Ladataan...
Kolmistaan

 

 

Kaupallinen yhteistyö: Fazer

Kirjoitin sunnuntaina siitä, kuinka koen, että somessa aitouden vaatimus on joskus hirmuisen ristiriitaista – toisaalta kauniit sivut viehättävät, mutta samalla kauneutta pidetään epäaitona. Syntyy kierre, jossa kauneus on sekä tavoiteltavaa, että luotaantyöntävää.

Itse asiassa aihe kirvoitti minut pohtimaan somea myös postauksen jälkeenkin niin, että se sai toimia lopulta ikään kuin introna tämän päivän postaukselle. Fazer Puikulat nimittäin haastoi minut pohtimaan arkea sen aitoudessaan ja kaunistelemattomassa muodossaan.

Moni ajattelee, että kauniiden some-kuvien ja todellisen arjen välissä on ihan hirmuinen kuilu. Ja vaikka jokainen vanhempi tietääkin, että harvoin koti on samanlainen kuin sisustusblogien valkoisen valon kuvissa, en näe oikeasti hirmuisesti eroa hyvän arjen ja some-kuvien välillä. On totta, että some-kuvissa harvoin näkee puoliksi syötyjä ja lattialle lojumaan jätettyjä leipiä, väsyneitä aamuja tai vaatekaappeja, jonka sisällön lapsi on riipinyt lattialle. Mutta ehkä siinä piileekin arjen rikkaus ja vähän sellainen rujo, kaunistelematon tosarki?

Fazer Puikulat haluavat olla mukana arjen ylistyksessä. Siinä, jossa on vähän sotkuinen koti, arjen kommellukset ja aluksi ne ärsyttävätkin asiat kääntyvät koko elämän mittakaavassa juuri niiksi tärkeiksi ja merkityksellisiksi.Kuinka monta kertaa esimerkiksi nyt jälkikätee on nauranut vauva-ajan maailmanloppumeiningeille ja uhmaikäisen kanssa vääntämiselle. Ehkä viiden vuoden päästä nämä ekaluokkalaisen käydyt kiistat näyttäytyvät samassa koomisessa valossa. Olen varma, että vielä joku päivä kaipaan myös tätä ruuhkavuosien sotkua ja hulinaa. 

Minä rakastan eniten ihmisiä, joissa on säröjä. Minua viehättää ristiriitaisuus ja epätäydellisyys. Siksi olenkin varmasti myös niin arkifani – siinä kaunistelemattomassa tiistaissa, jossa syödään superfoodin sijaan tavallista voikkaria, puetaan glittermekon sijaan villasukat ja herätään kaikki aamulla ahtaasti, kun yksi pieni ihminen on vaeltanut yöllä kielloista huolimatta väliin, on vaan jotain aika älyttömän hienoa. 

Ehkä onnellisuuden jaloin muoto onkin kokea olonsa hyväksi juuri keskellä sotkuista kotia ja tavallista elämää. Kuka ei nyt olisi hyvällä fiiliksellä keskellä aurinkomatkaa ja kuohuoviinilasillista, mutta arjen keskellä onnellisuus vaatii enemmän. Jos Lego-palikka jalkapohjassa ja neljän tunnin yöunien jälkeen tuntee olonsa oikeaksi, voi kai sanoa, että sitä myös aidosti on. Kuka nyt ei olisi onnellinen palmun alla? Vaatii enemmän tekoja, jos onni tulee likapyykkikasan allakin. Pyykkiteline keittiön nurkkaa koristamassa. 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Tänään vietetään lasten oikeuksien päivää, joka nojaa YK:n lapsen oikeuksien yleissopimukseen. Sopimus on maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeussopimus ja se tuli mm. Suomessa lainvoimaiseksi vuonna 1991.*

On hirmuisen tärkeää, että lapsen oikeuksista puhutaan ja tällaisia päiviä ja kampanjaviikkoja järjestetään. Ja olipa kyse sitten millaisesta maasta tai yhteiskunnasta hyvänsä, on aina kohtia, joissa lapsen oikeuksia voisi vielä parantaa. Jossakin maassa puututaan lapsiavioliittoihin, toisessa taas lasten asemaan vanhempien avioeron keskellä. Oli yhteiskunta minkälainen tahansa, on jokainen esille nostettu aihe ja teema tärkeä.

Minua kuitenkin on viime vuosina alkanut sapettaa se, kuinka lasten asemasta puhutaan juhlapuheissa kauniin sanoin, mutta todellisuudessa lapset ovat edelleen se ryhmä, joka jää jalkoihin liian usein. Maailma on toki täynnä hyviä ja huolehtivia vanhempia tai kasvatuksen ammattihenkilökuntaa, mutta se ei poista sitä, että jos lapsen ja aikuisen tarpeet laitetaan vierekkäin, lähes poikkeuksetta – silloin kun tosi on kyseessä – aikuisen oikeudet jyräävät lasten ylitse. 

