Ladataan...

  • Oletko kenties raskaana, kun et ole julkaissut kuvia itsestäsi pitkään aikaan?
  • Paljonks sä tienaat?
  • Maksaako sun mies siis sun elämän? Hyvä kauppa. 
  • Pakko kysyä,että oothan sä valmis maksamaan kuvittajalle/valokuvaajalle heidän työstään?
  • Onko 10e totta?!
  • Haloo, vastauksia kaivataan. 
  • Miksi? Eikö asioita saanut mitenkään korjattua? Miten arki tästä eteenpäin? Asuuko lapsi viikon äidillä ja viikon isällä vastedes? Jatkatteko ystävinä?
  • Ihan älytöntä, taas näin kuten nykymaaimassa toimitaan.. Ihan kaikkenneko oikeasti yrititte ja mitään ei olisi voinut?
  • Kenelle nyt valitat Karoliina? 
  • Nyt on kyllä pakko kysyä, että miten tyttären isi tämän otti ?
  • Montaa päivää ehtinyt lapsesi tutustua fyysisesti uuteen poikaystävääsi ennekuin pääsi muuttamaan samana katon alle?
  • Olisiko miehesi lapsettomana voinut muuttaa uuden perheensä perään, eikä toisinpäin? 
  • Miten sun työnantaja suhtautuu sun reissuihin?
  • Onko häät peruttu vai miten?
  • Onko lapsesi isä tosiaan hyväksynyt tällaisen?
  • Onko teillä yhteishuoltajuus?
  • Kuinka usein lapsi näkee isäänsä?
  • Kauan luulet, että teidän suhde todella kestää?

Bloggaaminen on työtä, jossa oman elämän palasia tuodaan esille tekstin kautta. Jollekin bloggaajalle nuo palaset ovat oman kodin sisustus, toisille pakaralihastreenin salat, kolmannelle päänsisäinen maailman. Yhtä melkein kaikessa bloggaamisessa on kuitenkin se, että tekstin keskellä ja tekstitarinoiden keskiössä on ihminen. Blogipostaus ei ole anonyymisti tehty uutisteksti, eikä neutraali tiedote. Blogipostaus on enemmän kiinni elämässä ja ihmisessä siinä. Jopa silloin, kun postauksessa jaetaan vain kakkuresepti, vaatevinkki tai alekoodi viikonlopun ystävämyynteihin.

Minä olen kirjoittanut työni puolesta – kuten aika moni nykyihminen – tekstejä eri tarkoituksiin ja erilaisilla näkökulmilla. Silti se minulle kaikkein ominaisin tapa kirjoittaa on blogikirjoittaminen. Minusta on ihanaa avata aamulla kone, katsoa tyhjä näyttöä ja alkaa näpytellä juuri siitä aiheesta, mitä kulloisenakin päivänä haluan kirjoittaa. Mikä etuoikeus päästä purkamaan omia ajatuksiaan, pohdintojaan ja kysymyksiään työaikana sanoiksi. Voin ihan rehellisesti sanoa, että rakastan työtäni.

Se, että bloggaamisessa – väkisinkin – yhdistyy oma yksityiselämä ja työ, tuottaa se joskus päänvaivaa.

Minulle omien yksityisyysrajojen pitäminen on ollut koko blogiurani ajan hirveän tärkeää. Se ei tarkoita sitä, etten kertoisi itsestäni mitään aitoa ja oikeaa. Se on yksinkertaisesti vain jokin sellainen päänsisäinen rima, jota en halua ylittää. Koen, että säilytän itsekunnioitukseni, kun tiedän, missä menee minun rajani.

Se, että ajauduin aikanaan bloggaajaksi – ja myöhemmin tein päätöksen olla sitä – tein samalla myös siirron, joka johti siihen, että osasesta omaa yksityiselämääni  tuli minimittakaavassa julkista. Se on minulle ollut suurimmaksi osaksi aivan fine. Se, mitä olen kirjoittanut ja toisaalta jättänyt kirjoittamatta, on tullut minulta aivan luonnostaan. Yhtäkään postausta tai kommenttiani en ole jälkikäteen katunut, joten kontrolli on säilynyt sellaisena kuin olen sen halunnutkin olevan.

