Ladataan...
Kolmistaan

Maanantai klo 7.11 herään säpsähtäen, kurkistan kännykkää ja kiljaisen kauhuissani: ”Me ollaan myöhässä!”. A pomppaa ylös, tarkistaa oman puhelimensa ja noituu. Totta se on! Olemme nukkuneet yli tunnin yliaikaa. A:n pitäisi olla jo matkalla töihin, minun reippaasti jo valmistautumassa päivään.

F on poikkeuksellisesti isällään maanantai-iltapäivään, joten tuo luonnollinen biologinen herätyskellokaan ei ole kiskonut meitä ylös. Edelleenkin on mysteeri, miksi kännykän herätys ei ole soinut, vaikka kaikki asetukset, ajastukset ja äänet on kunnossa.

A kiskoo kamat niskaansa varmasti alle viiden minuutin, minä alan tehdä pikameikkiä ja hörpin samalla kahvia. Tänä aamuna ei todella ehdi salille, kuten alkuperäinen suunnitelma oli. Kasassa odottava liikkavaatevarustus vaihtuu nopeasti kaapista revittyyn neuleeseen ja farkkuihin. Ja kun kipitän 45 minuutin päästä bussille, toivon, että olen muistanut ottaa kaiken tarpeellisen mukaan.

Olen juna-asemalla lopulta ihan hyvissä ajoin. Tajuan, että minulla on kauhea nälkä. Ne pari chia-puurolusikallista, jotka ehdin kotona suuhuni lappaa, ei riitä mihinkään. Harmittaa, että päivä on pitänyt aloittaa näin hutiloiden.

Istuudun junaan, matkalla Helsinki. Olen sopinut päivälle tapaamisen kirjakustantamoni markkinoinnin kanssa, sekä yhden tapaamisen uuden blogikumppanini kanssa. Kokoan matkalla junassa valmistelua molempiin tapaamisiin, kirjoitan PMS-postauksen, juon kahvia ja syön ravintolavaunun kaurapuuroa. Kun verensokerit ja kiirehoppuolo kehossa on saatu tasaantumaan, päätän, että alan nauttia tästä päivästä. Edessä on monta mielenkiintoista juttua, kivaa ihmistä ja lopulta vielä tyttären nappaaminen paluujunassa mukaan kotiin.

Paitsi. Kun nousen ylös ravintolavaunun penkistä, tajuan, että minulla oli siinä aamukiireessä jäänyt laittamatta farkkujen vetoketju kiinni. Olen kyllä sulkenut korkeavyötäröisten farkkujeni napin, mutta sepalus retkottaa täysin avonaisena. En voi kun vetäistä vetoketjun kiinni ja jatkaa matkaa.

Helsingin päässä nappaan steissin edestä sporan kustantamolleni. En ole tämän nykyisen kirjan kanssa käynyt kertaakaan fyysisesti Bazarilla, vaan kaikki asiat sopimuksesta kustannustoimittajan kanssa tehtyyn yhteistyöhön, on hoidettu sähköisesti tai etanapostilla. Bazarille meno kuitenkin muistuttaa kivasti siitä, että muutaman kuukauden päästä toinen romaanini on ihan oikeasti ulkona ja luettavissa. Tulee ihan loistava fiilis kaikesta siitä, mitä ollaan Bazarin kanssa yhdessä saatu aikaiseksi ja mitä vielä nyt keväällä kirjan tiimoilta tapahtuu. En malta odottaa julkaisua!

Bazarilta suuntaan päivän toiseen tapaamiseen. En vielä voi oikein kertoa, mistä brändistä on kyse, mutta sen voin sanoa, että yhteistyöstä tämän merkin kanssa tulee jo näillä tiedoilla ihan huippua. Taas yksi syy siihen, miksi rakastan työtäni. Ilman blogia jäisi niin moni kiva kontakti, oppi ja puuha kokematta.

Kipaisen nopeasti Mokossa lounaalla ja ihastelen kaikkea sitä kaunista, jota liikkeessä on myynnissä. Alan himoita tuollaisia kuvassa näkyviä kapeaa (kirja)hyllyä kotiinkin. Vaan minne ihmeeseen sellaiset edes sijoittaisi? 

