Ladataan...
Kuin kaksi marjaa

Jos joltain on jäänyt huomaamatta, siskokset on vähän kirjoitustauolla.

Pienisisko eli Reetta jatkaa kuitenkin jutustelua täällä. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kuin kaksi marjaa

Voi pojat miten kovasti olen odottanut saavani kirjoittaa tämän jutun. 

Eilen illalla sain hartaasti odottamani puhelun. Minä sain töitä. Minä. Ihan oikean työpaikan.

Tiedätkös sen Ylen Sinun tarinasi -mainoksen? Toivottavasti, ja jos et, kannattaa katsoa. (On muuten siitä varastettu tuo otsikko). Jotain tuon videon suuntaista ajattelin kun vuosi sitten otin aikalisän ja hyppäsin vakkarityöpaikasta ihan uudenlaiseen elämään. Minua pelotti hurjasti, mutta haparoivin ajatuksin ja askelin olin ihan varma että jossain on jotain mitä minä en vielä tiedä. Että tässä elämässä on oltava jotain muuta kuin ihan ookoolta tuntuva työ ja loputon perjantaiden odotus. 

Ja siitä se lähti. Työnhaku ja piilossa lymynneiden haaveiden etsintä. Ensimmäinen oli alusta loppuun kamalaa, toinen välillä ihanaa ja jännittävää, mutta useimmiten äärettömän pelottavaa. 

Kun kesäkuussa kirjoitin työttömyydeksi vaihtuneesta kesälomasta, vähänpä tiesin mitä tuleman pitää. Silloin toivoin vielä löytäväni sen unelmien paikan ennen lokakuuta ja lomailevani siihen asti varpaat hiekassa ja jätski kourassa. Vaan eihän se ihan mennyt niin. 

Kesän jälkeen tuli melko lyhyt ja pimeä syksy, jota seurasi loputtomalta tuntuva viiden metrin hankiin peittynyt talvi. Välillä jaksoin tsempata, laittaa työhakemuksia, nauttia vapaista päivistä ja hitaista aamuista. En kuitenkaan etukäteen ollut tajunnut, että työttömyys onkin oikeasti ihan perseestä. Jos olisin etukäteen tiennyt sen olevan paljon muutakin kuin vähillä rahoilla elämistä ja tylsiä päiviä, olisin harkinnut vielä kolmesti sitä unelmien perään suitsait hyppäämistä.

Työttömyys oli pääasiassa ihan toivotonta. Hiljaa herääviä toiveita, varovaisia haaveita. Työhaastatteluista innostumista ja perhosten siipien täyttämää odotusta. Ja ilmat mahasta potkivia pettymyksiä. 

Se oli loputonta kaveeraamista oman pään kanssa, hyviä ja huonoja päiviä. Välillä jaksoin innostua uusista jutuista ja uskoa lapsellisen sinisilmäisesti typerimpiinkin haaveisiini. Kunnes tuli se yksi tyly sähköposti, väärin valittu sana ja sunnuntaisin taas uusi tyhjyyttään huutava viikko kalenterissa. 

Kunnes tapahtui jotain. 

En tiedä oliko se Sara K:n jutut  onnellisesta elämästä, hiljaa hiipivä kevät vai pidemmät yöunet. Mutta ihan yhtäkkiä tajusin, että eihän minulle ole mitään syytä olla onneton. Minä en voi syyttää surkeista fiiliksistäni ketään muuta kuin itseäni. En TE-toimistoa, harmaata säätä, huonoja työpaikkailmoituksia,  kallista ruokaa tai kipeää selkää. En edes äitiä tai poikaystävää.

Toki olosuhteilla on pieni vaikutus onnellisuuteni, mutta se on kyllä ihan pienen pieni. Ihan itse olin valinnut jokaisen ajatukseni. Eikä yksikään niistä surkeista ajatuksista ollut oikeastaan lainkaan totta. Höpönlöpöjuttuja joka ikinen. 

