Ladataan...
Kunnon Mamma

Erilaiset smoothiet ovat aikalailla mun vakiovälipala. Usein myös tyttö nauttii samasta satsista oman annoksen, ainakin silloin kun makuyhdistelmä on sattunut olemaan neidin mieltymyksiä vastaava. Eilen oli, kun tein ihan perussmoothien mansikoista, vadelmista ja luonnonjogurtista. Lisäksi laitoin joukkoon kauraleseitä kuituboostiksi.

Jämäkämmät smoothiet lapsi nauttii yleensä lusikalla, mutta tällä kertaa koostumuksesta tuli niin juotava että laitoin smoothien Kokon baby food pouchiin eli tuollaiseen nokalliseen pussiin, josta hän sen sitten imaisi. Oletteko testanneet noita? Aika käteviä: kyseessä on siis uudelleen suljettava, jämäkkä muovinen pussukka jossa on pieni nokka. Siis sama systeemi kuin monissa kaupassa myytävissä lasten hedelmävälipaloissa.

Pussit kestävät pakastamisen ja mikron lisäksi myös tiskikoneen. Meillä ne ovat olleet enimmäkseen kotikäytössä, mutta ajattelin että kesällä voisi olla kätevää ottaa lapselle välipalaksi mukaan pussillinen smoothieta suoraan pakkasesta. Välipala-aikaan mennessä se olisi ehkä juuri sopivasti sulanut mukavan viilentäväksi herkuksi.

facebook / bloglovin / blogipolku

Ladataan...
Kunnon Mamma

Meillä juhlittiin siis äskettäin tyttäreni 1-vuotissynttäreitä, ja niiden tiimoilta tuli kelailtua taaksejäänyttä vauvavuotta useammaltakin kantilta. Yksi muistelon kohde olivat omat sporttailuni vauvavuoden aikana.

Vaikka pystyinkin urheilemaan ainakin maltillisesti aika pitkään raskausaikana, ja kävin salillakin ihan viimeiselle kuukaudelle saakka, oli olo raskauden viimemetreillä jo niin tukala, että kaiken kävelyä raskaamman saattoi unohtaa. Odotin todella innokkaana pääsyä takaisin "omaan kroppaan" ja sitä, että saisin taas aloittaa kunnon hikitreenin.

Pari ensimmäistä viikkoa synnytyksen jälkeen olin kuitenkin ihan järkyttävän huonossa hapessa. Kirjaimellisesti: hemoglobiini oli alhaalla, toisaalta verenpaine huiteli pilvissä. Aluksi en jaksanut kävellä edes lähikauppaan ja loivaakin loivemmassa ylämäessä mummot rollaattoreillaan suhasivat ohitseni. Oli vaikea kuvitella, että joskus vielä pääsisin salille tai juoksulenkille! Onneksi olo alkoi pikkuhiljaa kohentua, ja myös usko omien voimien palautumiseen vahvistui.

Maaliskuussa liikuntani taisi olla lähinnä vaunujen työntelyä. Sitä tuli kyllä harrastettua päivittäin useampia tunteja vastasyntyneen nukkuessa tyytyväisenä kopassaan, ja pitkät kävelyt tekivät ihmeitä maassa laahanneelle peruskunnolleni.

Huhtikuussa olin jo niin voimieni tunnossa että lähdin ensimmäistä kertaa juoksulenkille. Oli ihanaa juosta kuivilla teillä sulavan maan tuoksuessa. Varsinkin siinä ihan ensimmäisessä (todella lyhyessä!) lenkissä oli myös mieletöntä vapauden huumaa - täällä sitä vaan kirmaillaan pitkin maita ja mantuja ihan yksin, ilman isoa mahaa tai vauvaa. 

Toukokuussa tein paluun salille, toiveissa palauttaa edes vähän lihasmuotoja kroppaan. 

Kesäkuussa jaksoin reippailla sekä salilla että lenkillä, kunnes pitkät kesähelteet alkoivat ja taltuttivat treeni-innon...

Heinä-elokuussa urheilut rajoittuivat kuumuuden uuvuttamiin vaunulenkkeihin, joitakin harvoja kertoja jaksoin käydä juoksemassa lähellä asuvan ystäväni reippaassa seurassa.

Syyskuussa oli aikomuksenani palata salille. Yllättäen kuitenkin tuntui, ettei mikään "oikea urheilu" kiinnostanut pätkän vertaa. Ei huvittanut hengästyä tai nostattaa sykettä, ei sitten tippaakaan. Ystäväni jaksoi edelleen juoksuttaa minua säännöllisen epäsäännöllisesti pitkin Kaivarin rantoja, mutta niille lenkeille lähdin seuran ilosta, en omasta himostani päästä juoksemaan. Mietin kovasti, mikä urheilumuoto voisi napata, ja ainoa kiinnostavalta tuntuva oli astangajooga, josta olin pitänyt muutaman vuoden taukoa. Sinne siis!

