Ladataan...
Kolmistaan

Olen kirjoittanut monta kertaa siitä, millaisia tyylivaiheita minulla on ollut ja miten lopulta kuitenkin usein päädyn sellaiseen tuttuun ja turvalliseen tennarityyliin ja toisaalta tyttömäisiin romantiikkamekkoihin. Vaikka tykkäänkin vaatteista ja tottakai mietin tyyli- ja kauneusasioita varsinkin ennen juhlatilaisuuksia, en ole koskaan oikeastaan pohtinut sitä, millaisen tyylin haluaisin, mitä pukeutumisellani viestin tai mitä olemukseni kertoo muille minusta. Tyyli on asia, joka on muodostunut ikään kuin vahingossa. Puen päälle asioita, jotka ovat hyviä päällä ja jossa koen oloni mukavaksi.

Siksi minusta onkin aina jotenkin yllättävää, että monesti te blogin lukijat sanotte tykkääväni tyylistäni tai haluavanne tyylipostauksia. Ja vaikka minusta on ihanaa kuvata vaikka vaatteita, on se joka kerta erikoista: Onko tässä minulle tutussa olemuksessa tosiaan jotain sellaista, josta joku toinenkin voi saada vinkkiä? Ja jos joku sanoo pitävänsä tyylistäni, näkeekö ulkopuolinen tyylini enemmän yhtenäisenä linjana kuin itse sen näen?

Ehkä helpompi sanoa se, mitä tyylini ei ole, kuin se, mitä se on. Minun tyylini ei ole missään nimessä seksikäs. Se ei ole klassinen, eikä business. Jos tarkemmin mietin, pukeutumistani leimaa se, että kunhan homma ei vaan mene liian viralliseksi tai korkokenkämäiseksi, kaikki käy. Joku päivä kuljen kultahaalarissa ja hopeakengissä, siitä seuraavana löysissä revityissä farkuissa ja jättihupparissa lippis päässä. Ehkä minun tyyliäni kuvaakin parhaiten se, ettei minulla ole mitään yhtä yhtenäistä tyyliä. Minusta on ihan hurjan hauska leikitellä fiiliksillä, kampauksilla, vaatteiden antamilla viesteillä ja samalla myös omilla rajoillani vaatteiden kautta. Minusta on joskus hauskaa laittaa päälle vaikkapa jotain todella rumaa ja kulkea ihan pokalla kaupungilla. Huvinsa kullakin.

Tampereesta olen huomannut sen verran, että tässä yleisessä katukuvassa naisten pukeutuminen on minusta paljon rajatumpaa kuin Helsingissä. Voisi sanoa, että katuja leimaa sellainen tietty varma klassisuus, jossa ei ole useinkaan tilaa hulluttelulle. Kauniita, huoliteltuja naisia, joilla on farkut, neule, merkkikassi ja tikkitakki. Eikä niissäkään mitään vikaa. Käytän tuota asukokonaisuutta itsekin joskus, mutta se vähän on pistänyt silmään, etten useinkaan täällä bongaa sellaisia tyyliguruja, joiden pukeutuminen hätkähdyttäisi. Itsehän en ole hätkäyttäjä, enkä edelläkävijä, mutta kaipaisin sellaisia omaan näköpiiriini.  Niitä Helsingin katujen rohkeita naisia, joiden tyyli inspiroi, pelottaa, naurattaa ja kiinnostaa. Sellaisiin olisi ihana törmätä joka päivä!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: huppari, Mainio (saatu) // leggarit, Pieces // kengät, Vans (saatu Zalandolta) 
 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Kuvittelen aina välillä, että minua ei koske somen lainalaisuudet. Että olen sen verran old school, että kunhan vaan räiskin kuvia vaikkapa Instagramiin. Ne ei useinkaan ole otettu kummoisemmalla vehkeellä kuin puhelimeni kamera. Enkä ajattele, että sivullani olisi oltava jokin tietty ulkoasu, värimaailma tai tunnistettava tyyli. Joskus tulee kolme selfietä putkeen ja sitten viikon vaan pelkkiä ruoka-kuvia.

