Ladataan...
Kolmistaan

Tässä kuvassa olen minä miltei vuosi sitten, 20.1.2016. Albertinkadun QHairissa, Halkosen Marian tuolissa, juuri hiusten leikkaamisen ja värjäyksen jälkeen. Olin vuosia veivannut oman luonnollisen hiusvärini ja vaaleanruskeiden latvojen kanssa, kun viime tammikuussa kaipasin hiuksiini selkeyttä. Latvat napsaistiin ja hiuksista tuli todella tummat. Ja terveen kiiltävät.

Kun kevät kului ja hiusväri alkoi haalistua, päädyttiin kevättä kohti vähän pehmeämpään ruskeaan. 31.5.2016 näytin tälle. Tummin sävy oli jo vähän taittunut kesää kohti, mutta edelleenkin hiuksia pystyi sanomaan tummiksi.

Syksyllä se vaalennusinto sitten iski. Muistan, kun istuin Marian tuoliin elokuussa ja sanoin, että nyt se tehdään. Niin blondia kun saa, mutta ilman keltaisuutta (joka oli hiipinyt taas kesäauringon ansiosta hiuksiini). Ensimmäinen askel kohti vaaleampaa tukkaa otettiin, ja lopputulos oli tämä. Kirjoitin postauksen Paras tukka ikinä, ja olin aivan haltioissani. Nyt vähän hymyilyttää, koska ero ei näin jälkikäteen tunnu niin suurelle, mutta silloin hiukset tuntuivat niiiiiiin paljon vaaleammille kuin ennen.

Ja kuten sanotaan, nälkä kasvaa syödessä. Seuraavaksi hiukset saivatkin sitten jo tällaisen värin.

Eilen minä lähdin QHairista tällaisella tukalla. Blondina. Enää ei näy edes tuo muutaman kuukauden takainen tummempi juuri, vaan hiukset ovat kauttaaltaan melko samanlaiset. 

Koko prosessi brunetesta blondiksi tapahtui siis käytännössä vajaassa puolessa vuodessa. Se suoritettiin ilman värinpoistoa, pelkällä vaalennusaineella ja sen jälkeen laitettavalla sävytykselle. Raidoilla tehden. 

Ja tiedättekö mitä? Olen varmaan jo ihan suhteettoman iloinen tästä tukasta, koska kyseessähän on oikeasti vain kasa karvaa. Mutta hitsi kun kampaajareissujen jälkeen on hyvä fiilis! Sanoinkin Marialle, että alan jo toistaa itseäni, kun joka kerta hänen tuolistaan lähtiessäni hihkun ”tää on paras tukka ikinä – hokemaa”. Mutta siltä se vain nyt tuntuu.

Kun olen ollut koko elämäni tumma, on jotenkin jännittävää ja hauskaa leikitellä uusilla hiuksilla. On hassua, miten hiukset yhtäkkiä näkyvätkin tummaa paitaa vasten tai että minulle käy eriväriset vaatteet kuin ennen.

Se, mitä pelkäsin blondaamisessa eniten, oli hiusteni kunnon romahtaminen. Totta kai vaalennus kuluttaa tukkaa, mutta oikeanlaisella värjäystekniikalla, Olaplexilla, hyvillä kotihoitotuotteilla, parilla hyvällä niksillä ja latvojen säännöllisellä tasaamisella voi kyllä saada oikein hyvät hiukset. Rajusti vaalennetutkin sellaiset. Sitä paitsi : Nyt käsiteltyinä hiuksissani säilyy kiharat tai muut raudalla tehdyt kampaukset useamman päivän, kun ennen tukka lässähti tunnissa. Todellinen plussa! 

Täytyy siis sanoa, että onneksi uskalsin. Aika usein riskinotto kannattaa, mutta nyt se vasta kannattikin. 

Jos sinua kiinnostaa kuulla minulta lisää vaalennettujen hiusten hoidosta tai haluat vaikkapa kysyä Marialta jotain aiheeseen liittyvää, avaapa rohkeasti sanainen arkkusi kommenttiboksiin. Yritän vastailla kysymyksiinne yksin ja Marian avustuksella vaikka ihan kokonaisen uuden postauksen kautta.

Kivaa tiistaita!