Otetaanpa vaikka esimerkiksi päiväkoti- tai koulurakennus, jossa on hometta. Aikuiset, tilassa työskentelevät, voivat hakea itselleen parempia työoloja esimerkiksi työterveyden kautta. He voivat vaatia tutkimuksia ja jättäytyä sairauslomalle. Usein näistä sisäilmaongelmista ei kuitenkin puhuta koteihin juuri mitään. Liian usein esimerkiksi sisäilmanongelmat pimitetään niin pitkälle, kuin vain mahdollista. Vasta kun päiväkoti tai koulu on lakkautusuhan alla, moni perhe saa tietää, millaisessa paikassa heidän lapsensa ovat vuosikausia päivänsä viettäneet.

Sama kaava on nähtävillä muun muassa silloin, jos lasten parissa työskentelee henkilö, joka ei ole sovelias tavalla tai toisella työhönsä. Aikuiset voivat hakea työpaikan siirtoa, tehdä kantelun kollegastaan esimiehelleen tai hakeutua esimerkiksi työnohjaukseen. Samaisen hankalan tyypin pyörimistä lasten keskuudessa kuitenkin harvoin kyseenalaistetaan, ja jos lapsi tai nuori ottaa asian puheeksi, käsketään – poikkeuksetta – lapsen itse sopeutua tilanteeseen.

Suurin ongelmakohta lasten oikeuksien kannalta on mielestäni kuitenkin se, että vanhemmilla on aina suurempi oikeus lapsiinsa, kun lapsilla turvallisiin vanhempiin. Kun julkisuuden kautta on tullut esille järkyttäviä tapauksia, joissa lapsen henki on ollut vanhemman toimien vuoksi esimerkiksi vaarassa, moni kauhistelee tilannetta ja pohtii, miten näin voi käydä. Kuitenkin tutustumalla tapaamis- ja huoltajuuskaavoihin, joita maassamme noudatetaan, on aivan selvää, että viranomaiset ovat tällaisten asioiden suhteen lähes voimattomia. Aikuisen oikeus pitää kiinni lapsestaan on niin suuri, että se jyrää lapsen hyvinvoinnin ja valitettavasti joskus jopa hengen yli.

Olenkin viime vuosien aikana – äitinä ja myös 9 vuotta peruskoulussa työskennelleenä – alkanut inhota sanontaa, jossa jokaisen vanhemman kerrotaan olevan paras vanhempi omalle lapselleen. Se on mielestäni suurinta lapsen oikeuksien ja hyvinvoinnin laiminlyöntiä, mitä voi olla! Toki monesti, onneksi hirmuisen usein, se virallinen vanhempi onkin lapselle paras ja hyvää tekevin huoltaja, mutta on myös ihan hirmuisen paljon tapauksia, jossa näin ei ole.

Aihe on kuitenkin niin arkaluontoinen ja kipeä, että siihen on hirmuisen vaikea puuttua. Kuka nyt nimittäin haluaisi myöntää, ettei ole oikea aikuinen huolehtimaan lapsestaan? En minä, etkä varmasti sinäkään.

Fakta on kuitenkin se, että henkisesti epävakaa, väkivaltainen ja/tai epäluotettava aikuinen ei ole hyväksi kenenkään lapsen kehitykselle, olipa sitten kuinka kyse lapseen biologisista siteistä. Tietysti olen sitä mieltä, että monikin ongelmissa oleva aikuinen voi oikealla ohjauksella ja tuella kasvaa vanhempana niin, että haasteista huolimatta lapsen on hyvä kasvaa omassa kodissaan vanhempiensa kanssa. Joskus on kuitenkin myönnettävä, ettei tukikaan auta ja lapsen olisi hyvä kasvaa toisaalla. Tämä onkin asia, jossa me olemme mielestäni Suomessa liian arkoja. Pelkäämme niin paljon karsia aikuisten ja vanhempien oikeuksia, että tallomme samalla monen lapsen aivan hajalle.

Nykyisin puhutaan kauheasti siitä, kuinka huoltajuusnimitykset voisi muuttaa aikuisten kannalta reilummiksi erotilanteissa. Ollaan huolestuneita siitä, kumpi vanhemmista saa etä- ja kumpi lähivanhempinimityksen. Keskustelua käydään myös siitä, voisiko erolapsen virallinen osoite olla molempien huoltajien luona ja kuinka molemman vanhemman oikeudet turvataan erotilanteessa. Toki nämäkin asiat ovat tärkeitä ja monissa tapauksissa varmasti vanhempien tasa-arvoinen kohtelu ja tunne tasa-arvoisesta vanhemmuudesta lisää myös lapsen hyvinvointia, mutta en silti voi olla kummastelematta sitä, kuinka – taas kerran – vanhempien ja aikuisten oikeudet nostetaan esille ennen lapsen hyvinvointia.

Toivoisinkin seuraavina lapsen oikeuksien viikkoina ja vuosina enemmän keskustelua niistä lapsen todellisista oikeuksista ilman, että soppaan sotketaan aina aikuisten omat mielihalut ja vaatimukset. Mitä jos etä-lähivanhempikeskusten sijaan annettaisiin vaikka jokaiselle eroperheen vanhemmalle koulutusta siitä, kuinka lasta voi tukea paremmin muuttuneessa elämäntilanteessa? Tai mitä jos jokainen vanhempi saisi vaikka vuosittain infopaketin lapsen kasvun tukemiseksi, mitä jos kasvatuspsykologien luennot tulisivat osaksi valtion tarjoamaa lapsiperhetukea tai jos vaikka sosiaalitoimeen ja lastensuojeluun suunnattaisiin enemmän varoja? Mitä jos hienojen sanojen sijaan oikeasti rohkaistuttaisiin toimimaan lasten – ei aikuisten – hyväksi?