Mutta kun mietin asiaa tarkemmin, brändään minäkin itseäni koko ajan. Vahingossa ja toisaalta tahallani niin, että luon itselleni rajoitteita ja raameja. Ei minusta näy jäätäviä darrakuvia, bikineissä otettuja herutteluja tai en kovinkaan usein kiroile teksteissäni, vaikka oikeassa elämässä – näin olen kuullut – olen välillä aikamoinen rääväsuu. Se, mitä minusta näkyy somessa, ei ole valhetta. Mutta se on rajattua. Jotain jätetään ulkopuolelle.

Hassua, miten tässä näkyvyysasiassakin minun oman pään sisälläni tuulet muuttuvat vuosien ja kausien myötä. Se, missä ennen kuvasin blogiin koko kotini jokaista yksityiskohtaa myöten, nykyisin se ei tuntuisi yhtään luontevalle. Toki koti saa vilahdella blogissa, mutta nyt juuri tuntuu sille, että haluan pitää kodin yksityisenä alueena. Vaikka siltä osin olenkin laittanut yhden rajoituksen lisää, koen toisaalta jollakin tapaa rentoutuneeni täällä blogissa hirveästi sen jälkeen, kun lopetin opettajan työt. Minusta tuntuu – en tiedä näkyykö se ulospäin – että olen nyt sisimmistäni paljon enemmän teille auki kuin ennen.

Nimittäin koko sen ajan, kun olin sekä bloggaaja, että opettaja, mietin ehkä piinallisuuteenkin asti sitä, voinko puhua joistain oman elämäni aiheista. En siksi, että en yksityishenkilönä niin olisi ollut valmis tekemään. Vaan siksi, että mietin, voinko tehdä niin opettajana. Minulle oli (ja olisi edelleen siinä tilanteessa) hirmuisen tärkeää se, ettei kenellekään oppilaistani tai heidän vanhemmistaan olisi tullut sellainen olo, että ylitän rajoja. Etteivät he olisi joutuneet kiusaantumaan kirjoituksistani ja niiden aiheista. Ja että heillä olisi säilynyt luotto siihen, että koulumaailma – jossa minun mielestä pitää olla äärimmäisen tarkka vaitiolovelvollisuuden kanssa – saa aivan oman rauhansa siitäkin huolimatta, että minä myös bloggasin.

Kävimme katsomassa pari viikkoa sitten Emma Watsonin ja Tom Hanksin tähdittämän The Circle -elokuvan. Siinä Watsonin näyttelemä nuori Mae Holland saa unelmatyöpaikan The Circleksi kutsutussa yrityksessä, joka on kuin iso, jättimäinen Facebook, Snäppi, Instagram ja Google-imperium yhdessä paketissa. The Circlen työntekijät hengaavat työpaikkamaailmassaan kaiket päivät ja yöt, jonka lisäksi heidän oletetaan jakavan elämänsä jokainen hippunen somessa. Tarinan edetessä – paljastamatta nyt juonta sen enempää – somen ja kaiken julkiseksi tekemisen ongelmat alkavat konkretisoitua.

Vaikka leffa olikin lajityypiltään skifi, oli se minusta aivan tätä päivää. Niin paljon kun rakastankin somea. Se on minulle työ ja huvi, elämää rikastuttava (öhöh, myös konkreettisesti) osanen, jota ilman en varmasti osaisi edes elää. Samalla The Circle sai kuitenkin pohtimaan myös tätä some-maailman nurjaa puolta, taas kerran. Emma Watsonin Mae Holland -hahmo muun muassa kertoi elokuvassa, että kun hän tietää, että häntä kuvataan, hän on parempi ihminen. Hän toimii paremmin kuin ilman, että asiat tehdään julkisiksi.  Tuo lause pysähdytti minut. Toki on hyvä, että ihmiset tekevät hyviä tekoja – kaunista ruokaa perheelle, hyväntekeväisyyttä joulun alla tai kertovat rakastavansa ystäviään – mutta kuinka moni jättäisi tuo hommat tekemättä, jos eivät voisi samalla paistatella hetken omarakentamassaan glooriassa. Aloin pohtia, kuinka moni ihminen tekee elämästään kauniimpaa, on itse kauniimpi tai kaunistelee totuutta somessa? Ja millaisen paineen se meille jatkuvasti luokaan!

