Ladataan...
Kultainen

 

"It is both a blessing and a curse to feel everything so deeply."

 

En muista, missä törmäsin yllä olevaan lainiin (todennäköisesti Pinterestissä), mutta tunsin sen välittömästi kuvaavan sielunelämääni paremmin kuin mikään muu lause koskaan. 

Rikas sielunelämä on mielestäni sekä parasta että pahinta minussa. Tunneskaalani on hyvin laaja ja vivahteikas; koen kaikki ääripäät voimakkaasti. Joku ehkä tunnistaa tästä itsensäkin. Hyvinä hetkinä se on järisyttävän ihanaa, mutta pahoina hetkinä tuntee olevansa syvemmällä kuin pohjalla.

Tiedättekö, kun

Rakastaa niin kovaa, että kuvittelee sydämen halkeavan. 

Juoksee vihaisena kyyneleet poskilla ulos sateeseen kädet täristen. 

Pakahtuu keväisin maasta puskevien kukkien kauneudesta, niin kuin ei olisi koskaan nähnytkään mitään vastaavaa.

Istuu yksin puiston penkillä koko maailman paino harteilla, kykenemättömänä hievahtamaankaan.

Liikuttuu loppuviikoksi eläinten pelastusoperaatioista televisiossa.

Viskoo tavaroita seinään, puree hampaita yhteen niin, että seuraavana päivänä leukoihin sattuu.

Ottaa hyvin raskaasti sellaisetkin loukkaukset, jotka kohdistuvat johonkin toiseen ihmiseen.

Nauraa poskensa kipeiksi ja uskoo olevansa voittamaton; ettei mikään voi pysäyttää. 

Älkää käsittäkö minua väärin. Tai mitä sitten, jos joku käsittääkin. Minä inhoan ylimääräistä draamaa elämässäni enkä mitenkään etsi mieltäni erityisesti järisyttäviä kokemuksia, saati hakeudu keskelle ihmissuhdesotkuja tai muuta vastaavaa. Pidän tasaisesta arjesta, välttelen riskien ottamista ja elelen vähän omissa todellisuuksissani, niin kuin Walter Mitty konsanaan. Katsokaa muuten se elokuva, jos ette ole vielä sitä tehneet. Ben Stillerista huolimatta niin koskettava ja kaunis leffa. Olen katsonut sen kuukauden sisällä kahteen kertaan, koska jotenkin se vaan sopii elämäntilanteeseeni nyt.

Eksyin aiheesta. Joka tapauksessa, nuorempana kuvittelin, että yhtä vuoristorataa vauhdikkaasti ylös ja alas etenevä tunne-elämä kuuluu teini-ikään, että kyllä se siitä sitten kun aikuistuu. Jossain vaiheessa sisäistin, että hetkinen, tällainen olen tainnut olla oikeastaan aina ja todennäköisesti tulen aina olemaan.

Mutta ei se haittaa, vaikka selviytyäkseen maailmassa pitäisi varmaan kyynistää ja kovettaa itseään. Herkkä ei esimerkiksi ehkä ole adjektiivi, jota menestyvät ihmiset yleensä itsestään ensimmäisenä käyttävät. Olen kuitenkin hyväksynyt itseni tällaisena: herkkänä, ailahtelevaisena, ujona, nynnynä, ihan miksi sitä kukin haluaa sitten kutsua.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kultainen

Kevät pitelee minua kuin kukkaa kämmenellä. Elämä on seesteistä ja rauhallista; sitä minä arvostan. Koulu loppuu pian ja se on vähän haikeaa, mutta ei hätää, minulla on suunnitelmia valmiina. 

Muutamat suunnitelmat ovat jo toteutuneetkin:

Ensinnäkin kukista puheenollen, kävin tänään kiduttamassa itseäni ja otin uuden tatuoinnin. Siitä laitan kuvaa sitten, kun se ei ole enää turvonnut ja ällöttävä.

Tämän kissaleidin pitkäaikainen haave toteutui muutama viikko sitten, kun meille muutti ylläolevissa kuvissa näkyvä pörrö. Pieni ragdolltyttö nimeltä Nukka järsii sähköjohtoja, piilottaa tavaroita ja valloittaa sydämiä.