Kun suuntaan kolmen maissa keskustaan, tytär saapuu aivan kohta kasseineen treffipaikkaan. Hassua, miten F:n ei tarvitse olla kuin pari yötä reissussa, niin minusta tuntuu, että hän olisi kasvanut ihan valtavasti. Tekee mieli pussailla niin paljon, että F:ää jo nolottaa.

Istutaan junassa ja kuunnellaan vieretysten BookBeatista uutta Paula Norosen Yökoulu-sarjaa. Höpistään isiviikonlopun tapaamisista ja suunnitellaan jo perjantaina alkavaa hiihtolomaa. Koska A:lla ei ole lomaa, minä ja F suuntaamme perjantaina kahdestaan Keski-Suomen mummolaan. Pohditaan, voisiko Häkärinteiltä ottaa lomalla lumilautaopettajan. Meille molemmille.

Matka Helsingistä Tampereelle menee hirveän nopeasti. Tampereen asemalla meitä odottaa jo A, kymmenen minuutin päästä juna-asemalle tulosta ollaan jo kotona.

Kotona F haluaa höpistä kaikki reissukuulumiset toistamiseen. Tehdään ruokaa, puretaan matkalaukku, pestään neitosen pyykkiä ja laskeudutaan arkeen. F nukahtaa kasilta, me aikuiset kympin jälkeen. Kun minut herätetään tähän tiistaiaamuun, kello on vasta 6.02, vaikka saisi todellisuudessa nukkua puolikasiin. Huomaa, että biologinen herätyskello on saapunut taas kotiin.

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kaupallinen yhteistyö: KIVAT

Aloitin tämän vuoden alussa ”ihmiskokeen”, jonka tarkoituksena on, että ostaisin tänä vuonna pääasiassa vain kotimaisia tekstiilejä. Olen toki tähänkin asti niitä ostanut, mutta niiden rinnalla on kulkenut suuri joukko ulkomaisten brändien –pääasiassa halpisbrändien –  tuotteita.

Syitä, miksi en aikaisemmin moiseen ole ryhtynyt, on ollut useita. Ensinnäkin en ole oikeastaan edes tiennyt, mitä kaikkea Suomesta ja suomalaisilta tekijöiltä saa. Toisekseen en ole varmasti edes ajatellut tekstiilin alkuperäasiaa niin kovin vakavasti (esimerkiksi työpaikkojen ja verorahojen kannalta) ja kolmanneksi olen kavahtanut usein kotimaisten tuotteiden hintaa. Olen yksinkertaisesti valinnut sen ulkomaisen tekstiilin usein rahapussiin vedoten. Kotimainen tuote kun on usein astetta kalliimpi.

Tutustuttuani kuitenkin edes hieman enemmän tekstiilituotantoon, työoloihin, kotimaan työnantajakuluihin ja kaikkeen tähän, en enää oikeastaan ole päivääkään päivitellyt kotimaisten tekstiilien hintaa. Ja itse asiassa se t-paidan tai pipon päällä oleva vitosen hintalappu on saanut minut nykyisin enemmänkin vain kurtistamaan otsaani, kuin hyppimään riemusta. Sillä rahalla kun ei missään nimessä saa mitään vastuullisesti tuotettua tekstiiliä.

Aloitin tämän vuoden alussa yhteistyön kotimaisen KIVAT-merkin kanssa. KIVAThan on perinteikäs kotimainen perheyritys, joka valmistaa pipot, lapaset, villahaalarit ja monet muutkin neulostuotteet täällä kotoisassa Mansessa.

On ollut aika huikeaa päästä tutustumaan KIVATin toimintaan oikein paneutuen. Olen vieraillut tehtaalla – ihan siellä äksönin ytimessä – nyt vähän ajan sisällä kaksi kertaa. Ja tullut samalla siihen tulokseen, että tämä kaikki pitäisi olla kuluttajienkin nähtävillä. Ja siksipä nyt päätinkin tehdä vuoden ensimmäisen KIVAT-postaukseni siitä, millainen on KIVAT-pipon matka aivan suunnittelun alkuvaiheista siihen pisteeseen, että se on kaupassa meidän kaikkien ostettavissa.