Julkista työtä tekevänä on kuitenkin se puoli, että julkisuuttaan ei voi hallita. Kuten kirjoitin jo aikaisemmin viime vuonna, sitä ei voi valita, haluaako joku naurettava juorulehti painaa nimesi hiljaisen päivän otsikkoon vai ei. Sillekään ei voi mitään, että ihmiset kysyvät – somessa varmasti rohkeammin kuin naamatusten kysyisivät – mitä yksityisimpiä kysymyksiä. Ja kysymistä ei toki voi estää. Mutta se, että hyvin henkilökohtaisiin kysymyksiin halutaan julkinen vastaus – joka näkyy tismalleen yhtä monelle lukijalle kuin itse postauskin – jo vähän herättää suojausmekanismeja.

Minun on ollut vaikea keksiä mitään fiksua ratkaisua tämäntyyppisiin tilanteisiin. Minä uskon rehellisyyteen, läpinäkyvyyteen ja avoimuuteen. Olen sitä mieltä, että jos elää, kuten kirjoittaa, ei pitäisi olla mitään salattavaa. Toisaalta kuitenkin ajattelen niin, että vaikka kuinka joku pitäisi minua epäkypsänä pelkurina, kun en ole heti tilittämässä elämäni koko kirjoa yleiseen lukuun, koen oikeudekseni olla myös vastaamatta. Minusta lapsen huoltajuus, parisuhteen status, menneet ja tulleet palkat ja kaikki oma on omaa – ja saa olla omaa – kunnes itse päätän toisin. (Puhumattakaan siitä, että pitäisi vastata jonkin toisen ihmisen - puolison, lapsen, ystävän, työkaverin, kenen tahansa - elämään liittyviin kysymyksiin.)Ja toisaalta, jos kysyjä itse ei edes omaa nimeään ole valmis tuomaan julki, en koe, että minunkaan olisi velvollisuus avata elämääni enempää kuin postauksessa tuotujen argumenttien verran.

Pakko tähän lisätä yksi ajatus viime viikolta. Kirjoitin postauksen kehujen voimasta ja sain samalla postauksen ekaksi kommentiksi muutaman lauseen siitä, kuinka aurinkopuuterini on huonosti ja kuinka ikääntyminen on alkanut näkyä kasvoillani. Kommentti pahoitti hetkeksi mieleni, koska tiesin itsekin, että näytin kyseisissä kuvissa aika kauhealle. Sitten kuitenkin tajusin, kuinka hemmetin virkistävä ja ihana tuo kommentti olikaan. Nuo sanat kirjoittanut henkilö oli laittanut kommentin julki omalla nimellään. Ei minään diideliduudelina, anonyyminä tai Vierailijana, vaan omalla etu- ja sukunimellään niilläkin seurauksilla, että sai toisilta lukijoilta välittömästi lynkkaukset päälleen. Arvostan tätä naista suuresti. Näin toimitaan, kun ollaan omien – hyvien ja ei-kauniiden sanojen – takana.

Postauksen alussa oli muutama lainaus kysymyksistä, jotka olen viime vuosien aikana blogiini saanut. Toisiin niistä olen vastannut, joihinkin ympäripyöreämmin, toisiin en lainkaan. Joskus olen vähän tuntenut jopa syyllisyyttä siitä, etten osaa/voi/halua vastata kaikkiin kysymyksiin. Nyt olen tullut niihin aatoksiin, ettei kaikkiin ehkä edes tarvitsekaan vastata.

