Ladataan...
Kunnon Mamma

Kävi niin, että siirsimme tytön nukkumaan pinnasängystä lastensänkyyn. Ja niin... ei olisi ehkä vielä kannattanut.

Oli eräs episodi, kun tyttö kiipesi omin avuin lattialta pinnasänkyynsä. Hän ei osoittanut erityistä kiinnostusta toistaa temppua säännöllisesti, saati pyrkiä pois sängystä itse. Silti me yli-innokkaat vanhemmat heti terhennyimme ja laitoimme tilaukseen matalalaitaisen lastensängyn. Odoteltuaan muutaman viikon paketissaan sänkymme alla se vihdoin myös koottiin ja otettiin käyttöön. Siitäpä se alamäki sitten alkoikin.

Meillä ei ole koskaan nukuttu erityisen hyvin. Yöheräilyjä tuli säännöllisesti vielä pitkälle tytön toiseen ikävuoteen, ja ihan liian usein aamuvirkku lapsosemme herää kukonlaulun aikaan. Yksi asia meillä on kuitenkin unihommissa onnistunut: nukkumaan meno. Iltasadun ja -laulun jälkeen ei ole tarvinnut kuin nostaa piltti petiinsä, toivotella hyvät yöt ja poistua huoneesta. Lähes poikkeuksetta lapsi on jäänyt sänkyynsä tyytyväisenä, ehkä jutellut tai lauleskellut vielä hetken itsekseen, ja nukahtanut sitten itsenäisesti.

Vaan eipä enää. Turvalaidasta huolimatta uudesta sängystä nimittäin pääsee varsin helposti pois, minkä näppärä naperomme keksi tietysti välittömästi. Uuden sängyn saapumisen jälkeen illat ovatkin sitten olleet aikamoista hulinaa. "En nuku!" tyttö ilmoittaa, ja kipeää pois sängystään kerta toisensa jälkeen. Välillä ilkikurisesti virnistellen, välillä itkua tuhertaen, mutta aina yhtä päättäväisesti. Pahimmillaan nukutin tyttöä eräänä iltana 1,5 tuntia. (Mies oli omissa menoissaan ja olin suunnitellut leppoisaa Downton Abbey -hetkeä - arvatkaa, jaksoinko katsoa enää yhtään jaksoa sitten, kun tyttö viimein nukahti.)

Sängystä karkailevan lapsen kanssa olo on ollut aika avuton. Kun lasta ei voi väkisinkään sängyssä pitää, jää ainoaksi vaihtoehdoksi palauttaa hänet sänkyyn uudelleen ja uudelleen. Ja vielä uudelleen. Kaikista ärsyttävintä on, että tyttö tuntuu taistelevan minua vastaan vielä enemmän kuin isäänsä, jolla on nukutukseen uudessa sängyssä jo suhteellisen hyvä ote. Oikeasti odotan jo kauhulla sitä, kun mies lähtee pian työmatkalleen useammaksi yöksi - miten me oikein selvitään?

Yöheräilyjä on ollut myös jonkin verran. Ei kauhean paljon, mutta enemmän kuin pinnisaikoina. Onneksi useimmiten tyttö ei ole pyrkinyt pois sängystään keskellä yötä, lukuunottamatta sitä yhtä kertaa, jolloin valvoimme hänen kanssaan kaksi tuntia keskellä yötä, yrittäen saada häntä takaisin omaan sänkyynsä. Sanomattakin lienee selvää, että myös aikaiset aamuheräämiset ovat jatkuneet vanhaan tyyliin. Aikamoisen väsyneissä tunnelmissa siis mennään tällä hetkellä koko perhe.

Jos nyt saisin valita uudelleen, en todellakaan vaihtaisi tyttöä pois pinnasängystä ennen kuin on ihan pakko, tai sitten kun hän alkaisi itse haikailla "ison tytön sängyn" perään. Mietimme jo siirtymistä takaisin pinnasänkyynkin, mutta aiomme nyt kuitenkin vielä antaa naperolle totutteluaikaa. Uutta sänkyä on kehuttu ja hehkutettu, ja tyttö tuntuu olevan siitä aika ylpeä. Hän myös viettää siellä mielellään aikaa - paitsi yöllä, tietenkin!

