Ladataan...
Kolmistaan

Kirjoitin viime keväänä siitä, kuinka kirjoittaminen on minun tapani elää. Se, joka auttaa minua ajattelemaan. Löytämään tunteeni, ilmaisemaan niitä.

Tuo postaus – tai sanotaanko juuri sen kirjoittaminen – antoi minulle taas monta oivallusta, jota en ollut ennen tuota hetkeä tajunnut. Ymmärsin, että samalla kun kirjoittaminen auttaa minua ymmärtämään itseäni, rakentaa se myös minua. Kirjoittaminen toimii siis väylänä omaan itseeni, mutta myös antaa palasia siihen, millaiseksi minä kasvan.

Tänään vietetään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Ja mikä onkaan sen parempi tapa kuin juhlistaa päivää lukemalla, kirjoittamalla ja ajattelemalla. Koska ilman ajatusta ei olisi tekstiä. Mutta harva ajatus jäisi toisaalta ilmaisematta, jos ei olisi tekstiä, jolla sitä tehdä.

Sain kaksi viikkoa sitten postia Salmen Ronjalta, joka oli tehnyt Mikko Toiviaisen kanssa teoksen 12 tarinaa kirjoittamisesta. Avasin kirjan (F:n koristreeneissä) ja meinasin purskahtaa itkuun heti esipuheen aikana. Jotenkin hassun sentimentaalinen reaktio, mutta sieltä se tunnepuuska vaan ryöppysi. Kirja sai minut pitkästä aikaa tuntemaan sen, että joku muukin ymmärsi, mitä kirjoittaminen parhaimmillaan voi merkitä. Miltä tuntuu, kun kirjoittaminen on ikään kuin positiivissävytteinen pakko. Ei vain työ tai toiminta. Se on meille joillekin tapa olla ja nähdä maailma.

Olen joskus saanut kuulla, että mietin liikaa. Että elämä olisi paljon helpompaa, jos keskittyisin vain toimimaan, enkä analysoisi niin paljon ympärilläni olevia asioita. Mennyttä, nykyistä tai tulevaa.

Tiedän itsekin, että rakennan itselleni hirveän usein ansoja ajattelemalla asiat yli. Pohtimalla asioita, joiden kanssa olisi helpompi elää, jos ei miettisi niitä liikaa. Vetämällä johtopäätöksiä asioista, jotka voisi vain sivuuttaa.

Tästä kaikesta huolimatta olen silti hirveän iloinen, että teen niin. En uskoisi, että elämäni olisi tällainen tai minä ihmisenä minunlaiseni, jos en ajattelisi sanoja ja lauseita (ja niiden kautta tunteita ja tapahtumia). En olisi se, joka tiukan paikan tulleen kirjoittaa rakkailleen ennemmin sähköpostin tai viestin, kun puhuu asiansa. En se, joka tekee tekstiä työkseen. En se, joka aloittaa päivän kirjoittamalla ja silti jo iltapäivällä odottaa seuraavaa päivää, jolloin voi tehdä samoin.

Aleksis Kivi on tietysti tärkeä hahmo kotimaisen kirjallisuuden synnyssä. Silti toivoisin, että ennemmin kuin muistelemme tänään vanhoja, olisi mahtavaa, jos keskityttäisiin tähän hetkeen. Siihen, mitä tekstit, lukeminen ja kirjoittaminen voi antaa tässä ihan arkisessa arjessa. Ihan tavallisille ihmisille. 

Tässä pieni treeni iltaan. Tein tätä aina välillä oppilaideni kanssa.

  1. Ota paperi.
  2. Kirjoita siihen jokin asia, jota et ole koskaan kertonut kenellekään. Salaisuus, hyvä tai huono. Mielen päällä oleva.
  3. Lue teksti itsellesi.
  4. Älä näytä sitä kenellekään. Revi paperi. 

Miksi näin? Koska jokaisen ei tarvitse olla kirjailija, bloggaaja, toimittaja. Jokaisen ei tarvitse julkaista tekstejä, eikä jokainen teksti ole myöskään julkaistavaksi.

Silti kirjoittaminen kuuluu kaikille. Ja sen voima on ihan ihmeellinen! Aina kaikille elämän asioille - salaisuuksille tai tunteille - ei voi mitään. Mutta se, että ne voi jollain tavalla kertoa "ääneen", edes kirjoittaa paperille ja myöntää itselleen, auttaa jo ihan kauheasti. Jos et usko, suosittelen kokeilemaan. 

Menin iltapäivällä keittiöön. Otin post it -lapun ja kirjoitin siihen asian - itse asiassa kolme - jota en ole uskaltanut koskaan sanoa ääneen. Helpotti kummasti. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay
 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Jotkut teistä ovat kyllä niin tarkkanäköisiä, ettei mikään pysy salassa. Ei tarvitse kun laittaa muutama kuva instaan – tai olla laittamatta – ja nokkelimmat sen jo osaavat päätellä. Sen näkee kuulemma ilmeestä, kasvojen muodosta, hymystä.

Hetken tätä asiaa piti, kuten tavallista, pitää vain omana tietona. Alkumetreillä kun on usein niin monta mutkaa ja kompastuskiveä, johon koko homma voi tyssätä, joten ei viitsinyt ilakoida ennen kun asia oli ihan varma.

Nyt sen saa jo kuitenkin kertoa. Oikeassa te olitte: Minä saan kirjoittaa toisen kirjan!

Kirjoitettuani Tee se itse -vauvan, ilmassa oli – meillä kaikilla osallisilla – esikoiseen liittyvä jännitys. Millainen kirjan synnytysprosessi olisi? Kuinka yhteistyö sujuisi kaikkien osapuolten kanssa? Kuinka kirja otettaisiin vastaan, miten sitä myytäisiin, millä mielellä luettaisiin?