KIVAT-pipon matka suunnittelusta kaupan hyllylle:

  1. Pipon elämänkaari alkaa tietysti suunnittelusta. KIVATilla on kaksi suunnittelijaa, jotka vastaavat joka ikisen malliston kaikista tuotteista.
  2. Kun pipo on suunniteltu, sen kuosia aletaan miettiä käytännössä. Se, millaiseksi kuosi on paperille piirretty kun ei aina ole se, miltä pipo todellisuudessa neuloksena näyttää. Niinpä tässä vaiheessa kuosisuunnitteluun otetaan mukaan kolmas henkilö. joka sovittaa kuosin sellaiseksi, että sen voi neulekoneesta myös saada kauniina ja haluttuna ulos. Kuosisuunnittelijan apuna on tietysti neulekoneen käyttäjä, eli neuloja, joka on neuloksen konkreettisen teon ammattilainen.
  3. Kun pipon muoto ja kuosi on suunniteltu, tilataan langat. Kaikki KIVATin langat tulevat Euroopasta. Villalanka Italiasta tai Itävallasta, puuvilla Italiasta tai Saksasta. Villalanka on värjätty jo valmiiksi lankatehtaalla, mutta puuvillaneulos pestään ja värjätään Hämeenkyrössä alihankkijalla.
  4. Langan tultua KIVATin tehtaalle siitä neulotaan neulos. Tehtaalla on kaksi henkilöä, jotka vastaavat neulosten teosta.
  5. Kun villaneulos on valmis, se ensin höyrytetään ja sitten annetaan ”levätä” jonkin aikaa, ennen kuin se on valmis leikattavaksi. Kaavojen mukaan leikkaaminen on tarkkaa työtä. Tähän KIVATilla on 3 työntekijää, jotka suorittavat kaavojen kohdistuksen ja palojen leikkaamisen (hurjilla ”ritarikäsineillä”).
  6. Kun palaset on leikattu, kootaan kaikki pipoon tulevat osaset yhteen pahvilaatikkoon ja laatikko kuljetetaan saumaukseen. Saumauksen suorittaa alihankkijat. Alihankkijoista noin 85% toimii Tampereen alueella, kiireisten kausien avuksi saumoja ommellaan jonkin verran myös tutussa paikassa Virossa. Syy, miksi osa saumoista on pakko ommella Virossa, johtuu siitä, ettei tekijöitä Suomessa enää riitä. KIVATilla on jatkuvasti tästä osasesta tuotantoa rekrytointi päällä, joten hyvistä tekijöistä saa vinkata heille.
  7. Alihankkijoiden tekemien saumausten jälkeen tuote palaa takaisin tehtaalle. Pipo viimeistellään esimerkiksi merkkien ja tupsujen osalta tehtaalla. Tehtaan omassa ompelimossa on keskimäärin töissä neljä ihmistä.
  8. Tuote tarkastetaan vielä kerran varastossa, jonka jälkeen se onkin valmis lähtemään myyntiin. Myynti jälleenmyyjille ja markkinointi on suoritettu toki ennen tätä. Pakkaamossa on töissä kolme henkilöä.
  9. Valmis villapipo luomupuuvillavuorella, korvien tuulisuojilla, nauhoilla ja tupsuilla maksaa Kivatin verkkokaupassa 30.90e. (Jonne pipo tietysti ennen myyntiin saattoa kuvattu ja nettisivusaitille aseteltu.)

Kun katson tätä listaa, tekijöitä ja vaiheita, alan ainakin itse hahmottaa paljon paremmin kotimaisen tekstiilin tuotannon prosessia. Se, että saan laittaa pipon lapseni päähän, ei olekaan ihan pieni juttu. Sen eteen on nähty aika monta työvaihetta ja tuntia. 

Itse asiassa kun alan pohtia koko tätä prosessia, josta olen saanut itse nähdä ihan vierestä, olen alkanut arvostaa tällaista tekstiilituotantoa hurjan paljon enemmän! Ennen tätä on ollut jotenkin helppo vieroittua koko tekstiilituotannon prosesseista ja ajatella vaan, että vaate tulee jostain anonyymista tehtaasta. Vaikka eihän se niin ole!