Loka, marras- ja joulukuu kuluivatkin pääasiassa joogasalilla. Jostain syystä takaraivossa oli koko ajan sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain muutakin - jotain rankempaa, jotain kunnon liikuntaa. Mutta ei vaan huvittanut pätkääkään. Lähipunttikseltani soiteltiin syksyn mittaan ehkä viisi kertaa perään, toiveissa uusia kuukausijäsenyyteni. Joka kerta jouduin toteamaan, että ei vieläkään innostaJärkeilin, että kun omaa vapaa-aikaa on niin vähän, on se syytä käyttää juuri siihen, mikä itsestä tuntuu kivalta.

Näin myöhemmin ajateltuna olen supertyytyväinen, että kuuntelin itseäni enkä raahautunut väkisin sinne salille tai lenkille. Tammikuussa urheilukyllästykseni tuntui nimittäin ohittaneen lakipisteensä ja innostus tehdä muutakin kuin asanoita alkoi pikku hiljaa nostaa päätään. Kuvioihin tulivat taas joogan rinnalle vähän hikisemmätkin lajit, kotitreenit ja uinti. 

Helmikuussa ostinkin sitten ne murtsikkasukset.

Nyt odotan innokkaana tulevan vuoden treenejä! Jokin aika sitten sitten aloittamani lajihaaste tuo mukavasti maustetta ja muutenkin motivaatiota tuntuu riittävän ihan siihen perustekemiseenkin sporttailun saralla. Olen myös pohdiskellut, minne salille seuraavaksi hankkisin jäsenyyden. Ainoa innokuuttani rajoittava tekijä on aikataulut, mutta hyvällä suunnittelulla nekin saadaan toimimaan. Että ei muuta kuin treenit kalenteriin ja hikoilemaan!

PS. Sain lajilaskuriin lajin numero 9, jee! Avasin nimittäin pyöräilykauden viime viikonloppuna polkaisemalla edestakaisin Joogafestival-tapahtumaan. En ole varmaan koskaan aiemmin päässyt pyöräilemään hiekoitushiekasta putsatuille kaduille maaliskuun 1. päivänä. :)

Ladataan...
Kunnon Mamma

Meillä on juhlittu 1-vuotiasta sankaria jo pariin otteeseen. Ensin Ylläksellä, sitten eilen täällä kotosalla. Vielä olisi muutamat kemut edessä. Onkohan tämä joka vuosi tällaista?

Eipä sillä, kyllä tätä kelpaa juhliakin. Vauvavuosi on takana, ja millainen vuosi se olikaan! Pikkuisesta pötkylästä on kuoriutunut ihan oikea pieni tyttö, joka kävelee, leikkii, tanssii ja hassuttelee. Joka ymmärtää jo ihan käsittämättömän paljon asioita, vaikkapa laita pallo koriin tai vie nalle isille. Tai sellaisia sanoja kuin kisupossu ja huuhkis. Ja toisaalta ei ota kuuleviin korviinsa epämieluisampa määräyksiä, kuten ei saa koskea pistorasiaan! ja ei saa avata kaappia!, vaikka ihan varmasti ymmärtää. Joka on oppinut kiipeämään alas sohvalta, vaikka ei osaa vielä kiivetä sohvan päälle. Joka osoitti minua eilen ja sanoi iloisesti ÄI-TII! (Tosin äitiä on jo kuultu yleissanana vähän milloin mihinkin liittyen, joten en tehnyt tästä vielä suurta numeroa.)

Juhlinnan sivutuotteena on sitten tullut herkuteltua aika reilusti, ja lisäksi Lapissa nautitut munkit ja kaakaot (ilman taukomunkkia ei vaan voi hiihtää!) kiristävät sen verran vyötäröllä, että on tullut taas aika tiukentaa linjaa herkuttelun suhteen. Helpoimmalta toimenpiteeltä tuntuu vaan vetää hetki täysin herkutonta linjaa, se kun tuntuu itselläni parhaiten toimivan. Kuukausi on sopivasti niin lopuillaan että voisin tässä vaiheessa hypätä mukaan herkutonta helmikuuta viettävien kelkkaan. Josko tässä sinne ensi viikonlopulle selviäisi ilman sokeripommeja. ;)

Pages