Jännitys oli kuitenkin ihan turha, sillä kaikki meni paremmin kuin osasin edes kuvitella. Nimittäin jos itse ensimmäisen kustannussopimuksen saaminen oli jo kaikkien aikojen unelmalistani kärkipäässä, vielä hullummalle tuntuu, että vain puoli vuotta esikoisromaanini julkaisun jälkeen minua pyydettiin kirjoittamaan toinen kirja. Pyydettiin! Ilman, että minun täytyi nyt postitella kässäreitä ympäri pitäjää ja toivoa hartaasti, että joku ottaisi yhteyttä. 

Nyt on siis nimet paperissa taas toistamiseen Bazarin kanssa. Aika näyttää, millaista tekstiä ja milloin painokone alkaa printtaamaan sivuja kansien väliin.

Varmaa on kuitekin se, että kirjoitusintoa – jos mahdollista – löytyy vieläkin enemmän kuin esikoisromaania synnyttäessä. Arvatenkin tämä oli kevääni toinen iso yllätysmomentti. 

-Karoliina-

Takki, 2-Biz // huppari, Noisy May // neule, Vero Moda // farkut, Zara // kengät, Converse 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Minä olen kirjoittanut koko elämäni. Olen kai ollut siinä ihan hyvä jo kouluaikoina, ansainnut enemmän ja vähemmän leipäänikin teksteillä lähes koko aikuisikäni, mutta vasta oikeastaan viimeisen vuoden aikana olen ymmärtänyt, mitä kaikkea kirjoittaminen merkitsee minulle. Se on työ ja mukavaa ajanvietettä. Mutta ennen kaikkea kirjoittaminen auttaa minua jäsentelemään ajatukseni. Se on tapani kertoa tunteistani silloin, kun en osaa sanoa ajatuksiani ääneen. Kuulostaa juhlavalle, mutta olen ymmärtänyt, että ilman kirjoittamista minä en olisi minä. Ilman taitoa kirjoittaa jäisin monesti lukkoon tunteisiini, olisin varmasti paljon enemmän väärinymmärretty ja kokisin, ettei minua kuulla sellaisena kuin olen.

Enkä nyt puhu vain blogista. Vaikka kirjoittelenkin tänne aika useinkin henkilökohtaisia ja itselleni tärkeitä asioita, minulle tärkeimmät tekstit ovat ne, jotka lähetän rakkailleni. Ne, jotka näpytän ystävilleni silloin, kun soittaminen tuntuisi liian raskaalle. Ne, jotka tekstaan siskoilleni, kun haluan selittää molemmille yhtä aikaa jonkin tärkeän asian ja ne sanat, jotka laitan A:lle silloin viestillä, mitä en osaa sanoa kasvokkain.

Minä olen isojen tunteiden ihminen. Vaikka äitiys, elämän kokemus ja molemmat ammattini ovatkin opettaneet hillitsemään primitiivisiä tunnereaktioitani, olen silti – kuten A sanoo – chiliä. Ja jos on chiliä, on joskus myös vaikea saada sanottavansa fiksusti jäsennellysti suusta ulos tilanteissa, joissa tunne vyöryy päälle. Saatan olla silloin liian tunteileva, liian kärkäs tai liiaksi suoraviivainen. Jos jäisin vain noiden tunnetilakohtaamisten varaan, uskon, että minut ymmärrettäisiin usein aivan väärin. Että minulle ja minusta jäisi joitain todella tärkeitä tunteita huomaamatta, ja että voisin kokea, ettei minua tajuttaisi.

Ristiriitaista ehkä, mutta tulisen luonteeni lisäksi on myös tilanteita, joissa minuun iskee tuppisuuvaihde. Se iskee usein silloin, kun tunnen itseni epävarmaksi, haavoittuvaiseksi tai surullisesti. Silloin oikein tunnen, kuinka käperryn itseeni. Vedän kilven eteeni ja vaikka toivonkin, että juuri silloin joku tulisi halaamaan ja kysymään oloani, käyttäydyn itse päinvastaisesti; vetäydyn tilanteesta ja haluan (muka) olla yksin. Suljen suuni.

Näiden molempien – habaneron polttaessa tai mykkätilanteiden varalle – istun aina lopulta alas. Ja kun istun hetken rauhassa kynän ja paperin, Whatsappin näytön tai sähköpostin ääressä, rauhoitun ja alan kirjoittaa, tapahtuu jotain, mitä en osaisi suullisesti kertoa: Tekstinä tuleekin ulos ne ajatukset, joita en osannut sanoa. Itse asiassa myös ne tunteet, joita en olisi osannut jäsennellä edes pääni sisällä ilman, että kirjoitan ne ylös.

Kirjoittaminen on minulle siis kuin terapiaa. Sen avulla pääsen itseni ytimeen ja löydän ne sisimmät ajatukset, jotka eivät edes päässäni jäsenny, jos en kirjoita niitä. Monesti minulla onkin vain tarve kirjoittaa. Aluksi en edes tiedä mitä kirjoittaisin, mutta kun avaan tekstiohjelman, alkaa sanoja vain tulla. Nyt kun mietin tuota prosessia, se tuntuu jopa vähän mystiselle. Erikoista, miten paljon sisällä onkaan asioita, tunteita ja sanoja, jotka eivät välttämättä pääsisi koskaan ulos, jos en olisi keksinyt sitä omaa tapaanu ilmaista itseäni. Jollekin tuo tapa on musiikki, toiselle kuvataide.

Minun elämäni ei olisi minun ilman kirjoittamista. Ja minä en olisi minä ilman sanoja joita ei sanota ääneen. Vaan sanoilla, jotka kirjoitetaan ja luetaan.  

-Karoliina-

Share

Pages