Ladataan...

Viime kuukausina meidän pikku paaperoinen on ottanut ihan uuden vaihteen silmään. En tiedä onko 1-vuotiailla uhmaa mutta sillä minä tätä nimitän.

Otetaan tilanne jossa poika ei saisi tahtoaan läpi. Sitä huudon määrää! Jos ja kun en reagoi huutoon toteuttamalla pojan toiveen alkaa vaihe kaksi : poika nipistää. Nipistää muuten ihan mustelmalle asti ja katsoo niin kiukkusesti silmiin ja ihan näyttää kuin toinen haluaisikin satuttaa. No kiellät, lasket maahan ja annat jotain tekemistä. Tämä tulee takaisin lyömään ja lopulta puremaa. Ja tästä se show alkaa.

On kyllä todella hankalaa hommaa. En ole oikein varma että miten tuollaista tulta ja tappuraa sisältävää kiukkupesää pitäisi käsitellä. Niin, minä joka olen lukenut lähihoitaja ja erikoistunut lapsiin olenkin nyt ihan sormi suussa. Tuntuu ettei mikään tehoa, enkä usko että tämän ikäinen napero ymmärtää mitään jäähyistä tai nurkista. Kieltoa ja muuta tekemistä, kieltoa ja muuta tekemistä ... maailman tappiin asti kunnes toinen lopulta antaa (ehkä) periksi.

Nyt poika on ottanut todella ikävän "leikin" päiväänsä. Poika jahtaa koiraa. Toisinaan jahtaa lelu kädessä ja yrittää heittää/pudottaa lelua koiran päälle. Koira painaa häntä koipien välissä piiloon eikä pidä pojasta yhtään tippaa. Mitäs tässä tehdään? Ei kyllä mitään hajua. Olen ottanut lelua pois, kieltänyt, vienyt pojan pinnasänkyyn ... mutta ei. Poika jahtaa koira-parkaa niin että silmissä vain kiiluu.

Myös tilanteet joissa poika ei mielestään saa tarpeeksi huomiota muuttuvat puremisiksi, nipistelyiksi, lyömiseksi jne. Ja tätä seuraa aina kiukkuinen itku-potku-raivari. Huuh ... on se melkoista. Olen yrittänyt jättää kiukun ja ikävän käytöksen huomiomatta ja huomioinut sitten kivaa käytöstä senkin edestä. Tietty kielto aina kun jotain älytöntä-tyhmää tekee. Mutta ehkä fakta on se ettei tämän ikäinen lapsi vielä ihan käsitä esimerkiksi sitä että toiseen sattuu. Pitää antaa aikaa.

Myös yksi tosi rasittava juttu on se että poikaa pitäisi kantaa joka paikkaan. Etenkin ulkona. Ollaan miehen kanssa koitettu pistää poika kävelemään autolle, ei mikään pitkä matka, mutta poika istuu maahan, huutaa ja nostaa kädet kattoon. Sittenpä kannetaa. Olen mittinyt että pitäisikö antaa vaan huutaa ja kävellä itse rauhassa eteenpäin? Poika osaa kävellä hyvin joten sellaisesta ei ole kyse etteikö osaisi. Tykkää vaan tulla kannetuksi. Voihan tuo olla jotain läheisyydenkaipuuta ja jännitystä jonka vuoksi haluaa olla lähellä pihalla. Mene ja tiedä taas...

Uuteen nousuun again

-K

Share
Ladataan...

Ladataan...

Lupasivat että tämä viikko olisi oikein helteinen. Paskanmarjat, ulkona sataa vettä ihan solkenaan ja lämpömittari näyttää 14,5. Wuhuu, vedänkö jo bikinit esiin? En tosin omista bikineitä, sovitin kyllä viime viikolla yksiä mutta pelästyin niin näkyä että riisuin ne hyvin haipakkaa ja hipsin kaupasta ulos.