Aloitin taas juoksemaan talvitauon jälkeen. Pari ensimmäistä kertaa sujuivat kurjasti: kylmästä johtuen keuhkoihin sattui ja jalat olivat raskaat. Toissailtana heitetty lenkki palautti uskon harrastukseen; kuinka euforisen olotilan keväinen iltahämärä, mullan tuoksu ja mustarastaan laulu minussa aina saavatkaan aikaan!

Tämä nyt ei ollut mikään suunnitelma, mutta tein eilen ensimmäistä kertaa valkoista pizzaa (=pizza ilman tomaattikastiketta) ystävän kanssa, siitä tuli todella hyvää ensimmäiseksi yritykseksemme. Täytteiksi valikoitiin palsternakkaa, pinaattia ja päärynää sekä paria herkullista juustoa. Uunilämpimän pizzan päälle heitettiin tuoretta pinaattia ja lorautettiin vielä tilkka oliiviöljyä. Valkoiset pizzat ovat kyllä uusi lempparini. Jos teillä on suositella hyviä täytekomboja, kertokaa ihmeessä (ei sinihomejuustoa eikä sieniä, kiitos).

Näistä on hyvä jatkaa. Pakko myöntää, että olen vähän varovainen tämän ylitsepursuavan innostuksen ja onneni kanssa. Niin kuin sananlaskukin sanoo, kel' onni on, se onnen kätkeköön. Niinpä olen yrittänyt hillitä itseäni. Minusta tuntuu, että jos innostun liikaa, onni menee rikki. Tästä ikävästä piirteestä pitäisi kyllä oppia pääsemään eroon ja luottaa siihen, että kyllä kaikki aina lutviutuu.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kultainen

kuva

Minun piti eilen kirjoittaa naistenpäivästä, feminismistä ja omasta syntymäpäivästäni (täytin eilen 24 vuotta), mutta en sitten kyennyt muuhun kuin nyyhkimään peiton alla maailman pahuutta (joka taisi olla ihan itse aiheutettua, kiitos vain skumpat ja jallut) ja lohduttamaan itseäni suklaakakulla. Onneksi lukuisat kissakuvilla höystetyt facebook-onnittelut lohduttivat. 

Tänään on uusi viikko ja uusi päivä, mutta takana harvinaisen huonosti nukuttu yö. En oikein vieläkään kykene tuottamaan järkeviä ajatuksia saati muodostamaan niitä sanoiksi ja lauseiksi, joten tyydyn kasaamaan listan linkkejä, jotka ovat herättäneet ajatuksia.

Kokon blogi Ruskeat tytöt on tervetullut keskustelunavaus, samoin asioista niiden oikeilla nimillä puhuva Pihtarihuorat-blogi. Lilyn puolella tiukkaa keskustelua on käyty mm. Mun elämä, milloin siitä tuli näin (ihana) -blogissa. Jussi Pullinen kirjoitti aiheesta kolumnin, joka summaa ajatukseni aika hyvin. (Minä esimerkiksi inhoan Fazerin sinistä, vaikkei naisten suhde suklaaseen jutun pääpointti ollutkaan.) Keskusteluun sopii myös Maaret Kallion kirjoitus omasta kuplasta. Täällä Suomessa, omissa kuplissamme, olisi kukkasten ja suklaarasioiden keskellä tärkeää muistaa, etteivät kaikkialla asiat ole niin hyvin. Tiedostan, että itselläni asiat ovat huomattavasti paremmin kuin monella intialaistytöllä, mutta vielä on paljon tehtävää täälläkin, valitettavasti.

Postauksen kuva voisi olla omasta kynästäni; tämä on omistettu sinulle, joka kerran sanoit minulle, etteivät pojat tykkää fiksuista tytöistä. Tästä ja monista muista syistä minä tarvitsen feminismiä. Toivoisin, että tulevaisuudessa saisimme olla juuri sellaisia kuin itse haluamme, olimmepa sitten naisia tai miehiä tai jotain siltä väliltä tai jotain ihan muuta. Toivoisin, että tulevaisuudessa sukupuolen ei tarvitsisi määrittää meitä millään lailla.

Minulle naistenpäivä on joka päivä, mutta syntymäpäivä vain kerran vuodessa, vaikka ne samalle päivämäärälle osuvatkin.

Share
Ladataan...

Pages