Ladataan...
Kolmistaan

Jaoin torstaina ostolakkopostauksen kuvan Instagramiin ja yhtäkkiä minut valtasi tunne siitä, että olin nähnyt tämän kuvan joskus ennenkin. Tajusin kyllä, että tilanne oli mahdoton, koska kuva oli napattu vasta pari viikkoa aikaisemmin, mutta en voinut deja vulle mitään. Mietin hetken ja tajusin, että samainen villatakki oli ollut minulla päällä jo vuosia aikaisemmin toisissa kuvauksissa.

Kaivelin vanhan kuvan esille netin syövereistä ja en voinut kuin naurahtaa kun näin lopulta sen samankaltaisuuden uuden kuvani kanssa. Kuvassa oli sama nainen, välissä melkein tismalleen kaksi vuotta. Tukan väri oli vaihtunut, naamasta tullut jotenkin ”aikuisempi” (älkää sanoko rupsahtaneempi), mutta sama nainen siinä edelleen oli.

Ja kuitenkin niin eri. Parissa vuodessa minulle ja tälle elämälleni oli tapahtunut ihan valtavasti.

Muistan elävästi hetken, jolloin tuo ensimmäinen kuva otettiin Aution Janitan kanssa. Olin itkenyt koko yön. Meinasin jo aamulla perua kuvaukset, mutta en sitten kehdannut. Pistin vain enemmän meikkiä naamaan ja toivoin, että kauheimmat silmäpussit voisi häivyttää kuvankäsittelyssä. Oli sunnuntai.

Janita nauroi ja nauratti. Värisin Punavuoren kaduilla karmeassa talvituulessa ja oloni oli outo. Olin ihan uuden elämän alussa. Todella pelokkaana, väsyneenä ja olo kuin puristetulla tiskirätillä. Tiesin, etten olisi siinä olossa oma itseni, mutta en silti osannut olla oikein muutenkaan. Jokin Janitan tavassa olla sai minut kuitenkin rentoutumaan. Jostain sisimmästäni minulla kipusi toive – jopa tieto – siitä, että koko se ponnistelu, synkkien vesien läpi käynti ja hirveys olisi vielä joskus takana ja edessä näkyisi valo.

Kun katson puolestaan tuota tuoreempaa kuvaa, näen itseni nyt sellaisena, kuin tunnenkin olevani. Siinäkin palelee niin, että hartiat menevät vielä enemmän korviin kuin aikaisemmassa kuvassa. Näen iän tuomat rypyt ja sen, että kun ensimmäisessä kuvassa olin tyttö, nyt kuvassa on selvästi jo nainen. Ja vaikka silmäpussia on edelleenkin (ei näitä kestopusseja kai saa enää millään pois), näen itsessäni erilaisen rauhan kuin ennen. En tiedä, näkeekö sen ulkopuolinen, mutta minusta molemmissa kuvissa – vaikka niin loistavien kuvaajien linssin läpi onkin otettu – näkee vahvan eron olotilassani. Hymyillä kun voi niin monella tavalla.

Jos mietin, miten olen muuttunut, niin suurin ero on lienee se, että nyt luotan tulevaan. Muistan, kuinka voimaton olo minulla oli ollut aikana ennen ensimmäisen kuvan ottoa. Olin ikään kuin luovuttanut tulevaisuuden innokkaan odotuksen ja tavallaan jo alistunut siihen, että en voisi oikeastaan vaikuttaa oman elämäni kulkuun. Olin vaan elämän mukana ajelehtija, joka keinui laineilla. Nyt se ajatus tuntuu vieraalle, jopa pelottavalle, mutta silloin ja sitä ennen  pitkän tovin se oli ollut arkipäivääni. 

Ehkä uudesta kuvasta paistaa se, että minulla on taas pontta unelmoida ja suunnitella tulevaa. Odotan tulevaisuutta, ja vaikka en tiedäkään mitä se tuo, luotavan positiivisiin ylläreihin. Sitä paitsi vaikka tulevaisuus toisikin jotain kurjaa – niin kuin pitkässä juoksussa aina tuo – mitä sitä nyt murehtimaan. Pilaisi tämänkin hetken. Pääasia, että koen voivani vaikuuttaa moniinkin asioihin, jotka ovat ihmisen kokoisia. Suurempiin ei onneksi tarvitse eikä voikaan vaikuttaa.

Joskus abstrakteja asioita on vaikea käsittää. Sitä tietää, että elämä opettaa, muuttaa ja kasvattaa (joskus valitettavasti myös katkeroittaa ja nujertaa), mutta varsinkin omasta itsestään kehitystä (tai taantumusta) on kuitenkin vaikea havaita. Harvoin voi nimetä jonkin tietyn elämän pisteen tai kohdan, jossa käänteet tapahuvat tai muutos saa alkunsa.

