Ladataan...
Kolmistaan

Eräänä heinäkuun torstaina kävi jotain, jonka muistan varmasti koko elämäni. Minä ja A, sekä ystäväni perhe treffasimme leikkipuistossa. Aurinko paistoi, höpistiin kuulumisia. Hetken päästä näin, kun puiston ulkopuolella näytti makaavan mies. ”Pojat (eli miehet), viitittekö käydä katsomassa, että tolla on kaikki kunnossa”, tokaisin kevyesti ja viittasin päälläni makaavan miehen suuntaan. A ja ystäväni mies lähtivät paikalle. Aluksi rauhallisesti kävellen, mutta sitten kohta jo juosten. Ihan tavallinen puistohetki muuttui sekunnin sadasosassa hätäpuheluksi, elvyttämiseksi ja puolitoistatuntiseksi murhenäytelmäksi, jonka todellista lopputulosta emme edelleenkään tiedä. Sairauskohtaus ja minuutit, joiden aikana paikalle kaahasi pelottavan paljon pelastushenkilökuntaa.

Kun tilanne oli meidän osaltamme ohi, kävelimme hiljaisina ravintolaillalliselle. Lapsille lihapullia ja aikuisille hermo-oluet, joita ennen piti käydä pesemässä kädet verestä. Veti hiljaiseksi. Ja toisaalta puheliaaksi – piti päästä purkamaan, mitä tapahtui, miksi ja olisiko – koska tottakai siinä jokainen jollakin tavalla itseään parjasi – asiat voinut tehdä toisin.

Tapahtuma jäi kummittelemaan päiviksi ja viikoiksi meidän kaikkien aikuisten mieleen. Ystäväni, joka elvytti, kertoi miehen kasvojen tulleen mieleen monena iltana, kun hän sulki silmänsä nukkumaan mennessä. Ja kyllä se oli asia, josta meilläkin puhuttiin vielä monen monta kertaa. Onneksi F oli juuri tuolloin mummon ja papana kanssa samaan aikaan ostamassa koulureppua. Hänelle asioiden selittäminen olisi ollut vieläkin vaikeampaa.

Vaikka aina sitä kuvittelee tietävänsä, että elämä on lyhyt, sen lyhyyden tajuaa vasta, kun tapahtuu jotain tällaista. Yhdessä hetkessä sitä ollaan kävelyllä, toisessa maataan keskellä katua elämän jatko vaakalaudalla. Ja kun tämä voi tapahtua kenelle vaan meistä!

Olen miettinyt elämän arvostamista jo ennen tapahtunutta, mutta nyt sitä vasta olenkin pohdiskellut. Olisi ihan todella tekopyhää ajatella, että jokaista elämän päivää voisi ajatella elävänsä kuin viimeistä. Nimittäin en minä ainakaan elämäni viimeisenä päivänä haluaisi käydä ruokakaupassa, taistella lapsen kanssa housuvalinnoista tai käyttää iltaani telkkaria tuijottaen, vaikka sitä se arki joskus ihan välttämättä onkin. Eikä siinä ole edes mitään vikaa!

Mutta jos ei nyt elä jokaista päivää kuin viimeistä, niin voi kun voisi elää jokaisen viikon kuin se olisi läpileikkaus siitä, millaisen kokonaiskuvan elämästään haluaisi. Että vaikka jokaisesta yksittäisestä hetkestä ei olisi niin ylpeä, niin edes siitä, millainen teema ja yleisvire elämässä vallitsee.

Luin tällä viikolla Selfmaden Insta-sivuilta hienon viisauden: ”Jos ikinä löydät itsesi väärästä tarinasta. Lähde.” Tämän voisi kääntää vielä toisinpäinkin – Jos olet löytänyt oman tarinasi, pidä siitä kiinni. Muista arvostaa ja olla läsnä.

Täällä ollaan vaan hetki. Voi kun osaisi rakentaa tarinastaan sellaisen, että kun se joku hetki loppuu, voisi olla ylpeä jokaisesta luvusta. Varsinkin siitä viimeiseksi kirjoitetusta.

-Karoliina-

Kuva: Miiro Seppänen 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Huomenta! Piti kirjotella vähän lauantain lemppareita ja musajuttuja, mutta sitten iski ihan perinteinen puhe- tai siis tässä tapauksessa kirjoitusripuli. Viikko on mennyt taas niin nopsasti, että halusin vähän käydä läpi, mitä kaikkea sitä onkaan ehtinyt puuhailla.

Maanantai meni – kuten kerroin jo aikaisemmin – Tammerfesteistä toipumiseen. Oltiin sunnuntain ja maanantain välinen yö mökillä, mutta niinhän se vaan oli, että maanantai meni silti vain jumitukseen. Illalla tilattiin ihan törkeän iso kasa sushia ja syötiin kaikki.

Tiistaina minulla oli hirveä energiapuuska, vaikka tosiaan olin saanut unta vasta aamuviideltä. Lähetin sata sähköpostia ja illalla käytiin leffassa katsomassa The Circle. Oli aika erikoinen elokuva! Pakko jatkaa leffan teemasta täällä blogissakin joku päivä.

Keskiviikon minä vietin oikeastaan A:n siskon ja tämän vauvan kanssa. Suikkaroimme pitkin kaupunkia. Kävin ensikertaa Koskarin alakerran lastenkirppiksellä, koukutuin silmälaseihin (hirveä rillihimo, vaikka yleensä inhoankin pitää silmälaseja) ja lopuksi ajoimme vielä siskoni luo Holvastiin.