Joskus julkisessa työssä olevien ihmisten saamia epäkohteliaita kysymyksiä ja sanoja perustellaan sillä, että "itsepähän ovat ammattinsa valinneet". Minä ajattelen tästä toisin: Aivan sama, kun kadulla voisi huudella kenelle vain, mitä vain ihan vaan sillä perustellaa, että "ompahan on vikansa, kun kotoa ulos astui". Miltä sekin näyttäisi, jos lihottuasi muutaman kilon työkaverisi voisi kutsua koko konsernin neuvotteluhuoneeseen kysyäkseen ainoastaan sinulta, oleteko raskaana. Parisuhteesi laatua epäiltäisiin ja porukalla edessäsi tehtäisiin vetoja siitä, koska suhteesi päätyy eroon. Ja kun joku päivä kaatuisit työpaikan käytävillä - vertauskuvallisesti tai konkreettisesti - olisi rivi työkavereita jo odottelemassa popparit kourassa, jotta pääsisivät katsomaan tätä hupia. Veikkaan, että kokemus silloin inhimillisestä käytöksestä voisi muuttua. 

Lopuksi kuuluukin kysymys: Mikä sinun mielestäsi - lukijan näkökulmasta - on se raja, mihin asti bloggarin on avattava elämäänsä?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: neule, Ivana Helsinki* (kotimainen tekstiili)  // paita, Makia* (kotimainen tekstiili) // farkut, Dr.Denim // kengät, Timberland // laukku, LUMI* 

*saatu 

Ladataan...
Kolmistaan

Kirjoitin viime keväänä siitä, kuinka kirjoittaminen on minun tapani elää. Se, joka auttaa minua ajattelemaan. Löytämään tunteeni, ilmaisemaan niitä.

Tuo postaus – tai sanotaanko juuri sen kirjoittaminen – antoi minulle taas monta oivallusta, jota en ollut ennen tuota hetkeä tajunnut. Ymmärsin, että samalla kun kirjoittaminen auttaa minua ymmärtämään itseäni, rakentaa se myös minua. Kirjoittaminen toimii siis väylänä omaan itseeni, mutta myös antaa palasia siihen, millaiseksi minä kasvan.

Tänään vietetään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Ja mikä onkaan sen parempi tapa kuin juhlistaa päivää lukemalla, kirjoittamalla ja ajattelemalla. Koska ilman ajatusta ei olisi tekstiä. Mutta harva ajatus jäisi toisaalta ilmaisematta, jos ei olisi tekstiä, jolla sitä tehdä.

Sain kaksi viikkoa sitten postia Salmen Ronjalta, joka oli tehnyt Mikko Toiviaisen kanssa teoksen 12 tarinaa kirjoittamisesta. Avasin kirjan (F:n koristreeneissä) ja meinasin purskahtaa itkuun heti esipuheen aikana. Jotenkin hassun sentimentaalinen reaktio, mutta sieltä se tunnepuuska vaan ryöppysi. Kirja sai minut pitkästä aikaa tuntemaan sen, että joku muukin ymmärsi, mitä kirjoittaminen parhaimmillaan voi merkitä. Miltä tuntuu, kun kirjoittaminen on ikään kuin positiivissävytteinen pakko. Ei vain työ tai toiminta. Se on meille joillekin tapa olla ja nähdä maailma.

Olen joskus saanut kuulla, että mietin liikaa. Että elämä olisi paljon helpompaa, jos keskittyisin vain toimimaan, enkä analysoisi niin paljon ympärilläni olevia asioita. Mennyttä, nykyistä tai tulevaa.

Tiedän itsekin, että rakennan itselleni hirveän usein ansoja ajattelemalla asiat yli. Pohtimalla asioita, joiden kanssa olisi helpompi elää, jos ei miettisi niitä liikaa. Vetämällä johtopäätöksiä asioista, jotka voisi vain sivuuttaa.

Tästä kaikesta huolimatta olen silti hirveän iloinen, että teen niin. En uskoisi, että elämäni olisi tällainen tai minä ihmisenä minunlaiseni, jos en ajattelisi sanoja ja lauseita (ja niiden kautta tunteita ja tapahtumia). En olisi se, joka tiukan paikan tulleen kirjoittaa rakkailleen ennemmin sähköpostin tai viestin, kun puhuu asiansa. En se, joka tekee tekstiä työkseen. En se, joka aloittaa päivän kirjoittamalla ja silti jo iltapäivällä odottaa seuraavaa päivää, jolloin voi tehdä samoin.

