Ladataan...
Kolmistaan

Jotkut teistä ovat kyllä niin tarkkanäköisiä, ettei mikään pysy salassa. Ei tarvitse kun laittaa muutama kuva instaan – tai olla laittamatta – ja nokkelimmat sen jo osaavat päätellä. Sen näkee kuulemma ilmeestä, kasvojen muodosta, hymystä.

Hetken tätä asiaa piti, kuten tavallista, pitää vain omana tietona. Alkumetreillä kun on usein niin monta mutkaa ja kompastuskiveä, johon koko homma voi tyssätä, joten ei viitsinyt ilakoida ennen kun asia oli ihan varma.

Nyt sen saa jo kuitenkin kertoa. Oikeassa te olitte: Minä saan kirjoittaa toisen kirjan!

Kirjoitettuani Tee se itse -vauvan, ilmassa oli – meillä kaikilla osallisilla – esikoiseen liittyvä jännitys. Millainen kirjan synnytysprosessi olisi? Kuinka yhteistyö sujuisi kaikkien osapuolten kanssa? Kuinka kirja otettaisiin vastaan, miten sitä myytäisiin, millä mielellä luettaisiin?

Jännitys oli kuitenkin ihan turha, sillä kaikki meni paremmin kuin osasin edes kuvitella. Nimittäin jos itse ensimmäisen kustannussopimuksen saaminen oli jo kaikkien aikojen unelmalistani kärkipäässä, vielä hullummalle tuntuu, että vain puoli vuotta esikoisromaanini julkaisun jälkeen minua pyydettiin kirjoittamaan toinen kirja. Pyydettiin! Ilman, että minun täytyi nyt postitella kässäreitä ympäri pitäjää ja toivoa hartaasti, että joku ottaisi yhteyttä. 

Nyt on siis nimet paperissa taas toistamiseen Bazarin kanssa. Aika näyttää, millaista tekstiä ja milloin painokone alkaa printtaamaan sivuja kansien väliin.

Varmaa on kuitekin se, että kirjoitusintoa – jos mahdollista – löytyy vieläkin enemmän kuin esikoisromaania synnyttäessä. Arvatenkin tämä oli kevääni toinen iso yllätysmomentti. 

-Karoliina-

Takki, 2-Biz // huppari, Noisy May // neule, Vero Moda // farkut, Zara // kengät, Converse 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Minä olen kirjoittanut koko elämäni. Olen kai ollut siinä ihan hyvä jo kouluaikoina, ansainnut enemmän ja vähemmän leipäänikin teksteillä lähes koko aikuisikäni, mutta vasta oikeastaan viimeisen vuoden aikana olen ymmärtänyt, mitä kaikkea kirjoittaminen merkitsee minulle. Se on työ ja mukavaa ajanvietettä. Mutta ennen kaikkea kirjoittaminen auttaa minua jäsentelemään ajatukseni. Se on tapani kertoa tunteistani silloin, kun en osaa sanoa ajatuksiani ääneen. Kuulostaa juhlavalle, mutta olen ymmärtänyt, että ilman kirjoittamista minä en olisi minä. Ilman taitoa kirjoittaa jäisin monesti lukkoon tunteisiini, olisin varmasti paljon enemmän väärinymmärretty ja kokisin, ettei minua kuulla sellaisena kuin olen.

Enkä nyt puhu vain blogista. Vaikka kirjoittelenkin tänne aika useinkin henkilökohtaisia ja itselleni tärkeitä asioita, minulle tärkeimmät tekstit ovat ne, jotka lähetän rakkailleni. Ne, jotka näpytän ystävilleni silloin, kun soittaminen tuntuisi liian raskaalle. Ne, jotka tekstaan siskoilleni, kun haluan selittää molemmille yhtä aikaa jonkin tärkeän asian ja ne sanat, jotka laitan A:lle silloin viestillä, mitä en osaa sanoa kasvokkain.

Minä olen isojen tunteiden ihminen. Vaikka äitiys, elämän kokemus ja molemmat ammattini ovatkin opettaneet hillitsemään primitiivisiä tunnereaktioitani, olen silti – kuten A sanoo – chiliä. Ja jos on chiliä, on joskus myös vaikea saada sanottavansa fiksusti jäsennellysti suusta ulos tilanteissa, joissa tunne vyöryy päälle. Saatan olla silloin liian tunteileva, liian kärkäs tai liiaksi suoraviivainen. Jos jäisin vain noiden tunnetilakohtaamisten varaan, uskon, että minut ymmärrettäisiin usein aivan väärin. Että minulle ja minusta jäisi joitain todella tärkeitä tunteita huomaamatta, ja että voisin kokea, ettei minua tajuttaisi.

