai taloissa, eikä niiden oikeanlaisuuteen edes kuuluisi kiinnittää niin paljon huomiota. Mutta koska minä olen tämmöinen tunteilija, on tämäkin asia, joka minua aina välillä pohdituttaa. Minusta kotikaupungin ja kodin on tunnuttava jotenkin vähän syvemmin. Niissä on oltava oikea henki ja kodintuntu, jota ei voi järjellä selitää.

Helsinki oli minulle kauan oikea paikka elää. Mutta kuten olen vuosien aikana kirjoittanut, aloin kokea jo aikoja sitten, ettei se ollutkaan minulle niin must-juttu, kun olin ehkä joskus itselleni uskotellut. Siksi Tampereelle muutto tuntui hirveän oikealla ratkaisulle. Ja kun minulta nykyisin kysytään, kuinka olen viihtynyt, on vastaus aina myönteinen. Koska se on totta! Tampere on ihanan pieni ja iso kaupunki yhtä aikaa. Rakastan kauniita taloja, pieniä liikkeitä, lähellä olevaa koulua, luontoa, ihmisiä ja no…kaikkea!

Fakta on kuitenkin se, ettei tämä ole vielä minun koti siinä aivan syvällisimmässä mielessä. Ja kun F kysyi viime viikolla, kannatanko Tapparaa vai Ilvestä (hänellä oli selkeä näkemys), oli pakko sanoa, ettei minulla ole mitään hajua, kumpi olisi enemmän se minun juttuni. Ja vaikka kyse on vaan jääkiekosta (vai jalkapallosta, en edes tiedä), kuvaa tilanne hirveän hyvin sitä, mitä nyt tunnen: Tässä kaupungissa on ihana olla, mutta en osaa vielä monestakaan asiasta sanoa, mikä on minun oma juttuni.

Ja sitä kai se kotiseuturakkaus parhaimmillaan on. Jokaiselle hankasalmelaiselle on esimerkiksi selvää, kumpaa joukkuetta, Asemaa ja Kirkonkylää, kannattaa vuotuisissa pyöräkisoissa. (Asemaa tietysti!) Onko liikaa pyydetty, jos vielä näin aikuisiällä haluaisin kiintyä uuteen kotiseutuun niin, että kymmenen vuoden jälkeen tepastelisin tuossa Pyynikillä ajatellen ”nää on mun maita”?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä
Lokaatio: Tampere, Manse. Suomi, Finland.
Asu: Pipo, takki ja neule, Makia Clothing (saatu) // farkut, Zara // kengät, Timberland

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Mä rakastan unelmoida. Joskus oikein odotan hetkeä bussissa (jolla kyllä kuljen Tampereella hirveän harvoin) tai junassa. Jotta voin laittaa kuulokkeista musan täysille ja vaan unelmoida.

Minulla on elämässä monia isoja unelma. Sellaisia pitkän tähtäimen haaveita tai suunnitelmia. Mutta sen lisäksi huomaan unelmoivani jostain ihan pienistä arkisista asioista.

Unelmoidessa on se ihana, että ne tuovat päiviin kivaa positiivista tunnelmaa. Ja minulla ne toimivat usein myös konkreettisina tavoitteina. Harvoin unelmoin enää nimittäin sellaisia isoja ja pieniä, jotka eivät voisi hyvässä lykyssä joskus tapahtua. Nyt meillä ei ole mahdollista lähteä maailmanympärimatkalle, mutta ehkä joskus. Nyt ei ole mahdollista, että aivan joka viikko kotona kävisi siivoaja, mutta ehkä sitten joskus. 

Listasin tähän ihan arkisen arkisia haaveita. Niitä, joilla on kiva fiilistellä. Ne, jotka ehkä joskus toteutuvat, mutta joiden ei ole pakko. Hyvä on näinkin.


10 arkiunelmaa:

  1. Kauppakassipalvelu. Vielä ei olla siihen kokonaan ryhdytty, mutta olisi ihan huippua, jos ei tarvitsisi käydä ruokakaupassa KOSKAAN.
  2. Siisti koti töistä kotiin tullessa. Vitsi olisi mahtavaa!
  3. Aamuisin aikaa lukea päivän lehti. Sinne se jää usein pöydän kulmalle nököttämään (minun osaltani).
  4. Langattomat kuulokkeet telkkariin. En jaksaisi ollenkaan kuunnella aamun lastenohjelmia.
  5. Kuivaushuone, jossa olisi sellainen puhallin, joka huristelisi pyykit hetkessä kuiviksi. Meillä on edelleen pyykinkuivaukseen liittyviä logistisia ongelmia.
  6. Auringonpaiste herätessä…tai edes kirkasvalolamppukello.
  7. Vähän vähemmän muuttuvia osia. Viime viikkoina olen rikkonut niin monta tavaraa, unohtanut niin monta asiaa ja muutenkin sählännyt, että kaipaisin pienen balanssin toimintaani. A:lla on tapana sanoa sählätessäni: ”Voisi sattua kenelle vaan.” Tarkoittaa sitä, ettei todellakaan voi sattua ihan jokaiselle. 
  8. Enemmän päiviä, jolloin ei ole suunniteltua ohjelmaa. Tämä liittyy juurikin lapsen harrastuksiin. Jos päättäisin asiat itsekkäästi, lapsi ei harrastaisi yhtään mitään. Mutta...hän harrastaa.
  9. Takka. Se olisi niin ihana kylminä syysiltoina. Onneksi on sentään kasoittain kynttilöitä ja tuikkija, joita voi poltella.
  10. Energiaa ja aikaa A)siivota varasto loppuun ja B)organisoida seinänporausoperaatio. String-hylly ja esimerkiksi neljä taulua odottavat hetkeään päästä esille.

Oikeasti kun kirjoitin tätä listaa, piti miettiä unelmia aika kuumeisesti. Se lienee tarkoittaa, että asiat on aika kivasti!

-Karoliina-

P.S. Viitateen kohtaan 7. Kun nämä postauksen kuvat oli otettu, repäisin kenkääni juuttuneen lehden pois...sillä seurauksella, että käteni oli täynnä koiran kakkaa. Ja kun saavuin takaisin työhuoneelle, huomasin, että niin oli myös koko kengänpohjani. Jonka seurauksena lemu (ja työkavereiden pilkka) oli melkoinen. Voisi sattua kenelle vaan

Kuvat: Armando Tranquille 

Asu: viitta, Ivana Helsinki (saatu) // mekko, Aarrekid (saatu) // kengät, Dr.Martens // korviket, Uhana Design 

 

Share

Pages