Onko sinun suhtautumisesi someen, somenäkyvyyteen ja asioiden rajaamisen somesta pois tuttua? Entä tunnetko ihmisiä, joiden some-minä ja todellisuus ovat kaukana toisistaan?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: paita ja leggarit, Mainio (saatu) // takki, BikBok // pipo, Billebeino // kengät, Vans // huppari, Noisy May

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Moni teistä on varmasti kesän aikana huomannut, että olen ollut auttamattoman huono vastaamaan teidän kommentteihinne. Tai jos totta puhutaan: En ole varmasti vastannut yhteenkään tekstiin. Siihen on syynsä. Ehkä vähän hatarat. Mutta syyt kuitenkin. Nyt on selittelyn vuoro.

Viime vuodet ovat olleet minulle aika rankkoja. Henkisesti ja fyysisesti – jos niitä voi edes erottaa toisistaan. Ja kun on ollut pitkään kiirettä ja vähän kaikkea, olisi loma ollut oikeasti aika tarpeeseen. Mutta niin ihana, paras ja rakas ammatti kun tämä bloggaaminen onkin, on tässä yksi huono puoli – tästä ei ole lomaa. Totta on, että saan päättä työpäiväni itse ja postauksia voi tehdä vaikka kuukauden etukäteisajastuksella jemmaan. Mutta siltikin blogi on läsnä suurimmassa osassa päivistä – se tulee sähköpostiin, kilahtaa puhelimeen tai juolahtaa ideana mieleen. Olo on kuin maanviljelijällä, joka ei koskaan saa maatalouslomittajaa.

Ja älkää ymmärtäkö väärin. Kuten sanottu, RAKASTAN tätä työtä, mutta joskus on vaan pakko ottaa pieni irtiotto. Koska itse teksteistä loman pitäminen ei ole mahdollista, täytyi minun tehdä näin jälkikäteen ajateltuna ehkä vähän tyhmäkin ”pakkolomailu”– päätin, että kesällä jätän kaiken muun kuin itse postausten kirjoittamisen pois päivälistoistani. En vastaa kommentteihin, en päivitä juuri somea ja sähköposteistakin valikoin vain kaikkein tärkeimmät.

Mutta tiedättekö mitä? Jokaisen kommentin olen lukenut, rekisteröinyt ja painanut mieleeni. Olen ottanut neuvoa, kuunnellut kokemuksia ja ollut muutenkin kartalla siitä, mitä teille kuuluu siellä ruudun toisella puolella.

Nyt on alkanut kuitenkin jo syksy (josta olen toitottanut jo useaan kertaan). Syksy tarkoittaa taas järjestelmällistä otetta, oikeaa kokonaisvaltaista bloggaamista vuorovaikutuksineen, kaikkineen.

Joten te ihanat, jotka olette minun himmailuistani huolimatta pysyneet mukana. Kiitos ja anteeksi!
Hyvittelyksi kaikesta tästä puolitehoisesta kesästä, pistetään pystyyn arvonta:

Kommentoi tähän alle, millaisia postauksia tai kuvia haluat syksyn aikana nähdä. Ja mihin kysymyksiin haluaisit vastauksen. Kaikkien kommentoijien kesken arvotaan 100 euron lahjakortti Mainion nettikauppaan. Arvonta-aikaa 19.8.2017 asti .

-Karoliina-

Kuvat: Mainio, AW2017/Drop1

Share

Pages