Ladataan...
Kolmistaan

Kymmenen vuotta muuttaa ihmistä. Muun muassa näin:

  • 20-vuotiaana ajattelin, että 30-vuotiaana minulla on vähintään 3 lasta, omakotitalo ja vakaa ammatti.  – 30-vuotiaana minulla on yksi lapsi, kerrostalokämppä ja vakaa työ.
  • 20-vuotiaana otin aurinkoa öljytyllä iholla. Mikä suojakerroin? – 30-vuotiaana kadun typeryyttäni auringon suhteen. Suojakerroivoiteita naamaan kesät talvet!
  • 20-vuotiaana halusin ystävikseni vain minunlaisiani ihmisiä. Sosiaalinen olin silloinkin, mutta todelliset ystäväni pystyin laskemaan yhden käden sormilla. – 30-vuotiaana tajuan ystävien ja ihmisten erilaisuuden rikkauden. On ihanaa, että minulla on todella erilaisia ja eri-ikäisiä ystäviä. Nykyisin ystäviäni ei voi laskea edes kahden käden sormilla.
  • 20-vuotiaana ajattelin, että kierrättäminen, ekologiset valinnat ja vihreä elämäntapa ovat vain ekohörhöjen puuhaa. – Nykyisin ajattelen, että jokaisen ihmisen on mietittävä valinnoissaan maapallon jamaa.
  • Halusin olla ruskeasilmäinen, joten käytin ruskeita piilolinssejä. – Olen hyväksynyt luontaisen olomuotoni :  Vihreät silmät ovat osa minua.
  • 20-vuotiaana elämä tuntui loputtomalta, vaarat ja kuolema olivat jossain kaukana. – 30-vuotiaana tajuaa elämän rajallisuuden.
  • 20-vuotiaana halusin näyttää vanhemmalle. Ja uskokaa tai älkää, pidin ulkonäöstäni eniten juhlien jälkeisenä päivänä, jolloin vähän turvonneet silmät saivat näyttämään minut mielestäni vähän katu-uskottavammalle. – 30-vuotiaana toivon, että edes joskus näyttäisin virkeälle. Edes silloin, kun oikeasti olen virkeä!
  • 20-vuotiaana en varmasti koskaan miettinyt, kuuntelenko muita tarpeeksi tai kuinka voisin olla parempi ystävä tai perheenjäsen. Olin varmasti luontaisesti ihan ok-tyyppi, mutta paremminkin olisi voinut mennä. – Mietin yhä enemmän, kuinka voisin olla muille mukavampi. Jonkinlainen henkinen kasvu kiinnostaa koko ajan enemmän. Tekee mieli lukea elämäntaito-oppaita ja oppia muutenkin viisaammilta vuorovaikutuksesta.
  • 20-vuotiaana 30-40-vuotiaat olivat niiiin vanhoja. – Eikös 30 ole uusi 20? Onhan?

Miten sinä olet muuttunut kymmenessä vuodessa?

-Karoliina-

*vuoden 2016 kuvan on ottanut Janita Autio

Share

Ladataan...

Kuvista sen parhaiten huomaa. Ja joo. En tarkoita näitä muikkunaamaisia selfieitä, vaan niitä kuvia, jotka joku muu on räpsäissyt juuri silloin kun olet omimmillasi, etkä edes tajua, että kamera tallentaa sinut. Mietteliäänä, nauravaisena, kesken lauseen tai irvistämässä.

Niissä hetkissä näkee, ettei ole enää kuin 10 tai edes 5 vuotta sitten. Itse olen huomannut, että kasvoni ovat alkaneet iän myötä kaventua, rasva kadota poskipäistä, ryppyjä muodostua silmäkulmiin ja suun ympärille on jostain tullut Kauniiden ja rohkeiden ”Brooke-juovat.”

On helppoa sanoa, että arvokkaasti vanheneminen on hyvästä, jos peilistä katsoo jo nyt vähän erilainen naama, kun miltä itsestä sisäisesti tuntuu. Kai se on uskottava entisen kollegani sanoja, joka kertoi, kuinka outoa on matkustaa seniorilipulla, nähdä rypistyvät kasvonsa peilistä ja silti tuntea itsensä 19-vuotiaaksi.

No en tiedä, tunnenko itseni 19-vuotiaaksi. Varmasti olen monessa suhteessa 54-vuotias. Mutta silti. On tämä ikääntyminen aika erikoista.

Onneksi tietää sen, että suurin osa juovista kasvoissa on ilon ja hymyn synnyttämiä. Ja ne mustat silmäpussitkin, jotka yövalvominen jätti ikuisesti kasvoille, saatu maailman ihanimman asian kylkiäisenä. Niin ja onneksi on meikit, seerumit ja kamerassa kaunistus-näppäin, jolla saa freesattua kasvot silloin, kun selfie on otettava bad face dayna.

