Ladataan...
Kunnon Mamma

Osapuilleen vuosi sitten tähän aikaan teimme miehen kanssa vakaan päätöksen. Ullanlinnan kotimme laitettaisiin myyntiin ja muuttaisimme Espooseen. (Tai oikeammin halusimme ylipäätään päästä pois keskustasta, jonnekin josta saisimme hiukan enemmän neliöitä ja oman pihan. Työmatkojen ja muun elämän yhteyksien kannalta Espoo nyt vain oli luontevin suunta. )

Tyttö alkoi olla siinä iässä että pihaleikit kiinnostivat jo toden teolla, ja toisaalta elämämme kaksiossa asuvana kolmihenkisenä perheenä nyt vain oli tullut päätepisteeseensä – olimme miehen kanssa nukkuneet olohuoneessa jo yli puoli vuotta, ensin kuukausien ”väliaikaisessa” evakossa patjoilla olohuoneen lattioilla kunnes nöyrryimme ja siirsimme sänkymme sinne pysyvästi.

Niinpä kaikki oli selvää: hyvin palvellut kotimme laitettaisiin myyntiin ja alkaisimme etsiä uutta, tilavampaa asumusta, jossa kenenkään ei tarvitsisi nukkua olohuoneessa ja taaperon saisi ulos purkamaan energiaansa kätevästi pihaoven avaamalla.

Matkassa oli vain yksi mutta: syksy lähestyi, olin palaamassa töihin, ja tytölle oli jo saatu paikka läheisestä päiväkodista. Ennen tätä emme uutta kotia ehtisi löytää, emmekä muutenkaan ehtisi saamaan uutta päiväkotipaikkaa uudelta asuinalueelta ennen töihin paluutani. Ajatus naperon siirtämisestä uuteen päiväkotiin vain muutaman kuukauden jälkeen (kun hän olisi ehkä juuri alkanut tottua järjestelyyn) ei tuntunut mukavalta, kun mitään pakottavaa tarvetta ei ollut.

Päätimme siis mennä väliaikaisesti vuokralle kolmioon (omat makuuhuoneet!) jonnekin lähettyville ja etsiä rauhassa uutta kotia, jonne voisimme muuttaa seuraavana kesänä.

Siis tänä kesänä.

No, ostimme kyllä äskettäin uuden kodin – noin kolmensadan metrin päästä nykyisestä vuokrakodistamme (ja ehkä sadan metrin päästä siitä kaksiostamme).

Me kyllä ihan oikeasti yritimme. Roikuimme Oikotiellä kuukausikaupalla, ajelimme sunnuntaisin ihanilla espoolaisilla asuinalueilla, juoksimme kymmenillä näytöillä. Ei, ei, ei – kaikessa tuntui olevan jotain vikaa. Käänteentekevä hetki oli, kun viimein löysimme juuri sellaisen asunnon jota olimme etsineet, juuri siltä asuinalueelta jonne eniten halusimme. Ja silti epäröimme tehdä tarjousta.

En muista kumpi meistä sen sanoi ääneen, ihan varovasti. Pitäisikö meidän kuitenkin jäädä vielä keskustaan?

Ja sillä hetkellä oli selvää, että pitäisi. Nimittäin niiden kuukausien aikana, kun olimme etsineet kotia ihan uudelta alueelta, olin pihasta ja elintilasta haaveilun ohella haikeana miettinyt kotikulmilla kulkiessani, että kohta en näe tuotakaan kaunista taloa joka päivä, en osta leipää tästä leipomosta, en kärräile viidessä minuutissa Caruseliin kahville tai Stokkalle asioille, emme tule tytön kanssa enää tähän leikkipuistoon tai kiipeile Kaivarin kalliolla. Ja ihan yhtäkkiä oivalsin, että meidän ei ole pakko muuttaa täältä pois.

Tyttö viihtyy mainiosti päiväkodissaan, ystävämme asuvat lähellä, ihan kotimme vieressä on monta ihanaa leikkipaikkaa ja mukavan vehreää puistoa ja työmatkatkin ovat ihan kohtuulliset. Ja kaikista ihaninta on tietysti se vanhojen talojen, korkeiksi kasvamaan ehtineiden puiden ja eläväisten kivijalkapalveluiden luoma tunnelma. Okei, omasta pihasta on turha haaveilla, mutta kaikkea ei voi saada – ja ainakin vielä olen täysin valmis luopumaan siitä, kun saan tämän kaiken muun.