 

Ja niin minä päätin olla iloisempi tyttö. Katselin vain kauniita asioita, söin ruokia jotka sai suupieleni hymyyn ja suostuin näkemään tulevaisuudessani vain hartaimmat toiveeni. Kun harmitti ja itketti, päätin ettei harmita ja itketä. Kampasin tukan ja lähdin retkelle. Köllähdin Eliaksen viereen sohvalle ja mietin, että voisihan sitä mennä huonomminkin. Hengitin syvään, katsoin peiliin ja päätin että olenkin ihan hyvä tyyppi. Vähän asioiden suurenteluun taipuvainen ja turhan pohdiskeleva, mutta ihan ok kuitenkin. 

Onnellisuus on meinaan juuri niin yksinkertaista kuin haluat sen olevan. 

Tärkein oivallukseni oli päättää että minun on ihan hyvä siinä missä olen. Työttömyys on meinaan siitä jännä juttu, että maailma ei oikein anna työttömän olla hyvä ihan sellaisenaan. Pitäisi kouluttautua, edetä, reipastua, jaksaa ja kaikinpuolin olla jotain muuta kuin jo on. Tietenkään kukaan ei voi elää ilman töitä koko elämää. Mutta aika moni meistä tietää sen ihan itsekin. En tarvitse sen tajuamiseen työkkäriä, hesaria tai jyrkikataista. Siksi päätin lopettaa hötkyilin ja olla onnellinen siinä missä olin. Katsoa sinnikkäästi sinne minne halusin mennä, mutta olla samalla kiitollinen siitä mihin asti olin jo päässyt. Joka päivä. 

Ja hyvinhän siinä kävi. Ihan niin kuin lupasin. 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kuin kaksi marjaa

No mutta morjesta vaan tännekin puolelle blogielämää!

Ajatukset on olleet viimeaikoina melkosen vähissä ja ne vähäisetkin ajatukseni oon kirjannut tonne mun omaan pikku Spin offiin. Vähän niin kuin salaa isoltasiskolta ja teiltä muilta lukijoilta.

Mutta koska kaikki uuteen ja uljaaseen sielunmaisemaani liittyvä on turvassa täällä Kahden marjan puolella, jatkan juttusarjaani hyvästä ja onnellisesta elämästä nyt tähän.

Rehellisesti sanottuna uusi ja uljas sielunmaisemani on ollut viimeaikoina lomalla. Sen sijaisena on toiminut jokaikiseen huoleen ja murheeseen epätoivoisesti tarraava tylsimys. Semmoinen tyyppi, joka pelkää ja huolehtii kaikkea ja on kateellinen kaikelle ja kaikille. Siitä ihanasta mahdollisuuksien maailmasta on tiputtu persukset edellä arkeen, jossa valitsen olla vaan työtöntyötöntyötöntyötön. Se on kuulkaa kurja maailma se.

MUTTA. Valitukset sikseen. Koska kuten viimeksi opin, hyvä ja onnellinen elämä on sen verran ujo kaveri että se pysyy kaukana niistä jotka valivalivalittaa. (Oikeesti valitan ihan liikaa ja kaikesta, mutta valitsen etten tee sitä nyt).

Tiedättekö mikä on hyvän ja onnellisen elämän kaveri?

Se on sellainen hiljainen ja hymyilevä tyyppi kuin Zen. En tiedä mitä zen ihan virallisesti tarkoittaa, mutta minulle se on paikka jossa kaikki on hyvin. Se ei tarkoita mitään tiettyä fyysistä paikkaa, vaan Zen tulee sinuun  sisään aina kun mielesi on kirkas ja rauhallinen.

Zenin kanssa taas kulkee kädessä sellainen hihhuli kuin meditaatio. Se ansaitsee vielä monenmonta ikiomaa juttua (vaikka sitten kun olen sitä ihan todistettavasti harjoittanutkin...). Kaikessa lyhykäisyydessään meditaatio on kuitenkin kaikenlaista mietiskelyä ja pysähtymistä, mikä vie sinut koska tahansa lähemmäs kaveriaan zeniä. Oikeastaan meditaatio-sanan käyttäminen tuntuu minusta vähän vieraalle ja tarkoitan itse oikeastaan ihan yksinkertaisesti pysähtymistä.