Niin tosiaan: Huawein P8 –puhelimessa on toiminto, jolla kasvoihin saa vähän lisää valoa. Ja ryppyjä vähän vähemmäksi, jopa silmiä suuremmiksi. Jos kyseinen puhelin kiinnostaa, on nyt viimeinen viikko hankkia se itselleen Huawein Instagram-kisan kautta. Ohjeet kisaan löytyy täältä, ja tämän viikon teemaan – kuvan käsittelemiseen ja editointiin – puolestaan täältä.

Hauskoja editointi- ja/tai selfie-hetkiä Veikko Kähkösen viikon vinkin sanoin: "Kuvankäsittely on usein maku- ja kulttuurikysymys. Käsittelyn ei tarvitse olla liiallista, hillitty sävyjen säätö voi riittää. Editoiminen ammattikuvaajien kesken tarkoittaa oikean kuvan valitsemista. Siksi on hyvä, että on olemassa kuvia mistä valita. Käytä siis hetki työsi arviointiin ja muokkaamiseen ja julkaise sitten ylpeydenaiheesi muiden ihailtavaksi. "

-Karoliina-

 Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Share

Ladataan...

Olen jo useamman vuoden ajan pohtinut sitä, mitä yhteiskunnastamme kertoo se, että fitness-innostusten ja karppi-atkins-paleo-elämän keskellä itsensä henkisestä kasvusta ja (tököstä termistä huolimatta) kilvoittelusta ei puhuta juuri mitään.

Jos nimittäin katsoo ihmiskunnanhistoriaa taaksepäin, melkein kaikilla muilla vuosituhansilla, -sadoilla ja –kymmenillä juuri henkinen kasvu, älykkyys ja itsensä kanssa painiminen mielen sopukoissa ovat olleet puuhia, jota on odotettu ihmisten tekevän, ja joita on myös arvostettu. Mutta nykyisin: Miten minusta tuntuu, että lihasten koosta puhutaan paljon enemmän kuin mistään ”oikeasta”.

Älkää ymmärtäkö väärin. En luonnollisestikaan ole unohtanut sitä, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, ja kyllä, minustakin fyysisellä terveydellä ja kropalla on väliä. Hömpällä ja pinnalla on siis edelleenkin sija elämässäni ;)

Silti jostain syystä olen alkanut pohtia yhä enemmän myös näitä sisäisiä asioita. En tiedä, onko kyse taas tästä kolmenkympin kriisistä vai mistä, mutta viime kuukausien aikana olen alkanut pohtia entistä enemmän sellaisia kysymyksiä kuin: Millainen ihminen olen? Millainen ihminen haluaisin olla? Mistä koostuu onni? Millainen malli haluan olla tyttärelleni? Kuinka haluan muiden minut kokevan? Minkä fiiliksen luon ympärilleni? Mitkä asiat merkitsevät minulle eniten?

Ennen, ehkä vaikka viisi vuotta sitten, olisin pitänyt edellisen kaltaisia pohdintoja liian hippimäisinä minulle. Ja elämäntaito-oppaita ja life coach –tyyppejä vain epätoivoisille keski-ikäisille keksittyinä pelastusrenkaina. Nyt kun mietin noita vanhoja aatteita, nolottaa. Miten ajattelinkaan, että kropan kohentaminen ammatilaisen opissa on sallittavaa, mutta samaa valmennusta ei voisi käydä läpi päänsisäisten asioiden suhteen?

Yksilökeskeisessä kulttuurissa ei periaatteessa ole mitään vikaa. On hienoa, että ihmiset nykyisin uskaltavat pitää huolta itsestään ja ajatella asioita terveen itsekkäästi. Anteeksipyytelykulttuuria oli tässä maassa harrastettukin liian kauna. Tuntuu kuitenkin sille, että kun katse on kääntynyt omaan itseensä, moni kuitenkin unohtaa, että elämässä - ainakin minusta - kyse on yhdessä kulkemisesta. Muista ihmisistä, läheisistä.

En pidä itseäni megaitsekkäänä, mutta silti huomaan välillä arjen keskellä unohtavani ne seikat, joita todella pidän elämässäni tärkeinä. Arvostan vaikkapa ystäviäni, mutta unohdan soittaa ja kysyä, kuinka he voivat. Tai huomaan kaipaavani pohdiskelua, mutta kirjan sijaan tartunkin Iltalehden linkkiin puhelimellani. Miksi? No varmaan siksi, että itsekäs ja yksinkertainen elämä on helpomaa kuin itsensä haastaminen.

Oletko sinä pohdiskellut samaa kuin minä? Mitä olet oivaltanut ja onko sinulla vinkata jotain aiheeseen liittyvää kirjaa, leffaa tai jotain muuta teemaan sopivaa katseltavaa tai koettavaa?

-Karoliina-

Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Share

Pages