Siksi onkin aika upeaa, etten perunut noita kuvauksia tammikuussa 2016. Koska ilman sitä ei olisi nyt tätä kuvaparia todisteena siitä, että aika monesta asiasta voi selvitä. Ihan silmin havaiten.

Kiitos ihana Janita Autio (vasen kuva), joka opetit minulle ensimmäisenä ihmisenä tässä maailmassa rentoutumaan kameran edessä. Ja Noora Näppilä (oikeanpuoleinen kuva), joka teet nykyisin samoja rentoutusharjoituksia kanssani viikottain! Tein ansioistanne se "pelkkä blogikuva" kun on usein myös paljon muutakin, 

-Karoliina-

Share

Ladataan...

Joku teistä kysyi minulta jo ennen joulua, millaisia arvoja haluan siirtää tyttärelleni. Kysymys oli hirveän hyvä, mutta samalla myös julmetun vaikea. Tai ei ehkä vaikeakaan, koska olen pohdiskellut tätä asiaa todella paljon, mutta niin laaja, että siitä kirjoittaminen tuntuu haastavalle. 

Luulen, että tämä arvojen pohtiminen liittyy ikään ja siihen, että on vanhempi. Olen nähnyt ympärilläni elämäni aikana sen, miten oikeanlaiset arvomaailmat ja kotikasvatus saakaan aikaan. Ja myös sen, mitä tapahtuu, jos arvot - minun ajatusmallini mukaan - ovat väärät. 

Olen kirjoittanut useaan otteeseen siitä, kuinka tyttöys ja tasa-arvo ovat yksi minua ja kasvatustyyliäni lähellä oleva teema, muttei se ole ainoa, jota kohti yritän tässä mennä. Tai millaisen ilmapiirin haluan F:n elämään omalta osaltani luoda. 

Eihän se  tietenkään niin mene, että itsekään näitä arvoja voisi täysin ja joka tilanteessa noudattaa, mutta uskon siihen, että jos ihmisellä - lapsella tai aikuisella - on jotkin tärkeät elämän ohjenuorat, vähän kuin oman elämän teema, on vaikeuksista ja omista mokistakin helpompi selvitä eteenpäin. Ja kun päässä on kirkkaana se ajatus, mikä on oikein, tajuaa myös sen, kun tekee vääriin. F:lle haluaisin siirtää seuraavat arvot:

  1. Rehellisyys. Se, että pitää sanansa, lupauksensa ja myöntää omat virheensä, eikä sysää niitä muiden niskoille, on varmasti oman arvomaailman ykköspointti. Ihminen on ihminen. Se tekee virheitä, erehtyy, loukkaa jopa toista, mutta silti niissäkin tilanteissa voi olla lopulta rehti ja toimia oikein. Ei se, että mokaa. Vaan se, miten hoitaa jälkipyykin. Minun on edelleen - vielä 32-vuotiaanakin - vaikea ymmärtää, ettei kaikki puhu totta. Että joillekin sanalla ei ole mitään väliä. Tyttärelleni haluan opettaa omalla esimerkilläni, että sanat pidetään. Ja sitä vaadin myös häneltä.
  2. Epäitsekkyys. Elämässä on hyvä olla terveellä tavalla itsekäs. Se on osa omanarvontuntoa, ja ilman oikeanlaista itsekkyyttä joutuisi vain muiden ihmisten heittopussiksi. Silti epäitsekkyys on myös hyvä, jota haluan F:lle opettaa. Se tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että lapsi tarjoaa ensin karkkipussistaan muille, ja sitten ottaa vasta itse. Sitä, että yökylässä vieraana oleva saa valita leffan ja omistaan tulee jakaa muille. Epäitsekkyys on mielestäni vahvasti liitoksissa empatiakykyy. Siihen, että toisten ja yhteisn hyvän puolesta joskus tehdään myös sellaisia asioita, jotka eivät ole niitä omia suosikkeja.
  3. Toisten ihmisten kohteleminen. Tämä nyt on kohta, jossa sekoittuu niin tasa-arvo, käytöstavat kuin elämän kunnioittaminenkin. Olen puhunut F:lle paljon siitä, millainen ihminen on vaikkapa hyvä kaveri. Miten toisia ihmisiä tulee kohdella, mikä tuntuu pahalle ja miksi kaikkien kanssa on tultava toimeen. Haluan, että vaikka F tietääkin olevansa meille kaikkein rakkain, hän ymmärtää, ettei ole maailman napa. Että kaikki ihmiset ovat arvokkaita, maailmassa ei olla yksin.
  4. Perhe. En tiedä, onko perhe varsinaisesti arvo, mutta perheen tärkeys, tiiveys ja voima ovat asia, jonka haluan F:n oppivan. Perhekäsitys on väkisinkin saanut pienen kolauksen tässä viimeisten vuosien myötä, mutta olen silti ja edelleen sitä mieltä, että perhe voi olla koko elämän perusta ja suurin voimavara. Perhe menee kaiken muun edelle. 