-Karoliina-

*Hiukset tehty yhteistyössä Maria Halkosen ja QHairin kanssa 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Jopas jotakin, mikä viikonloppu takana. Mahdoton määrä ystäviä, kavereita, naurua, kuohuvaa, korkokenkiä, ruokaa, hiuslakkaa, tekoripsiä, tunteita, keskusteluja, whatsapp-viestejä, halauksia ja Buranaa. Olo on kuin uudesti syntyneellä…ja samalla jyrän alle jääneellä. Tätä se on, kun kolmekymppinen mutsi saa viikonlopun vapaaksi.

Perjantaina vietettiin The Blog Awards Finlandeja. Oli ihan superihanaa valmistautua iltaan oikeastaan aamusta asti ja virittäytyä tunnelmaan. Ennen puoltapäivää pakkasin jo mekkooni ja tavarani kassiin, ja kävin heittämässä koko komeuden QHairille. Sitten suippailin kaupungilla ja etsin viime hetken pakko-ostoksia: Rintsikoita, korkokengän pohjallisia ja kynsilakkaa. Yhdeltä suuntasin The Spa Helsinkiin meikkiin*. Minua jännitti ihan kauheasti, koska en ole ollut meikissä kuin muutaman kerran elämässäni. Mutta vitsi olen tyytyväinen, että menin! En olisi ikinä osannut/uskaltanut laittaa niin vahvaa silmämeikkiä itse. Muutenkin kokemus oli aika ihana. Ei tarvinnut pelätä, että kiireessä ja paineen alla pilaan meikin, vaan sain istua ihan rauhassa ja silmät kiinni, kun Suvi teki taikojaan.

Meikin jälkeen suuntasin QHairiin ja mun oman Halkosen Mariani tuoliin. Olimme Marian kanssa katselleet Pinterestistä jo etukäteen inspiskuvia kampaukseen* ja lopputulos oli juuri sitä, mitä halusinkin – vähän 60-lukua, mutta sopivasti huoletonta.

Mariahan lähti myös minun avecikseni juhlaan, joten kun meikit ja hiukset oli kuosissa, otettiin vähän kuohuvaa ja pukeuduttiin. Ivana Helsinki oli lainannut meille molemmille mekot. Minulla oli tuollainen melkein yöpuvunnäköinen valkoinen kevyt hörsylä ja Marialla taas uniikki kissapaljettimekko. Koska en halunnut jäädä bling blingissä kakkoseksi, toimi minun käsilaukkunani Ivana Helsingin ensi vuonna myyntiin tulevan Animal Rights -malliston leopardipaljettilaukku. Aivan ihana, joka minun on todellakin pakko ostaa sitten, kun se tulee oikeasti myyntiin.

Noh. Sitten juhlaan. A-lehtien rakennus Kulosaaressa toimi mielestäni todella hyvin juhlapaikkana. Valaistus oli ihanan tunnelmallinen, ruoka oli superhyvää ja ihmiset – tietysti hirvittävän kauniita ja hyvällä fiiliksellä.

Kun alun kavereiden moikkaamiset oli tehty, aloitti Tuija Pehkonen jo lukea ehdokkaita ja palkintojen saajia. Perhekategoria julkistettiin melko alkupuolella gaalaa, joten ei tarvinnut jännittää kauaa. Ja kun oman blogin nimi sanottiin, tuli kyllä ihan käsittämätön fiilis. Tuntui, kuin koko pystin hakeminen, Tuijan kysymykset ja ystävien onnittelut olisi tapahtunut kuin unessa.

En yleensä perusta mistään ulkokultaisuudesta ja muutenkin olen ehkä jopa tökerösti vähän ylenkatsonut kaiken maailman pokaaleja tai titteleitä. Mutta tiedättekö mitä? Tämän palkinnon, juuri tänä syksynä, minä ihan oikeasti halusin voittaa! TBAF kun ei ole minusta mikä tahansa kisa, vaan sellainen tunnustus, jota jokainen tätä hommaa työkseen sydämellä tekevä ei voi olla arvostamatta. Olin perjantaina, ja olen edelleen, ihan älyttömän otettu siitä, että raati päätti ottaa minut mukaan ja vieläpä palkita. Tuli tunne, että perhana vieköön, minun on täytynyt tehdä jotain oikein. Ja että se linja ja tyyli, josta olen halunnut pitää kiinni, on todella tuottanut hedelmää.