Uusi kotimme löytyikin sitten päätöksenteon jälkeen yllättävän nopeasti melkein satavuotiaasta, sympaattisesta tiilitalosta, jonka sisäpihalla syreenit reunustavat hiekkalaatikkoa. (Hei, taisimme sittenkin saada sen oman pihan – ainakin melkein!).

Ennen muuttolaatikoiden tilaamista olisi vain yksi pikkuinen juttu… Asunto on pommikunnossa, joten edessä on valtava remontti. Huonejärjestystä on järkeistettävä ja kaikki pinnat uusittava. Viime viikot olemmekin suunnitelleet, laskeneet ja kartoittaneet yhteistyökumppaneita kuumeisesti. Viime viikonloppuna otettiin ensimmäinen konkreettinen askel eteenpäin, kun mies lähti repimään kaksikymmentä vuotta sitten seinään liimattuja tapetteja alas.

Tästä se lähtee – ei auta kuin laittaa sormet ristiin ja peukut pystyyn, että selviämme urakasta järjissämme! ;)

 

 

Share

Ladataan...
Kunnon Mamma

Ah, miten lämpimistä ja aurinkoisista alkukesän päivistä ollaankaan saatu nauttia. Viime kesän hitaan käynnistymisen jälkeen (muistan edelleen aivan liian elävästi kuinka tyttö käytti vielä kesäkuussa talvihaalaria...) tämä kunnon kesä tuntuu aivan luksukselta. 

Aurinko on tehnyt tehtävänsä myös lämmittäessään satavuotiaan kotitalomme paksuja kiviseiniä, ja tunnelma sisätiloissa on ollut aika-ajoin hikinen. Virkistystä on siis kaivattu niin tytön kuin itseni taholta ja mieluummin välillä jotain muuta kuin Ville Vallaton -puikkoja. Niinpä päätin kokeilla surauttaa smoothiet vaihteeksi pakkasen kautta, ja hyviä tuli! Tein ekalla kerralla tällaiset superhelpot versiot (resepti tekstin lopussa) joihin tuli kaikki ainekset sekaisin. Nämä hyviksi todettuani voin jatkossa hifistellä hiukan enemmän esimerkiksi kerroksilla ja kokonaisilla marjoilla...

 

Ilahduttavinta tietysti oli että nämä maistuivat myös 2-vuotiaalle, joka on viime aikoina hiukan nirsoillut syömisten suhteen - näissä oli paljon hyviä ravintoaineita yhdessä viileässä paketissa eikä lainkaan lisättyä sokeria.

Kun nuo mehujäämuotit kerran on tullut hankittua (nämä meidän Ikeasta), niin ennustan että näistä smoothiejäistä tulee meidän perheen tämän kesän hittituote!

Helpot mustikkaiset smoothiejäät

  • Mustikoita
  • Banaania (mitä kypsempi, sitä makeampi)
  • Maustamatonta jogurttia
  • (juoksevaa hunajaa, halutusta makeudesta riippuen)

Sekoita ainekset keskenään sauvasekoittimella tai blenderissä tasaiseksi massaksi. Kaada mehujäämuotteihin, pakasta ja nauti!

 

 

Share

Ladataan...
Kunnon Mamma

TÄSSÄ SÄNGYSSÄ ON NUKUTTU.

Saatatte muistaa, kun maaliskuussa kirjoitin karmaisevasta virheestämme siirtää tyttö nukkumaan kovasti rakastamastaan pinnasängystään lasten sänkyyn himpun verran liian aikaisin, sekä siitä seuranneista nukuttamisrumbasta ja yöheräilyistä, joiden takia olin jo lähes epätoivon partaalla. Iso kiitos muuten kaikille tuolloiseen postaukseen vinkkinsä antaneille!

Ilokseni voin kertoa, että näistä koettelemuksista on viimein selvitty. Tyttö nukkuu (pääasiallisesti) läpi yön omassa sängyssään ja jopa nukahtaa sinne melko kiltisti, ilman että häntä tarvitsee sinne sataa kertaa palauttaa kuten vielä tuolloin taannoin. Ja jep, niitä palautuksia oli sen sata kertaa ihan kirjaimellisesti...

Miten tähän päästiin? Koska itselleni nuo muilta saadut vinkit ja vertaistuki olivat niin tärkeitä, ajattelin listata meillä toimineet konstit. Jospa niistä olisi apua muillekin!

Vinkki 1: Ajoita muutos sellaiseen hetkeen, kun elämä on muuten tasaista ja ennalta-arvattavaa.