No anyways meillä oli tänään toinen ultra. Viimeksi ei saatu CTR mittoja otettua joten viikot olivat vähän hakusessa. Tänään menimme aamulla koittamaan uudestaan ja minä tapani mukaan jännitin vatsani kipeäksi. Kun pääsimme sisään aloitti lääkäri toimenpiteen. Sydänäänet eivät kuuluneet vatsan päältä, mutta lääkäri totesi että se ei ole poikkeavaa. Vatsan päältä ultratessa näkyi selvä pikku-ihminen josta saatiin mitat. Sisäultrakin tehtiin mutta sillä ei saatu yhtä selvää kuvaa. Lääkäri arveli että viikkoja on 8+3 ja samaan tulokseen minäkin olen tullut kun lasken oletetusta hedelmöityshetkestä eteenpäin. Laskettuaika menisi siis helmi-maaliskuulle.

Olimme sukuloimassa viikonlopun ja olihan sen .. kamalaa. Poika ei päästänyt minua silmistään ja oli itkuisa. Uni ei tullut eikä mikään ollut hyvin. Näin yhden ystäväni kyllä kun mummut käskivät minut kylään että saisivat olla rauhassa. Pianhan he jo soittivat perään kun poika ei rauhoittunut millään. Ja siitähän se alamäki alkoi. Voivoivoivoi. On mukava olla taas kotona, sen reissut aina tekee että kotona olo ei tunnukkaan enää niin tuomiolta.

Sadetta ihmetellen

-K

Share
Ladataan...

Ladataan...

Huomenta vaan ja muksaa perjantaita.

Me lähdetään tänään pojan kanssa viikonloppu reissuun. Käydään katsomassa sukulaisia ja ystäviä mun kotipaikkakunnalla. Mies jää koiran kanssa kotiin, sillä ei jakseta sitä ressiä mikä tulee kun koiran kanssa mennään paikkaan missä on mattoja... Joten mies pitää poikien peliviikonlopun höystettynä lenkkeilyllä ja me reissataan ihan kaksin. Ensi viikolla lähdetään sitten koko perhe Edeniin, jännittää vähän miten reissun pojan kanssa menee. Niin tämä kuin tuokin.

Olossa ei muutosta. Toisina päivinä olen hirveän huonovointinen ja toisina taas en. Väsynyt olen ja uni maistuisi kellon ympäri. Maanantaina on uusi ultra jossa koitetaan viimein saada viikoista selkoa. Jännitän ultraa ihan kauheasti sillä pelkään ettei siellä näykkään enää mitään. Vaikka lääkäri oli viimeksi neuvolakorttiin kirjannut nähdyiksi sykkeen ja jopa liikkeet oli rastitettu. Ja silti olen ihan paniikissa. Viimeksi mulla oli sykemittari ranteessa ja odotushuoneessa sykkeet nousi ihan vaan jännityksestä 100 ja sen paremmalle puolelle. Huuuh, ehkä mä joskus opin elämään ilman tätä "pelkoa".

Viime viikolla koin elämäni yllätyksen kun avasin nettipankin puhelimella. Kaupunki oli maksanut mulle rapiat 300e aiheena "palkka". No minä melkeen itkua väännän miehelle että joku virhe käynyt tässä nyt ja ei näitä voi käyttää. Mies siinä laski että taitaa olla kuule kesälomarahaa tai vastaavaa ja että kaupunki ei todellakaan maksa penniäkään sille kelle se ei kuuluisi. Hauskaa miten reagoin "ylimääräiseen" rahaan : panikoin. Mies vei minut sitten kuitenkin shoppailemaan ja ostinhan minä pitkästä aikaa itselleni vaatetta. Ja voin sanoa että se vasta tuntui hyvälle se!

Saapa nähdä mitä viikonloppu tuo tullessaan. Hieman jännittää sillä asumme tuon ajan mummullani jolle raskaudesta ei saa kertoa vielä mutta jos olen hirveän huonovointinen ja oksentelen niin aika paha lähteä salaamaankaan. Jännitän myös ystävien näkemistä 2v tauon jälkeen. Ja sitä miten suhtaudutaan kun mies jääkin kotiin. Tai sitä että monien kärkäiden sanomisten jälkeen minulla on yhä ylläni toppi jossa on pyöreä, rintakehän paljastava kaula-aukko, ovat kuulemma liian antavia ja eivät soveliaita. Minä taas en viihdy korkeassa kauluksessa, en ikinä. Tulee olo että tukehdun.

Ehkäpä se tästä. Ehkä...

Kesä terkuin

-K

Share
Ladataan...

Pages