Ristiriitaista ehkä, mutta tulisen luonteeni lisäksi on myös tilanteita, joissa minuun iskee tuppisuuvaihde. Se iskee usein silloin, kun tunnen itseni epävarmaksi, haavoittuvaiseksi tai surullisesti. Silloin oikein tunnen, kuinka käperryn itseeni. Vedän kilven eteeni ja vaikka toivonkin, että juuri silloin joku tulisi halaamaan ja kysymään oloani, käyttäydyn itse päinvastaisesti; vetäydyn tilanteesta ja haluan (muka) olla yksin. Suljen suuni.

Näiden molempien – habaneron polttaessa tai mykkätilanteiden varalle – istun aina lopulta alas. Ja kun istun hetken rauhassa kynän ja paperin, Whatsappin näytön tai sähköpostin ääressä, rauhoitun ja alan kirjoittaa, tapahtuu jotain, mitä en osaisi suullisesti kertoa: Tekstinä tuleekin ulos ne ajatukset, joita en osannut sanoa. Itse asiassa myös ne tunteet, joita en olisi osannut jäsennellä edes pääni sisällä ilman, että kirjoitan ne ylös.

Kirjoittaminen on minulle siis kuin terapiaa. Sen avulla pääsen itseni ytimeen ja löydän ne sisimmät ajatukset, jotka eivät edes päässäni jäsenny, jos en kirjoita niitä. Monesti minulla onkin vain tarve kirjoittaa. Aluksi en edes tiedä mitä kirjoittaisin, mutta kun avaan tekstiohjelman, alkaa sanoja vain tulla. Nyt kun mietin tuota prosessia, se tuntuu jopa vähän mystiselle. Erikoista, miten paljon sisällä onkaan asioita, tunteita ja sanoja, jotka eivät välttämättä pääsisi koskaan ulos, jos en olisi keksinyt sitä omaa tapaanu ilmaista itseäni. Jollekin tuo tapa on musiikki, toiselle kuvataide.

Minun elämäni ei olisi minun ilman kirjoittamista. Ja minä en olisi minä ilman sanoja joita ei sanota ääneen. Vaan sanoilla, jotka kirjoitetaan ja luetaan.  

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kerran viime vuoden lopun kirjoituslomallani - kun taas kerran istuskelin Fazerilla kirjoittamassa - tajusin, että tuo päivä oli kuin suoraan kuin unelmaelämästäni.

Olin aamulla herännyt ja tehnyt F:n kanssa aamutoimet hiljaa hissutellen, koska yhdeksäksi varattu neuvola-aika varmisti meille normaaliarkeen nähden rauhallisen aamun. Jutustelimme bussimatkan neuvolaan ja toisen takaisin. Ja kun saavuimme päiväkodille, oli jo aivan valoisaa. Kerrankin lapseni sai aloittaa päivänsä vähän myöhemmin! Ja kerrankin aamun minuuttiaikataulu ei hengittänyt niskaamme.

Itse suuntasin päiväkodilta töihin. Kirjoitustöihin ihanan kahvilan lämpöön, jossa sain istua koko päivän herkkujen, kauniiden astioiden, huonekalujen ja ennen kaikkea vaihtuvien ihmisten ja puheensorinan keskellä. Tuli aika ylevä olo!

Iltapäivällä minun oli mahdollista hakea F vähän aikaisemmin hoidosta kotiin, ja kotona jaksoin ihan eri tavalla jutustella Eskon ja F:n kanssa, kun olin koko päivän saanut olla vain suu kiinni omien ajatusteni kanssa.

Aloin pohtia, mitä jos tällainen elämä voisi olla joskus "oikeasti" mahdollista. Mitä jos joskus tosissaan saisin koko elantoni niin, että voisin itse määrätä työaikani ja aamulähtöni. Mitä jos kahvila olisi kokopäiväinen konttorini, läppäri tärkein työkamuni. Muulloinkin, kuin tällaisten satunnaisten viikkojen ajan.

Olen lukenut kuluneiden vuosien aikana monta kertaa unelmakarttatekniikasta. Se tarkoittaa (näin kärjistetysti) sellaista ihan konkreettisesti askarreltua karttaa, johon ihminen kirjoittaa ja vaikka liimaa kuvista asioista, joita toivoo elämäänsä. Unelmia, haaveita, toiveita, tapahtumia, tunteita.

Luulenpa, että jos minä tekisin omaa unelma-aarrekarttaani, siihen tulisi kuvia tuolta päivältäni Fazerilta..vai tulisiko? Ihanan kirjoitusloman jälkeen oli toisaalta aivan mahtava palata takaisin tuttuun omaan elämään. Niiden ihmisten ja rutiinien pariin. Ehkä kahvilakirjoittajana unelmoisin taas jostain muusta...

Mitä sinun karttaasi tulisi?

-Karoliina-

Share

Pages