Näin jälkikäteen ajatellen en voi käsittää, mitä ajattelin vaihtaessani tytön lastensänkyyn vain muutamia viikkoja ennen lähtöämme kahdeksi viikoksi Floridaan. Tunnetusti tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, ja niinpä taistelimme ensin muutamat viikot kotona ennen matkaa uuden sängyn kanssa, sitten matkalla aikaeron ja vaihtuvien nukkumisjärjestelyiden kanssa, ja vielä kotiin palattua pitkään aikaeron takia.

Aivan varmasti uuteen sänkyyn totuttelu olisi sujunut paljon paremmin, jos olisimme vain eläneet ihan perusarkea, eikä tyttö olisi välillä matkalla ollessamme "saanut" nukkua pinnasängyssä ja jopa meidän vanhempien välissä. Paluu arkeen oli melko karu...

Vinkki 2. Tee sängystä pesä.

Tämän hyvän idean sain siskoltani, jolla on kokemusta nukutuspuuhista kolmen lapsen edestä. Pinnasänkyyn verrattuna lastensänky on melko iso, eikä korkeiden laitojen tuomaa turvaa ole, joten pienestä uusi nukkumisjärjestely saattaa tuntua vähän kolkolta. Sänkyä pienentääksemme reunustimme sängyn ylimääräisillä tyynyillä ja peitolla. Olin ostanut jo valmiiksi sänkykatoksenkin, mutta tyttö alkoikin nukkua sängyssä ennen kuin ehdimme sitä asentaa, enkä sitten uskaltanut enää tehdä pienintäkään muutosta toimivaan järjestelyyn.

Vinkki 3. Tee sängystä ylpeyden aihe.

Tähän käytimme aika paljon aikaa. Heti alusta asti kehuimme sänkyä vähän joka käänteessä, ja tyttö tuntui olevan siitä kovin ylpeä, vaikkei aluksi siellä kunnolla nukkunutkaan. Pitkäjänteisyys kuitenkin tuotti tulosta - leikimme yhdessä pehmolelujen nukuttamista sänkyyn ja pyysimme joka toista kylään tulijaa kehaisemaan uutta sänkyä. Lopulta tyttö esittelikin sitä ihan oma-aloitteisesti kaikille vieraille...

Vinkki 4. Kyttää ovella.

Tämän vinkin toimivuus on varmaan lapsi- ja perhekohtaista. :) Me kokeilimme ihan aluksi palautustaktiikkaa, jossa jätin tytön yksin omaan huoneeseensa ja lähdin muualle asuntoon puuhailemaan omiani. (Näinhän olin tehnyt pinnasänkyaikoinakin.) Sitten palautin tytön sänkyynsä sen sata kertaa, kunnes hän lopulta suostui sinne jäämään. Tämä toimi melko hyvin: palautuskerrat kyllä vähenivät ja välillä niitä oli ehkä vain muutama illassa. Kokonaan ne eivät kuitenkaan loppuneet ja selvästi sängystä poistumisesta ja sinne palaamisesta oli tullut tytön mielestä hauska leikki.

Paljon toimivammaksi osoittautui se, että jäin tytön oven taakse kytikselle. Vilkuilin ja kuulostelin tyttöä oven raosta, ja joka kerta kun hän vääntäytyi pystyyn ja alkoi kiivetä pois sängystä, sanoin ovelta että "nyt nukutaan" tai "pää tyynyyn". Ehkä tyttöä rauhoitti tieto siitä että olen lähellä, vaikka en näkyvillä, ja yllättävän nopeasti hän lakkasi pyrkimästä pois sängystä.

Vinkki 5. Kehu!

Varsinkin alkuvaiheessa kehuimme tyttöä jokaisen omassa sängyssä hyvin nukutun yön jälkeen vuolaasti, ja vieläkin teemme sitä aina kun muistamme.

Rehellisyyden nimissä on todettava että vieläkään meillä ei nukuta täydellisesti, ja välillä nukutukseen menee aikaa - mutta useimmiten silloinkin tyttö lähinnä pyörii yksin omassa sängyssään, jutustelee itsekseen ja ehkä pyytää välillä laittamaan peittoa paremmin. Yöt menevät kuitenkin useimmiten häiriöittä, eikä tyttö oikeastaan ollenkaan pyri pois sängystä öisin. Useimpina öinä saamme siis nukuttua ihan tarpeeksi hyvin koko perhe, ja se todellakin riittää tässä vaiheessa!

Rauhallisia öitä ja levollisia iltoja,

Sara

Share

Pages