Itse sängystä ei muuten ole juuri mitään valittamista. Se on kotimaisen Unipuun Jatkopuu-sänky, jota saa siis jatkettua lyhimmästä 140 cm mitastaan aina aikuisellekin sopivaan 200 cm saakka. Harkitsimme pitkään Muuramen Jollaa, mutta päädyimme kuitenkin tähän kukkaroystävällisempään versioon, kun se vielä sattui Vepsäläisen aleen juuri sopivaan aikaan.

Meidän Jatkopuumme on varustettu erillisellä turvalaidalla - ja sepä onkin ainoa marinan kohteeni koko sängyssä: turvalaidan kiinnitysraudat ruuveineen jäävät mielestäni vähän hassusti töröttämään turvalaidan sisäpuolelle. Jouduin oikein soittamaan saman sängyn omistavalle ystävälleni, että kuuluuko ne oikeasti asentaa niin  (no, eivät kai ne ulkopuolellekaan voi jäädä...). Ainakin meidän vilkkaasti pyörivä mukelomme kolistelisi niihin päätään tämän tästä, joten päädyin lopulta vuoraamaan koko turvalaidan yhdellä ylimääräisellä peitolla, ja se on epäesteettisyyttään lukuunottamatta ollut ihan hyvä ratkaisu.

Muuten olen ollut sänkyyn tyytyväinen - se vaikuttaa laadukkaalta ja simppeli muotoilu miellyttää silmää. Nyt kun vain saisin vielä sen lapsen nukkumaan siinä...

Nyt on siis hyvät neuvot kalliit! Kaikki vinkit ja kokemukset taaperon nukuttamiseen ja omassa sängyssä nukkumiseen liittyen ovat enemmän kuin tervetulleita!

Share

Ladataan...
Kunnon Mamma

Eilisaamun leikkipuisto-ulkoilun jälkeen etsiskelimme sopivaa lounaspaikkaa, ja ajauduimme vähän sattumalta South Parkiin brunssille. Ja mikä onni, että ajauduimmekin!

Koffin puiston kyljessä majaansa vuosikausia pitäneen Fannyn tiloihin vajaa vuosi sitten avautunut SoCal-keittiötä edustava South Park oli minulle tuttu eräältä illalliskerralta. Sittemmin se oli kuitenkin jotenkin vähän unohtunut, vaikka etelä-kalifornialainen makumaailma oli kyllä kovasti mieleeni. En myöskään ollut tullut ajatelleeksi, että paikka tarjoilee myös brunssia, vaikka Fannyn olemassaoloaikana ramppasimme siellä harva se viikonloppu...

Ohi kävellessämme brunssi kuitenkin pisti silmään ja vaikutti todella houkuttelevalta. Heti 11 pintaan eli avaamisaikaan paikka ei ollut vielä tupaten täynnä, vaan mahduimme mukavasti sisään kolmisin. 

Tarjoilu oli omaan makuuni todella hyvä: mm. erilaisia salaatteja, munakasta, pekonia, notkuva jälkkäripöytä - ja mikä parasta: ihanaista bo ssämia eli korelaistyyliin salaatinlehteen käärittävää pulled porkia lisukkeineen. Tämä oli ehdoton suosikkini koko brunssilla, ja oikeastaan olisin voinut koostaa koko annokseni vain näistä. Nam!

Tyttö löysi valikoimasta myös mieleistään syötävää. Erityisesti maistuivat juuri pulled pork, vesimeloni, jogurtti ja pannukakut - loistava brunssi hänellekin siis. :) Ainoa miinus koko paikalle mehuista, joista olisi pitänyt maksaa erikseen. Muuten varaukseton suositus, käykäähän kokeilemassa jos ette ole vielä ehtineet!

