Ladataan...

Niin se ensimmäinen koululuokkien välinen kesäloma vaan hurahti. Niin nopeasti, että hyvä kun perässä ehti pysyä. Tänä aamuna meillä asteli kouluun tokaluokkalainen. Se, joka oli kasvanut kesän – sen vaivaisen parin kuukauden aikana – niin, ettei toukokuussa ostetut sandaalit ja ballerinat mahtuneet enää jalkaan ja jonka housunlahkeetkin näyttivät taas liian lyhyille. Näinkö se aika juoksee, kun alkaa itse tulla vanhaksi? Näinkö ne kasvavat, kun itsestä tuntuu, että vastahan kaikki tapahtui eilen?

Vuosi sitten alkoi ekaluokka. Katselin vähän aikaa sitten meidän kotialbumista kuvia tuolta aamulta. Samalla tavalla kullanväriseksi ruskettunut tyttö söi aamupalaa samassa kohdassa pyöreää pöytää kuin tänäänkin. Tuntui silloin isolle ja pienelle yhtä aikaa. Minun vauvani.

Tänään tuo sama tyttö auringon raidoittamilla hiuksilla on yksinkertaisesti vain iso. Homma jatkui siitä, mihin se oli keväällä jäänyt. Selkään sama reppu kuin silloin. Koulussa ne samat kaverit ja opettajat. ”Nähdään iltapäivällä”, se huikkasi ja antoi suukot (hieman vastahakoisesti), kuten aina ennen lähtöä. Niin tosiaan, sen saman iltapäiväkerhon jälkeen, jonne hän nyt osaa kävellä itse teidän yli ja liikennevalojen läpi ilman aikuista.Sovittiin, että nähdään iltapäivällä kotona. 

Eilen illalla oli minun nukutusvuoroni. Maattiin vierekkäin sängyssä. Tytär lauloi jotain omakeksimäänsä laulua ”englanniksi” ja me kikatimme pöhköille sanoille. Villitsin itsekin lapsosta hömppäilyyn, vaikka se on kaikkien nukutusoppaiden vastaista.

Tyttären poski oli ihanan siloinen ja tuoksui ihanalle. Teki mieli pussailla pehmoista poskea non-stoppina, koska vielä ainakin hetken saan niin tehdä. Työntää nenäni pieneen hikiseen niskaan ja kutittaa kainalosta. Meidän rakkaimmista rakkain. Jo tokaluokkalainen. 

-Karoliina-

Ladataan...

Jopas on ollut ihanan ihana alkuviikko. Tai no maanantai, mutta tuntunut sille, kun viikko olisi lähtenyt niin tapahtumarikkaasti käyntiin, että voi jo puhua koko alkuviikosta. Se, missä eilinen oli synkeä päivä. On tämä ollut ihana ja täynnä valoa. 

Viikonloppuna juhlittiin Hipu-siskoni polttareita (niistä lisää myöhemmin) ja jösses, mikä oli sunnuntaina oli. Väsytti niin paljon, että kun ummistin silmäni ysiltä sunnuntai-iltana, havahduin vasta maanantaina seitsemän aikaa ensimmäisen kerran (ja nukun siitä vielä puolitoista tuntia). Minun piti mennä sunnuntai-iltana ”nukuttamaan” F omaan huoneeseensa niin, että ”lepään” hetken vain lattialla patjalla. Sinnehän minä olin sitten jäänyt ja kun aamulla heräsin, oli F:n sänky tyhjä. Löysin lapsosen sikeästä unesta A:n kainalosta. Oli näköjään varastanut niin miehen tyynyn kuin peitonkin.  En ollut siis herännyt edes siihen, kun tyttö oli yöllä loikkinut minun ylitseni toiseen huoneeseen.

Tänään meillä on sitten uusin virkein silmin palattu ruotuun. Pyykkikone on laulanut, kalenteri otettu esiin ja mikä parasta, saimme kauan odotetun yökylävieraan. Rakas pieni taapero tuli aamupäivällä meille hoitoyökylään. Miten jännää!

Miten nopeassa ajassa onkaan unohtanut totaalisesti sen, kuinka kokonaisvaltaista noiden pienten kanssa elämä on. Vaikka neitokainen on mitä kiltein,helpoin ja suloisin, täytyy koko ajan olla valppaana. Lääkkeet ja pienet lelut siirretty ylähyllyille ja tuntuu, kuin joka paikassa olisi vaaroja. Taas muistutus siitä, miksi pikkulapsiperheissä kaikki avohyllyt ja -tasot ovat aivan tuhoon tuomittuja.

Niin ja tämä työnteko. MITEN IHMEESSÄ KUKAAN TAAPOROIDEN VANHEMPI VOI TEHDÄ MITÄÄN HOMMIA? Ehkä oman kanssa olisi tietysti erilaista (vai onko?), mutta tuntuu, kun ei uskaltaisi laskea lasta hetkeksikään pois näköpiiristä. Tiskikoneen täytössä meni 25 minuuttia. ..mutta silti! Ihana pieni <3 (Ja jos lapsokainen nukahtaa 8 minuutissa, en voi kun nauraa. F:n kanssa ei koskaan selvitty alle tunnin.)

Nyt unille kohta itsekin. Voi olla, että lapsonen heräilee jo ennen kuutta. Jännä yö tiedossa siis!

-Karoliina-

Ladataan...
Kolmistaan

Jaahas. Se olisi kesäkuun 2018 viimeinen päivä.

Kuukausi on mennyt hirveän nopeasti. Tuntuu ihan sille, että tekisi mieli mennä takapakkia ja käyttää päivät vielä paremmin hyväksi. Eihän kesä voi tätä vauhtia mennä!

Häämatkan lisäksi kesäkuuhun on kuulunut mökkeilyä, juhannuksenviettoa, työpäiviä ja inventaarioita. Haasteelliseksi kesän on tehnyt se, että sekä A ja minä olemme käytännössä joka arkipäivä töissä, mutta F:lle ei silti ole buukattu mitään erityistä kesäleiripaikkaa tai ohjattua toimintaa päiviksi. Toisin sanoen, koska A:n työ vaatii paikallaoloa, menee minun työpäiväni nyt vähän tällaisessa kaaoksessa, että samalla kun yritän viettää F:n kanssa lomapäiviä hänen olleessaan kotona, tulee jossakin välissä silti hoitaa duunit. Tämä tietysti on tuonut eteeni sen syyllisyysaspektin, joka iskee itselleni ehkä vähän liiankin usein. Kun olen F:n kanssa, syyllisyys kalvaa tekemättömistä töistä. Kun teen töitä, on kauhea olo siitä, etten ole F:n kanssa.

Ehkä seuraavina kesinä täytyy miettiä nämä asiat vähän paremmin. Ehkä teen tarkemmat suunnitelmat työn ja loman välillä. Ehkä F menee jonnekin aamupäiväkerhoon tai sitten vaan opin elämään tämän säädön kanssa.

Heinäkuussa olisi tarkoitus mökkeillä lisää, mahdollisesti festaroida, viettää F:n kanssa Tampere-aikaa rannalla ja lähellä kotia. Pakastaa mansikat, saada kodin inventaario valmiiksi, leikata tukka lyhyeksi (tai edes lyhyemmäksi) ja syödä niin monta toriaamupalaa, kuin mahdollista.

-Karoliina-

Pages