Eniten – tietysti – haluan kiittää teitä, jotka päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen pysytte mukana. Annatte ideoita kirjoituksiin, haastatte ja tuotte iloa. Kiitos kun äänestitte yleisöosuudessa ja kiitos kun olette siellä ruudun takana. Kiitos myös niistä sadoista onnitteluista. En voisi teitä nöyrimmin kiittää!

Mitäs tästä eteenpäin? Ensinnäkin minun ja Pupulandian Jennin pitää vaihtaa omat pokaalimme takaisin. Kävi nimittäin niin, että juhlahumussa ja samassa seurueessa pystit vaihtuivat (ilmeisesti siinä kello 22 ja 24 välillä, sen kertonee kuva-aineisto, kuten ehkä huomaattekin).

Toisekseen. Haluan tehdä tätä työtä vieläkin paremmin ja niin, ettei kenellekään tule olo, että tunnustus meni väärään blogiin. Joten murut: Todellakin tästä kirjoittamisdraivi vain nousee.

Kiitos, kumarrus ja sata suukkoa!

-Karoliina-

*saatu blogin kautta

Kuvat: Janita Autio, Riikka Sipilä, A-lehdet Oy : Paula Virta, Petri Mulari 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

 

Te, jotka olette seuranneet useamman vuoden blogia, tiedätte, että hiukset ovat minulle ikuisuusprojekti. 

On ollut:
megapitkät hiukset
otsatukkainen pitkä tukka
otsatukkainen melkeinpolkka
ja sitten taas kerran otsahiustenkasvatusoperaatio.

On ollut:
tummat pitkät hiukset
ja raidoitettu kesätukka.

Koko tämän ajan olen - kuten ehkä muistatte - aina välissä vilautellut toivetta siitä, josko joskus uskaltaisin värjätä hiukseni vaaleiksi. Ihan siis oikeasti niin vaaleiksi, että minua voisi sanoa vaaleahiuksiseksi.

Minun identiteettini on kuitenkin aina ollut kiinni tummissa hiuksissa. Moni suomalainenhan on lapsen vaaleahiuksinen ja hiukset tummuvat ajan kanssa, mutta minulla on ollut todella tummat hiukset aivan lapsesta asti. Siksi se viimeinen rohkeus oikeasti blondiin päähän on varmasti aina puuttunut. Olen miettinyt, mikä minä olisin ilman sitä tummahiuksisen tytön/naisen statusta.

Onhan se hassua, että niinkin pinnallinen asia kuin hiustenväri tuntuu tärkeälle asialle, mutta osin sen varaan olen rakentanut oman ulkoisen minäkuvani. Tummat hiukset, pienet rinnat, leveä lantio ja isot silmät - Niillä tässä on aika monta vuotta menty!

No. Kuukausi sitten aloitettu rohkeampi vaalennusprojekti sai tällä viikolla jatkoa, kun istuin taas kerran QHairin Marian tuoliin ja sanoin : "Isketään lisää sitä blondia".

Ja niin tehtiin. Maria raidoitti ensin hiukseni kauttaaltaan baby lights -raidoilla, hiukset käsiteltiin Olaplexillä ja sitten vielä sävytettiin oikean lopputuloksen saamiseksi.

Kun tukka oli kuivattu ja muotoiltu, hykertelimme me molemmat innosta. Ensimmäisen kerran ikinä minulla oli oikeasti blondi tukka. Ja jos viimeksi sanoin hiusteni olevan "paras tukka ikinä", löysivät ne hiukset nyt voittajan.

Ainoa miinus tässä on nyt varmasti se, että jäänkö koukkuun blondiin? Tuleeko QHairin ovesta ensi kuussa ulos platinablondi?

Niin ja hei. Näin lopuksi. Taitaa olla viimeiset päivät äänestää suosikkinsa The Blog Awards 2016 -skabassa. Jos meikäläisen jorinat ansaitsevat sinusta pystin, voi äänestyksen tehdä täällä. Kiitos, murut!

-Karoliina-

*hiukset toteutettu yhteistyössä Maria Halkosen / QHair kanssa

Share

Pages