Ladataan...
Kultainen

 

"It is both a blessing and a curse to feel everything so deeply."

 

En muista, missä törmäsin yllä olevaan lainiin (todennäköisesti Pinterestissä), mutta tunsin sen välittömästi kuvaavan sielunelämääni paremmin kuin mikään muu lause koskaan. 

Rikas sielunelämä on mielestäni sekä parasta että pahinta minussa. Tunneskaalani on hyvin laaja ja vivahteikas; koen kaikki ääripäät voimakkaasti. Joku ehkä tunnistaa tästä itsensäkin. Hyvinä hetkinä se on järisyttävän ihanaa, mutta pahoina hetkinä tuntee olevansa syvemmällä kuin pohjalla.

Tiedättekö, kun

Rakastaa niin kovaa, että kuvittelee sydämen halkeavan. 

Juoksee vihaisena kyyneleet poskilla ulos sateeseen kädet täristen. 

Pakahtuu keväisin maasta puskevien kukkien kauneudesta, niin kuin ei olisi koskaan nähnytkään mitään vastaavaa.

Istuu yksin puiston penkillä koko maailman paino harteilla, kykenemättömänä hievahtamaankaan.

Liikuttuu loppuviikoksi eläinten pelastusoperaatioista televisiossa.

Viskoo tavaroita seinään, puree hampaita yhteen niin, että seuraavana päivänä leukoihin sattuu.

Ottaa hyvin raskaasti sellaisetkin loukkaukset, jotka kohdistuvat johonkin toiseen ihmiseen.

Nauraa poskensa kipeiksi ja uskoo olevansa voittamaton; ettei mikään voi pysäyttää. 

Älkää käsittäkö minua väärin. Tai mitä sitten, jos joku käsittääkin. Minä inhoan ylimääräistä draamaa elämässäni enkä mitenkään etsi mieltäni erityisesti järisyttäviä kokemuksia, saati hakeudu keskelle ihmissuhdesotkuja tai muuta vastaavaa. Pidän tasaisesta arjesta, välttelen riskien ottamista ja elelen vähän omissa todellisuuksissani, niin kuin Walter Mitty konsanaan. Katsokaa muuten se elokuva, jos ette ole vielä sitä tehneet. Ben Stillerista huolimatta niin koskettava ja kaunis leffa. Olen katsonut sen kuukauden sisällä kahteen kertaan, koska jotenkin se vaan sopii elämäntilanteeseeni nyt.

Eksyin aiheesta. Joka tapauksessa, nuorempana kuvittelin, että yhtä vuoristorataa vauhdikkaasti ylös ja alas etenevä tunne-elämä kuuluu teini-ikään, että kyllä se siitä sitten kun aikuistuu. Jossain vaiheessa sisäistin, että hetkinen, tällainen olen tainnut olla oikeastaan aina ja todennäköisesti tulen aina olemaan.

Mutta ei se haittaa, vaikka selviytyäkseen maailmassa pitäisi varmaan kyynistää ja kovettaa itseään. Herkkä ei esimerkiksi ehkä ole adjektiivi, jota menestyvät ihmiset yleensä itsestään ensimmäisenä käyttävät. Olen kuitenkin hyväksynyt itseni tällaisena: herkkänä, ailahtelevaisena, ujona, nynnynä, ihan miksi sitä kukin haluaa sitten kutsua.

Share
Ladataan...