Aleksis Kivi on tietysti tärkeä hahmo kotimaisen kirjallisuuden synnyssä. Silti toivoisin, että ennemmin kuin muistelemme tänään vanhoja, olisi mahtavaa, jos keskityttäisiin tähän hetkeen. Siihen, mitä tekstit, lukeminen ja kirjoittaminen voi antaa tässä ihan arkisessa arjessa. Ihan tavallisille ihmisille. 

Tässä pieni treeni iltaan. Tein tätä aina välillä oppilaideni kanssa.

  1. Ota paperi.
  2. Kirjoita siihen jokin asia, jota et ole koskaan kertonut kenellekään. Salaisuus, hyvä tai huono. Mielen päällä oleva.
  3. Lue teksti itsellesi.
  4. Älä näytä sitä kenellekään. Revi paperi. 

Miksi näin? Koska jokaisen ei tarvitse olla kirjailija, bloggaaja, toimittaja. Jokaisen ei tarvitse julkaista tekstejä, eikä jokainen teksti ole myöskään julkaistavaksi.

Silti kirjoittaminen kuuluu kaikille. Ja sen voima on ihan ihmeellinen! Aina kaikille elämän asioille - salaisuuksille tai tunteille - ei voi mitään. Mutta se, että ne voi jollain tavalla kertoa "ääneen", edes kirjoittaa paperille ja myöntää itselleen, auttaa jo ihan kauheasti. Jos et usko, suosittelen kokeilemaan. 

Menin iltapäivällä keittiöön. Otin post it -lapun ja kirjoitin siihen asian - itse asiassa kolme - jota en ole uskaltanut koskaan sanoa ääneen. Helpotti kummasti. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay
 

Ladataan...
Kolmistaan

Jotkut teistä ovat kyllä niin tarkkanäköisiä, ettei mikään pysy salassa. Ei tarvitse kun laittaa muutama kuva instaan – tai olla laittamatta – ja nokkelimmat sen jo osaavat päätellä. Sen näkee kuulemma ilmeestä, kasvojen muodosta, hymystä.

Hetken tätä asiaa piti, kuten tavallista, pitää vain omana tietona. Alkumetreillä kun on usein niin monta mutkaa ja kompastuskiveä, johon koko homma voi tyssätä, joten ei viitsinyt ilakoida ennen kun asia oli ihan varma.

Nyt sen saa jo kuitenkin kertoa. Oikeassa te olitte: Minä saan kirjoittaa toisen kirjan!

Kirjoitettuani Tee se itse -vauvan, ilmassa oli – meillä kaikilla osallisilla – esikoiseen liittyvä jännitys. Millainen kirjan synnytysprosessi olisi? Kuinka yhteistyö sujuisi kaikkien osapuolten kanssa? Kuinka kirja otettaisiin vastaan, miten sitä myytäisiin, millä mielellä luettaisiin?

Jännitys oli kuitenkin ihan turha, sillä kaikki meni paremmin kuin osasin edes kuvitella. Nimittäin jos itse ensimmäisen kustannussopimuksen saaminen oli jo kaikkien aikojen unelmalistani kärkipäässä, vielä hullummalle tuntuu, että vain puoli vuotta esikoisromaanini julkaisun jälkeen minua pyydettiin kirjoittamaan toinen kirja. Pyydettiin! Ilman, että minun täytyi nyt postitella kässäreitä ympäri pitäjää ja toivoa hartaasti, että joku ottaisi yhteyttä. 

Nyt on siis nimet paperissa taas toistamiseen Bazarin kanssa. Aika näyttää, millaista tekstiä ja milloin painokone alkaa printtaamaan sivuja kansien väliin.

Varmaa on kuitekin se, että kirjoitusintoa – jos mahdollista – löytyy vieläkin enemmän kuin esikoisromaania synnyttäessä. Arvatenkin tämä oli kevääni toinen iso yllätysmomentti. 

-Karoliina-

Takki, 2-Biz // huppari, Noisy May // neule, Vero Moda // farkut, Zara // kengät, Converse 

Pages