Kun nyt tiedän niiden henkilöiden nimet, naamat ja äänenpainot, jonka minun ja F:n pipot on valmistanut, on arvostukseni aika valtaisa. Samalla hinta, jonka kotimainen – vain viiden minuutin automatkan päässä kotoamme valmistettu – pipo maksaa, tuntuukin niin perustellulle, että oikein hävettää aikaisemmat ajatukseni hintavertailusta. Yhden pipon valmistukseen ja siihen, että se on verkkokaupassa ostettavissa kun tarvitaan ainakin 13 ihmisen työpanos.

Mitä haluaisit, että kysyn KIVATilta seuraavaksi? Kiinnostaisiko esimerkiksi hukkaneulospalojen kierrätys tai brändin historia? Iske kysymyksesi alle niin minä selvittelen! 

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kaupallinen yhteistyö: Hartwall Novelle

Havahduin tänä talvena siihen, että minulla on koko elämäni ollut jotain sellaisia omia liikuntaan liittyviä rajoja, joita en ole vuosiin – ainakaan puoleentoista vuosikymmeneen – halunnut ylittää. Koska olin päättänyt joskus yläkouluikäni alussa, että vihaan luistelua, hiihtoa ja monia muita juttuja, en ole niitä myöskään sen koomin tehnyt. Kieltäydyin järjestelmällisesti kaikesta tuollaisesta ja jostain syystä aloin aikuistuttuani muutenkin rajoittaa omaa liikkumistani.

Kun F on kasvanut, olen jostain syystä usein jäänyt leikkipuistossa tai ulkoillessa vain sellaisen seisoskelevan aikuisen rooliin. Kun sitten jossakin välissä olen heittänyt kärrynpyörän tai kiivennyt sinne kiipeilytelineen huipulle, on lapsen ilme ollut aivan korvaamaton. Mikä riemu siitä onkaan tullut, kun äitikin on heittäytynyt kiipeilykisaan, hippaan tai muuhun touhuamiseen.

Kun sitten taas yhden kerran tässä ennen joulua seisoskelin luistelukaukalon reunalla, kun F ja A luistelivat, aloin miettiä, mitä ihmettä minä oikein tein siinä. Totta on, että luistelu ei varsinaisesti lajina ole mitään ominta omaani. Totta oli, että en edes ollut varma, osaanko luistella enää. Mutta silti tuli tunne, että tätä asiaa on muutettava. Myös minun on liikuttava noiden kahden kanssa, vaikkei laji itsessään nyt nappaisikaan minua. Miten monesta asiasta jäisin paitsi, jos en itse lähtisi myös jäälle, pelaamaan ulkofudista tai jotain muuta, josta F nauttii, ja joka lähtökohtaisesti on ollut sitä touhua, johon nuo kaksi ovat kyllä kerta toisensa jälkeen pyytäneet minut mukaan, mutta mihin olen kieltäytynyt aina johonkin muka-syyhyn vedoten.

Niinpä kentältä kävelyn jälkeen vihjasin A:lle ihan vähän, että kaikesta luistelukielteisyydestäni huolimatta voisin EHKÄ tulla JOKU KERTA mukaan. Paitsi vaan, ettei minulla ollut ollut luistimia sitten vuoden -99.

No arvaatte jo varmaan, miten homma eteni?  Seuraavana päivänä, kun tulin töistä, minua odotti eteisessä jo omat hokkarit. Oli pakko siirtyä sanoista tekoihin.

Ensimmäinen luistelukerta ei ollut mitään juhlaa. Vaikka en asiaa F:lle näyttänytkään, kyllä minä kirosin pääni sisällä monta kertaa sitä, miten olikaan pitänyt lähteä söhläämään itselleni aivan vieraalle alueelle. Pysyin pystyssä, mutta tyylipisteitä en varmasti olisi saanut. Kiukutti vähän sekin, kun A yritti auttaa. Itsestäni koko tuon avun tarjoaminen tuntui ilman mitään aitoa syytä lähinnä vain kettuilulle, koska tunsin itseni niin kauhean kömpelöksi toisen smirklaillessa (vai mitä lie?) edessä. Hänellä kun tuota luistelukokemusta on kuitenkin ihan vähän enemmän kuin itselläni.

Samalla, kun kipuilin itseni kanssa tekemisen ja tekemättä jättämisen, avun vastaanottamisen ja siitä kieltäytymisen välillä, tajusin, että tässä kiteytyi – taas kerran – yksi aika olennainen, mutta ei niin imarteleva ominaisuus itsestäni: Minä vihaan olla huono! Jostain ihmeen syystä haluan olla hyvä – mielellään paras – kaikessa siinä, mitä kulloinkin teen. Ja se kun nyt vaan sattuu olemaan aika mahdoton tehtävä.