Millaisia arvoja sinä haluat siirtää lapsillesi? Ja onko olemassa jokin yleinen arvo / oman lapsuudenkotisi arvo, jota et missään nimessä halua siirtää enää sukupolvelta toiselle?

-Karoliina-

*kuvat: Janita Autio // asu: Ivana Helsinki // stailus: Ida Nyrhinen 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Joinakin vuosina tämä lupausten tekeminen on ollut paljon helpompaa kuin nyt. Johtuu ehkä siitä, että edessäni häämöttää mitä todennäköisemmin vuosi, jolloin elämä muuttuu taas monella tavalla ja useakaan asiaa ei voi ollenkaan vielä ennustaa. F aloittaa esimerkiksi koulun ja kaipa tätä omaakin tulevaisuutta on taas monelta osalta rakennettava.

Silti minä rakastan tätä vuoden vaihtumista. Uutta starttia. Koska vaikka vuoden vaihtuminen on oikeasti vain kalenteritekninen juttu, on silloin mahdollisuus aloittaa monikin asia alusta. Minulle sellainen konkretia oikeasti toimii. Luo pontta ja inspiroi.

Päätin, etten tee varsinaisia lupauksia, koska lupaus kuulostaa tähän väliin liian ankaralle. Varsinkin, kun yritän olla vähän armollisempi itseni suhteen. Mutta sen sijaa teen toiveeni vuodelle 2017.

Liikkuisitko, hyvä nainen? Te blogini vanhat lukijat varmasti nauratte tälle, koska olenhan niin monta (kymmentä) kertaa aloittanut kuntoilun ja lopettanut hetken päästä kuin seinään, mutta nyt olisi melkein pakko alkaa tehdä tälle kropalle jotain. On myönnettävä, etten ole enää nuori tyttö. Vartalo ei pysy matkassa enää itsestään, eikä terveys ole itsestäänselvyys. Tiedän, että edelleenkin ajan löytäminen liikkumiselle on TODELLA suuri haaste, mutta minähän rakastan haasteita. Lenkkien lisäksi (joita pitäisi pidentää ja tihentää) päätin, että otan SALIKORTIN! Huhhuh! Ekan kerran sitten vuoden 2010.

Mitäpä jos vähän konmarittelisit? Vaikka kirjoitinkin syksyllä siitä, miten konmaritus on mielestäni osittain vain onnettomien ihmisten yritys hallita omaa elämäänsä, on myönnettävä, että pieni karsiminen – onnellinen tai onneton – tekee hyvää aina tasaisin väliajoin. Vaatekaappini on tällä hetkellä täysi katastrofi. Tiedän, etten pysty vuosia sitten haaveilemaani minimalistiseen vaatekaappiin vain muutamine vaatteineen – olen tajunnut rakastavani erilaisia, eri tyylisiä ja hassuja vaatteita liikaa – mutta nyt kaapeistani löytyy myös paljon sellaisia vaatteita, joita en käytä oikeasti koskaan. Ne on saatava ulos, jotta lempparit pääsevät paremmin esille. Ja niitä muistaa ylipäätään käyttää!

Muistapa keskittyä olennaiseen! Elämässä on aina asioita, jotka huolestuttavat, surettavat tai ärsyttävät. Mutta jos niille antaa vallan, häviää kaikki se ihana, iloinen ja elämisenarvoinen ympäriltä, vaikka sitä olisi kuinka paljon. Tämän vuoden tavoite onkin keskittyä vielä enemmän hyvään ja antaa huonolle sen ansaitsema paikka (eli hyvin pieni nurkkapaikka jos sitäkään).

Olethan rehellinen, edelleen? Vuosi 2016 oli todistus – taas kerran – siitä, kuinka omaa sydäntään kuuntelemalla ei voi mennä mönkään. Haluan nähdä, mitä oman itsensä kuunteleminen ja niihin elämän aidosti tärkeimpiin asioihin keskittyminen vielä voikaan saada aikaan. Veikkaanpa, että tällä taktiikalla paljon puhuttu sisäinen rauhakin voisi olla ihan vakio-olotila. 

Mitä lupauksia tai toiveita sinä teet? 

-Karoliina-

Kuvat: Janita Autio // Stailaus: Ida Nyrhinen // Asu:Ivana Helsinki 

Share

Pages