Share

Ladataan...
Kunnon Mamma

Meillä juhlittiin eilen tytön parin viikon takaisia 2-vuotissynttäreitä. Olipa hauskaa, kun tänä vuonna sankari itsekin ymmärsi juhlinnasta jo hiukan enemmän kuin viime vuonna, ja oli aivan innoissaan vieraista, herkuista ja tietenkin ihanista lahjoistaan!

Kaksi vuotta vanhemmuutta tuntuu oikeastaan jo pieneltä ikuisuudelta. En kunnolla enää edes muista aikaa, kun tyttöä ei vielä ollut. Tai ainakin se tuntuu todella etäiseltä, ja lähinnä mietityttää, mihin sainkaan kaiken sen ylimääräisen ajan kulumaan... Niin ikään vauvavuosi alkaa touhukkaan taaperon kanssa olla jo kaukaiselta tuntuva muisto. Vaikka pikkuvauva-ajassa oli omat hyvät puolensa, täytyy sanoa, että melkein enemmän tykkään tästä nykyisestä tilanteestamme. Moni asia on nimittäin vauva-arkeen nähden helpottanut (vaikka silloin tuntuikin, että niin ei kävisi ikinä).

Meillä esimerkiksi nukutaan useammin läpi yön kuin ei. Herätyksiä tulee toki edelleen välillä, mutta todella harvoin keskellä yötä - yleensä aamupuolella täytyy käydä peittelemässä tai muuta sellaista. Nyt kun mietin vauva-aikaa, tuntuu ihan käsittämättömältä, miten pitkään sitä pärjäsikään niin vähällä ja katkonaisella unella. Ja vielä ilman päiväunia, kun en niitä koskaan oppinut nukkumaan. Nyt, kun saa useimpinä öinä nukkua keskeytyksettä, tuntuu yksikin huonosti nukuttu yö ihan kamalalta!

Ison helpotuksen käytännön elämään on tuonut myös puheen kehittyminen. Tyttö puhuu jo paljon, ja ainakin äidin korviin melko ymmärrettävästi. On siis aiempaa helpompaa saada selville, mikä hänellä on hätänä (hämmästyttävän usein hänellä on kuuma!) tai mitä hän haluaa (syliin, keksin, maitoa, kissan...). On myös ihanaa kuunnella, kun hän kertoo omia juttujaan - sitä kautta voi ainakin hiukan ymmärtää, millaisena maailma pienelle avautuu. Erityisen liikuttavaa mielestäni on, kun tyttö spontaanisti kertoo, mistä asioista hän pitää. Lahjaksi saadut ponikuvioiset housut herättivät eilen suurta ihastusta: Ponihousut! Hienot! KIITOS! ja tänä aamuna matkalla poliisiasemalle passin hakua varten näimme punaisen auton - minusta ihan tavallisen - josta tyttö yllättäen ilmoitti pitävänsä. :D 

On kaksivuotiaan kanssa tietysti omat haasteensakin, joiden kanssa painiskellessa välillä mietin, että en ehkä kuitenkaan osannut arvostaa tarpeeksi vauva-aikojen helpompia puolia. Odotetusti uhmaikä alkaa nostaa päätään, ja rajoja testataan päivittäin: saako vielä katsoa iPadista yhden Kaapon, mennäänkö kylpyyn vai ei, puetaanko vaatteet vai ei... Tässä koetellaan todellakin myös omaa viitsimistä, ja päivittäin joudun haeskelemaan sopivaa tasapainoa jostain liian lepsuilun ja turhan nipottamisen välimaastosta. 

Asiaankuuluvista uhmaiän kahnauksista huolimatta meillä on useimmiten ihan älyttömän hauskaa yhdessä. Olen niin onnellinen, että tuosta pikkuisesta tytöstämme on kasvanut iloinen ja reipas oman tiensä kulkija, jolta löytyy huumorintajua, seikkailumieltä ja rahtunen rohkeutta - näillä eväillä on hyvä ponnistaa elämässä eteenpäin.

Share

Pages