Ajatukseni aiheen tiimoilta jalostuivat, kun juteltiin poikien kanssa yhtenä päivän töissä kouluajoista. Minä kerroin, että halusin aina saada kokeista kymppejä. Kun yksi työkaveri kysyi, olinko kiinnostunut kaikista noista oppiaineista, tajusin vasta alkaa pohtia omaa motivaatiotani arvosoihin. Oikeasti en edes pitänyt 2/3 koulun oppiaineista. Mutta koska vihasi jo silloin olla paska – eikä oppiaineista varsinaisesti voinut kieltäytyä – ainoa keinoni selviytyä koulusta haluamallani tavalla läpi, oli olla koulussa hyvä.

Aloinkin pohtia, että omat ehdottomuuteni vaikkapa joidenkin liikuntalajien (ja varmasti monien muidenkin asioiden suhteen) liittyvät juuri siihen, että vihaan olla huono. Ja jos minulla puolestaan on riski olla huono, on minusta (ollut) parempi kieltäytyä koko hommasta, kun edes yrittää. Olisiko tämä vähän sitä samaa, mitä alakoulun opettajani minusta sanoi: ”Karoliina on valikoivasti tarkkaavainen. Antaa 100% kun haluaa. Mutta jos homma ei kiinnosta, ei tee myöskään mitään.” Olisiko tarkkaavaisuudenkin keskittäminen liittynyt juuri samaan problematiikkaan? Kyvyttömyyteen hyväksyä itsessäni huonous?

Olen tänä vuonna tehnyt jo paljon liikunta-asioita, joihin en koskaan uskonut enää ryhtyväni. Olen ollut tosi nolo ja huono ja silti kokenut suurta iloa siitä, että olen uskaltanut tehdä paljon sellaisia asioita, joita ennen en olisi viitsinyt edes yrittää. On ollut itse asiassa aika mahtava huomata, kuinka huonouteen ei kuole. Kehnonakin on kivaa ja kiksit voittamisen sijaan onkin tullut nyt siitä, että on tajunnut tekevänsä jotain todella kaukana omasta mukavuusalueestaan. Ja tehnyt silti! 

Novelle Plus Uudistava -vesi – jota olen tykännyt muuten juoda nimenomaa liikunnan aikana, koska hiilihapoton vesi tulee mulla liian nopeasti treenin aikana pissana läpi – onkin jollain hassulla tavalla toiminut myös symbolisena uudistajana. Tuo vesi kun oli ensimmäisellä salikerralla mukana tammikuun ensimmäisellä viikolla ja on nyt kulkenut matkassa joka kerta, kun vähänkin olen hikoilemaan lähtenyt. Vaikka Novelle Plus Uudistavan veden todellinen uudistamisvoima liittyykin lähinnä ihon ja muun kropan uudistamiseen esimerkiksi C-vitamiinin, kollageenin ja foolihapon avulla, on Novelle Plus -pullo ollut myös osana minun elämäni kokonaisvaltaista uudistamista. Se kainalossa ja huulilla kun oma elämäni – niin liikunnan kuin nolostumistaitojenikin osalta – on tehnyt aikamoisen käännöksen.

Harjoitukset omalta vahvuusalueelta siirtymisessä vaan jatkukoon. Itseni takia ja ehdottomasti myös siksi, että voin antaa F:lle mallin siitä, että äitikin voi olla aktiivinen ja välillä vähän hassun huono. Mitähän sellaista aloittaisin seuraavaksi, missä olen tunnetusti ollut aivan surkea? Askartelun, ompelun, hiihdon vai kasvien kasvattamisen?

-Karoliina-

Asu: pipo*, samsoe&samsoe/INCH Store // takki*, Joutsen (kotimainen tekstiili) // villahousut*// Uhana Design (kotimainen tekstiili) // luistimet, second hand (näköjään Kallen vanhat) // lapaset ja villasukat, äiti kutoi 

*saatu

Kuvat: 1,2,4,5,7 Noora Näppilä 

Share

Pages