Ladataan...
Kolmistaan

Kävelin aamulla puiston läpi töihin. Puut rönsyilivät lehtiä. Ilma oli seisova heinäkuinen, mekko liimautui kiinni selkään. Tennari hiersi kantapäästä. Se sama, joka hankasi tätä puistoa tallatessa jo 2016.

Nyt se puisto on vain läpikulku sinne oman elämän paikkoihin. Bussille, kirjastoon, ystäville, töihin ja kouluun. Puisto, joka oli hetki sitten vielä ihan vieras. Palanen tuntematonta Tamperetta. Lähellä sen yhden uuden ja ihanan kotia. Sen, jonka kanssa kaikki oli ihan oikein vain päivissä. Niin nopeasti, että ei edes ehtinyt kavereille kertoa.

Korvissa soi Paperi T. Nyt ja silloin.  2016 se angstinen ja synkkä. Tänä aamuna jotenkin ihan erilainen ja silti sama. Melankolian ja ääritunteiden jälkeen tasaisempi. Vähän kun minä. 

Kaksi vuotta on lyhyt aika, jossa ehtii tapahtua yhden elämän verran asioita. Tänä aamuna piti pysähtyä puun alle hetkeksi. Katsoa tätä maisemaa ja elämää. Ja toivoa, että seuraavat kahdet ja kahdetkymmenet vuodet ei poista tällaista ukkospäivän aamun tunnelmaa. Hikistä ihoa. Sitä tuulen huminaa, joka kuulostaa heinäkuussa erilaiselle kuin muulloin. Sitä Tamperetta, jonka puiden alla on helppo rakastua ja rakastaa.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Ladataan...
Kolmistaan

Kalenterissa komeilee sellaisen OIKEAN postauksen aihe tälle päivälle, mutta en saa kirjoitettua tuosta aiheesta mitään.

On väsyttänyt kauheasti tällä viikolla. Jostain syystä nukkuminen on ollut hirveän vaikeaa koko matkan jälkeisen viikon. Nukuttaa, mutta uni on katkonaista ja haurasta. Onneksi päivällä olo – sen monen monituisen aamukahvikupposen jälkeen – on ollut kuitenkin ihan kohtailaisen virkeä ja innokas.

Jos ei aamujen väsymystä ota huomioon, on viikko muuten ollut hyvä. Ei erinomainen, ei kauhea, vaan ihan tavallisen hyvä. Erityisesti pesänrakennusvietti on nostanut taas päätään. Olen tilannut nettirautakaupasta lampun, jotta näkisin siivota varastoa paremmin. Olen tilaillut jos jonkinmoisia laatikoita kodin kaappeihin. Kytännyt tori.fi:sta vanhoja vitriinikaappeja, pohtinut seinien väriä, kehitellyt omaa maritusfilosofiaani ja vaikka sun mitä.

Toisaalta tässä vaiheessa koti näyttää kymmenen kertaa hirveämmälle kuin yleensä. Samalla, kun visio uutta ja miettii karsimista, tulee tunne, ettei viitsi tehdä sitäkään vähää kuin ennen kodin siisteyden hyväksi. Niinpä kaikki tasot ja nurkat ovat nyt täynnä ihmeellisiä nyssäköitä ja laatikoita.

Mä olen selannut tällä viikolla myös kalenteria taas lomaviikon jälkeen ja iskenyt sinne kesän tapahtumia. Samalla, kun sivut täyttyivät ihanista jutuista, alkoi myös vähän ahdistaa. Tajusin nimittäin, ettei kesä(kään) ole ikuinen. Vastahan se alkoi. On kesäkuun puoliväli ja nyt jo joutuu pohtimaan kalenterin kohtaa ”koulut alkaa”. Ja vaikka tietysti ne ei vielä alakaan, miksi kesä näyttää silti niin lyhyelle?

Mitäs muuta? Juhannukseksi menemme Muurameen, siitä yhdeksi yöksi Hankasalmelle ja sitten jo maanantaina takaisin Tampereelle. On kiva lähteä reissuun, mutta tuntuu myös ihan supersiistille, että ensi viikolla saa olla vaan kotona. Päätin, että vietämme sellaisen TYLSÄN viikon, johon kuuluu mahdollisimman vähän mitään spessuohjelmaa. Tuntuu, että rytinällä alkanut kesä matkoineen, hotelleineen, ravintolaruokineen ja vierailuineen tarvitsee vastapainokseen rauhaa.

Tämmöstä kuuluu. Ei ilotulituksia, eikä kuoppia. Tavistorstai ennen juhannusta. 