Hyvää lasten oikeuksien päivää! Todellista sellaista. 

-Karoliina-

*Lähde: Lapsenoikeudet.fi

Kuva: Sanni Kariniemi/ Family, Teoksesta Tee se itse -vauva. Bazar 2016. Sallinen&Kariniemi. 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

F:llä oli viime viikolla kaveri kylässä. Tytöt juttelivat jotain perheistään ja F kysyi kaveriltaan jotain tämän isäpuolesta. Tyttö katsoi kummissaan ja kysyi, ketä F tarkoitti. Kun F:n toistama isäpuoli ei herättänyt hälytyskelloja kaverissa, selvensin isäpuolen nimen tytölle. Selvisi, että heillä tuota nimitystä ei käytetty.

F:ää asia hämmensi. Juttelimme illalla asiasta kahden kesken. Vaikka muiden perheiden säännöt olivatkin jo meille tuttu juttu, oli lapsi ihmeissään, miten toisissa perheissä perhesuhteista puhutaan. Yritin selittää, että vaikka jokin perhe näyttäisi ulospäin tietynlaiselle, voi sen sisäiset roolit ja työnjaot olla erilaiset kuin mihin itse on tottunut. Se, mikä on toiselle lapselle ystävä, saattaa olla jollekin toiselle isäpuoli, varaisä tai jopa iskä. Ja biologialla ei ole taaskaan joka kerta tekemistä nimitysten kanssa.

Olen itse miettinyt näitä uusperheen nimityksiä ihan hirveästi. Olen jopa pohtinut, olisiko tämä se kohta, jossa nimistökomiteaa tarvittaisiin keksimään uudenlaisia perhenimityksiä. Erityisesti puolikkaat kun ovat minusta niin kökköjä, mutta eipä tule toisaalta mieleen oikein muutakaan nimitystä.

Juttelin asiasta useammankin uusperhekamuni kanssa ja kaikki olivat sitä mieltä, että elämää helpottaisi hirveästi, jos uusilla perheenjäsenillä olisi jotkut fiksut, oikeat perhenimitykset. Varsinkin isä- ja äitipuolille moni toivoi vastinetta, joka ei toisi assosiaatiota lastensatujen pahiksista.
Erikoinen huomio oli se, että uusperheen isovanhempia ei kuitenkaan usein kutsutaan puolinimellä. Isovanhempien – edes niiden ei-biologisten – eteen ei tarvitse monissakaan perheissä laittaa puolittavaa termiä, vaan vanhemman uuden liiton kautta tullut isovanhempi voi hyvinkin olla vaari, ukki, mumma tai jokin muu ”kokonimi”. Mielenkiintoista sinänsä. Ja kuten eräs uusperheellinen minulle totesi, ehkä isovanhemmat voi jollain tapaa etäännyttää paremmin, jolloin perhenimityskään ei tunnu niin ”raskauttavalle”. Se ei ainakaan herätä monissa suvuissa niin suurta kohinaa kuin vaikkapa se, että isäpuolta alkaisi kutsua isäksi (joka tietysti sekin on ok, jos se lapsesta on luontevaa).

Olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että perheen lapset saavat itse päättää, millä nimellä uusia perheenjäseniään kutsuvat. Tuntuisi hirmuisen päälleliimatulle, jos aikuiset pakottaisivat lasta nimeämään tietyt ihmiset perhenimillä, vaikkei itse (vielä) niin kokisikaan. Toisaalta: Jos lapsi taas haluaa kutsua uusperheen perheenjäseniään perinteisillä perhenimityksillä esimerkiksi etunimen sijaan, on siihenkin oltava mahdollisuus.

Olen yrittänyt miettiä monta kertaa sitä, miten suhtautuisin, jos F haluaisi kutsua jotain toista naista minun lisäkseni äidikseen. Tai vaikkapa niin, että minä olisin äiti ja toinen henkilö esimerkiksi äippä tai mamma. Nyt näin hypoteettisesti ajattelen, että olisin vain iloinen, jos F saisi turvaa myös toisista aikuisista ja kokisi, että hänellä olisi laaja perhe. Silti ymmärrän, että tuollainen hetki saisi aikaan varmasti aikamoisen tunnereaktion.

Kahdessa nimitysasiassa olen sentään tiukka. Minä en missään nimessä halua, että lapseni kutsuisi minua etunimellä. Sen lisäksi toivon, että jos F saa joskus sisaruksia, heitä kutsuttaisiin siskoiksi tai veljiksi, ei puolikkaiksi.

Uusperheelliset: Olisi mielenkiintoista kuulla, miten teillä on ratkaistu nimiasiat? Ja kuka niistä on päättänyt?

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Share

Pages