Zen-idolini, Sara K, esittelee omassa blogissaan ihanasti sen, mitä meditaatio oikeastaan on. Asiaa voi havainnollistaa eri tasoisten tunteiden kautta. Listan alimmat tunteet ovat niitä minun viimeaikaisia inhottavia ja ahdistavia tuntemuksia, kun taas ylimmät tunteet ovat se millainen mielemme ihan oikeasti olisi, jos emme tekisi kaikesta niin kamalan vaikeaa. Meditaation ideana on kirkastaa mieltä pikkuhiljaa aste asteelta kohti listan ylimpiä tuntemuksia. Kuulostaa höpönlöpöltä, mutta se on kuulkaa ihanan totta. Koita vaikka.

1. ilo | tieto | voimaantuminen | vapaus | rakkaus | kiitollisuus

2. intohimo

3. innostus | innokkuus | onnellisuus

4. myönteinen odotus | myönteinen uskomus

5. optimismi

6. toiveikkuus

7. tyytyväisyys

8. kyllästyneisyys

9. pessimismi

10. turhautuminen | ärtymys | kärsimättömyys

11. nujertuneisuus

12. pettymys

13. epäilys

14. huoli

15. syyttämisen halu

16. lannistuneisuus

17. suuttumus

18. kostonhimo

19. viha | raivo

20. kateus | mustasukkaisuus

21. epävarmuus | syyllisyys | arvottomuus

22. pelko | suru | masennus | epätoivo | voimattomuus

 

Koska joku siellä ruudun toisella puolen kuitenkin juuri pisti tämän jutun samaan lokeroon joogan ja kikherneiden kanssa, voin kertoa oman elämän esimerkin aiheesta.

Tänään kävellessäni kohti bussipysäkkiä keskustassa, minulle tuli yhtäkkiä tosi paha mieli. Minua harmitti kovasti omat työnhakukuvioni ja pohdiskelin niitä siinä aikani kuluksi (virhe numero 1, se on ihan turhaa).

Samaan aikaan yhdestä mukavan ja lämpöisen oloisesta kahvilasta käveli ulos kaksi mukavan ja lämpöisen oloista tyyppiä. Niillä oli selvästi meneillään joku työpalaveri, josta ne oli hirmuisen innoissaan. Tipahdin sekunnissa tasolta 16 (lannistuneisuus) tasolle 20 (kateus). Ja voi pojat kun minua ahisti. Niin kovasti että meinas ihan itku tulla. Eitästätuumitään, helpponoittenkinontossanauraajaollainnoissaan mä - en - enää - ala (plups, taso 22).

MUTTA. Jostain aivosopukoistani kaivoin ajatuksen joka sanoi, että minun ei ole pakko ajatella niin. (En siis kuule mitään ääniä, älkää huoliko, se oli siis semmoinen ajatus, ei ääni).

Pysähdyin hetkeksi (punasiin valoihin), kaivoin kännykän ja musiikit taskusta. Hengitin ihan pienen hetken.

Hengitin sisään. Hengitin ulos. Sanoin itelleni että olet juuri siinä missä pitää. Ja vaikkei tuo ajatus sinällään muuta mitään tai vielä auta mun elämää mihinkään suuntaan, se rauhottaa minun pienet ja vikkelät ajatukset edes pieneksi hetkeksi. Oikeastaan se vie ne turhat ajatukset kokonaan pois ja voin olla pikkuisen enemmän zen. Ilman yhtäkään ajatusta.

Kunnes tulee taas uusi, kirkkaampi, ajatus.

Eka kuva Pinterestistä täältä, toka täältä, kolmas täältä

Share

Pages