Kuvat: Laura Ikonen 

Ladataan...
Kolmistaan

Mä olen aina pitänyt itseäni ennen kaikkea realistina. Mutta vasta nyt olen alkanut tajuta, että oikeasti olen ollut pessimisti. Sellainen, jonka ”ihan varmaan kohta tapahtuu jotain kauheaa -asenne” on tehnyt elämään enemmän ansoja kuin mitään hyvää. Se, joka on kuvitellut suhtautuvansa asioihin aika neutraalisti, mutta oikeasti maalaillut piruja seinille.

Minulla on lapsesta asti ollut sellainen asenne, että teen päässäni erilaisia skenaarioita eteeni tulevista asioista. Mentaaliharjoittelen.  Vaikka haaveilu ja unelmien miettiminen on ollut myös osa minua, olen nähnyt asioissa usein myös sen kurjemman puolen. Jos olen vaikkapa hakenut uutta työtä, olen toivonut onnistumista, mutta samalla psyykannut itseäni pettymykseen.

Tällainen tasapainottelu toivottavan ja ei-toivotun lopputuloksen välillä on toki varmasti ihan järkevääkin. Eikä plan-b:n tekeminen varmasti sekään ole huono asia. Minun on kuitenkin täytynyt myöntää – vaikkei se helppoa olekaan aina ollut – että pahimpaan varautuminen on tehnyt minut monessa asiassa onnettoman. Sellaisen ihmisen, jolla on ollut ympärillä vaikka mitä hyvää, mutta joka ei ole osannut nauttia siitä ihan siksi, että on koko ajan pelännyt, että kuitenkin sattuisi seuraavaksi jotain pahaa.

Mieleeni on jäänyt eräs quote parin vuoden takaa. En löytänyt sitä mistään enää, mutta quoten pääpointti meni jotenkin näin: 99% prosenttia kaikista huolista, joita murehdit etukäteen, ovat turhia murheita, koska ne eivät kuitenkaan toteudu.

Ja vaikka kyseessä tosiaan oli vain jokin Instagram-feediin teksti, piileskeli siinä jokin sellainen totuus, joka herätteli minua omista ajatuksistani. Koska noinhan se todella menee! Jos mietin omia elämäni isoja tai pieniä etukäteismurheita, harva niiden kauhuskenaarioista on lopulta kuitenkaan tapahtunut. Itse asiassa vaikka joku pelkoni olisikin käynyt toteen, on siitä usein seurannut lopulta jotain hyvääkin. Pitkässä juoksussa!

Toisekseen olen alkanut kyseenalaistaa tätä ”realistista” suhtautumistani asioihin. Olen alkanut pohtia, mitä hyötyä huolestumisesta oikeasti on. Tietysti isot asiat edelleen pelottavat ja jännittävät, mutta olen yrittänyt lopettaa erityisesti pienistä asioista murehtimisen. Tajunnut sen, että itse huolestuminen ei koskaan muuta lopputulosta yhtään mihinkään. Joskus toiminta voi muuttaa, ja sitten toisaalta on paljon asioita, jotka eivät ole omissa käsissä.

Olen miettinyt – quote-tekstiä ajateltuani – kuinka paljon elämässä olen hukannut energiaa turhaan murehtimiseen. Kuinka paljon tunteja ja päiviä olen hukuttanut huonoihin fiiliksiin, vaikka elämässä olisi silläkin hetkellä ollut paljon nautittavaa, iloittavaa ja nähtävää. Ajattelinkin, että ei elämä useinkaan ole paskaa, jos ei siitä tee sellaista. 

Joskus tällaiset ”elämä tuo eteen, mitä tuo -ajatukset” saavat minut kuitenkin raivokkaaksi. Niissä kun omasta mielestäni ainakin piilee joskus sellainen ajatus, että ihminen ei voi juuri vaikuttaa omaan elämäänsä. Aivan kun se olisi vain jokin ajelehtiva tukki. Minä uskon puolestani vahvasti siihen, että moniin asioihin voi vaikuttaa. Ja että omalla toiminnalla sen tukin suuntaa voi muuttaa. Samalla yritän kuitenkin myös muistaa sen, että niihin asioihin, joihin en voi vaikuttaa, en myöskään käytä turhaa energiaa. Tiedän, että tämän asian opetteluprosessi on vielä alussa, enkä läheskään joka kerta onnistu ylevissä tavoitteissani. Mutta on pakko myöntää, että jo nyt oloni on kepeämpi kuin koskaan aikaisemmin. Pienet teot kun on kuitenkin kaiken suurenkin alku.

Ennen olisin ajatellut, että ihminen ei voi muuttua. Että olen sitä, mitä olen aina ollut. Nyt – kaiken tämän innoittamana – olen alkanut uskoa myös siihen, että tällainen pessimistikin voi joku päivä olla ainakin osittain ihminen, joka ei näe kaikkialla uhkia. Sitä kohti mennään! Joskus hitaasti, joskus parilla askeleella taaksepäin, mutta silti kohti vähän taas parempaa asennetta. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Pages