Torstain ja koko viikon kohokohta oli, kun F tuli kotiin! Oli ihanaa saada murunen halauksiin. Tosin yhteistä arkea kesti vaan muutama tuntu, ennen kuin mummo ja pappa tulivat noutamaan tytön hotelliyöhön ja koulureppuostoksille! Suuntasimme A:n kanssa minun ystäväni perheen kanssa Pikku Kakkosen puistoon, josta tulikin sitten huonolla tavalla ikimuistoinen kerta. Jatkan varmasti tästäkin aiheesta vielä joku päivä, mutta pähkinänkuoressa asia meni niin, että tuntematon mies sai sairauskohtauksen puiston edessä, jonka seurauksena meidän seurue oli ensimmäisenä (ja viimeisenä) tapahtumapaikalla ja asian ytimessä. Tärisyttävä tapaus, vaikken itse edes ollut meistä se, joka esimerkiksi elvytti.

Perjantaina F tuli kotiin jo aamupäivästä. Ylpeänä uudesta repustaan ja intoa puhkuen. Vietettiin päivä yhdessä niin kotoillen kun vaan voitiin. Omituinen aurinko-sade-ukkossää antoi siihen ihanat puitteet. Polteltiin jo vähän kynttilöitä. Illalla minä, siskoni ja A:n sisko puolestaan suuntasimme tyttöporukalla Kaislaan Miljoonasateen keikalle. Sää oli vähän epävakaa, mutta meillä oli kivaa! Tultiin ihmisten aikaan kotiin. Oli ihana käydä peittelemässä vielä jo nukkuva F.

Odottelen tätä viikonloppua kovasti. Kerrankin olemme kaikki kotona. Ja vieläpä niin, ettei ole erityisiä suunnitelmia!

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Muistan aina ne ensi hetket kun opiskelijaelämän jälkeen astui pelkästään palkkatöihin. Vaikka olinkin tehnyt töitä myös opintojeni ohella, se, että tilille tuli ihan kokonainen kuukausipalkka, oli huumaava. Siitäkin huolimatta, että palkka ei ollut päätä huimaava. Mutta olipahan PALKKA!

Kun opiskelijana oli tottunut kituuttamaan laskien jokaisen pennin, oli ihan kummallista, että opiskelujen jälkeen pystyi törsäämään joihinkin sellaisiin ylellisyyksiin kuin aikakauslehdet, hyvä juusto tai kahvilapullat.

Edelleenkin noilta ajoilta minulle on jäänyt sellainen tunne, että jos ostan aikakauslehden, tunnen ylenpalttista riemua: Tämmöiseen hömppään sitä voi sijoittaa. Miten ihanaa!

Joka kerta myös tajuan oman riemuni hupsuuden. Kyllähän moni aikuinen ihminen ostelee lehtiä ilman sen suurempaa numeroa, mutta minulle se merkkaa jotain sellaista elämän pientä iloa, minkä aikuinen ihminen voi itselleen suoda. Aivan sama, kun olen päättänyt, että jos en saa haluamaani kirjaa kirjastosta tarpeeksi ajoissa, ostan sen.

Vaikka välillä hymyilyttää oma hassuutensa, olen ajatellut, että jos 2euron ja 90 sentin lehti saa minut hykertelemään ilosta, ovat asiat aika hyvin. Nimittäin se, että vielä aikuisenakin nautin ihan arjen pienistä asioista, on aika ihanaa. Se, että arjessa minusta moni asia on luksusta.

Joskus –ainakin näin aikuisena – tuntuu sille, että kaipaa ihan hirveästi jotain mahtavaa ja uutta, jotta saisi hyvän fiiliksen, kiksit. Oikeasti kuitenkin elämä on pääasiassa arkea ja jos ne ilot, luksuksen ja nautinnon saa arjesta, on hurjan onnekas. Joskus tuntuu – ainakin minusta – että niistä elämän iloista pitää saada konkreettinen muistutus. Että vaikka ne olisivat siinä nenän edessä, naama kääntyy liian usein väärään suuntaan ja unohtaa jo sen, mitä itsellä on. Keskittyy siihen, mitä ei ole.

Jos tämä minun arjen luksuslistani auttaisi jotain teistäkin näkemään oman elämänsä ihanat pienet isot (vai isot pienet?) jutut.

ARJEN PIENET  ILOT:

  • No ne aikakauslehdet. Muoti- ja sisustuslehdet, jotka voi ostaa vain ja ainoastaan ilon ja viihdykkeen vuoksi.
  • Suihku kynttilänvalossa. Meillä on pieni ja todella epä-spa-kylppäri, mutta joskus teen niin, että sytyttelen kylppäriin tuikkuja, laitan musaa ja olen oikein pitkässä ja lämpimässä suihkussa. Rentouttaa – kun oikein asennoituu– yhtä hyvin kuin vaahtokylpy.
  • Hyväntuoksuinen meikkivoide.
  • Vastapuristettu aamumehu.
  • Uusvanhat biisit. Iisa ja Oh Wonder. Miten ihanaa, kun yhden kappaleen kautta pääsee niin hyviin fiiliksiin.
  • Hymy. Käsittämätöntä miten hymy tarttuu. Voi kun muistaisi itse laittaa sitä useammin kiertämään.
  • Ullakko. Se tuoksu ja katto, joka ropisee sateella. Mitähän taloyhtiö sanoisi, jos perustaisin meidän ullakkokomeroon kodin sivuhaaran?
  • F:n perustamat Whatsapp-ryhmät. Ja niidne nimet.
  • Se, että ystävät kutsuvat grillaamaan. Ja erityisesti se, että oikein ystävien kanssa ei tarvitse miettiä esimerkiksi voiko sohvalle mennä röhnäämään tai kehtaako lähteä ilman meikkiä.

-Karoliina-

Share

Pages