Ladataan...
Kunnon Mamma

Remontti se vaan puksuttaa eteenpäin. Pakko tunnustaa, että joka kerta käydessäni valtavan myllerryksen alla olevassa tulevassa kodissamme, tunnen riemukkaan jännityksen alla hiukan kauhua. Urakka on nimittäin ISO. Se oli tietenkin tiedoissa jo alunperin - huonejärjestyksen vaihtamisessa, väliseinien purkamisessa ja rakentamisessaja kaikkien pintojen uusimisessa on paljon tekemistä. Silti kaiken sen näkeminen ihan konkreettisesti eikä vain paperilla tuntuu vaan joka kerta aika hurjalta!

Onneksi miehellä on sentään aiempaa kokemusta isosta remontista, joten ihan ummikkoina emme joutuneet tähän puristukseen lähtemään. (Ehkä emme olisi uskaltaneetkaan.) Eräs aiemmasta opittu asia, josta puhuimme paljonkin ennen remontin alkua, oli yllätyksiin varautuminen. Niitä kun tulisi väistämättä.

Ja niin on tullutkin - tosin onneksi ainakin vielä pienemmästä päästä. Keittiön ja makuuhuoneen välisessä seinässä (joka purettiin ja siirrettiin) piileskelikin vaakasuuntainen kantava palkki, jota ei näkynyt sitten niin missään rakennekuvassa, ei edes niissä vanhimmissa jotka meillä oli. Siellä se silti möllötti, puoli metriä katosta. Onneksi saimme lopulta vain pienellä säädöllä taiteiltua keittiöön suunnittelut täyskorkeat kaapit näppärästi tuon palkin alle.

Muut yllätykset ovatkin sitten liittyneet enemmän omaan suunnittelutyöhön. Kuten se, miten paljon päätöksiä joutuu tekemään lyhyessä ajassa ja usein vähäisellä tiedolla. Mihin kohtaan keittiötason pistorasiat laitetaan? Kumpaan suuntaan tämä ovi aukeaa? Mihin ruokapöytä tulee, jotta ruokapöydän valaisimet saadaan oikealle kohdalle? Kääk. Ei auta kuin päättää ja toivoa parasta...

Yllättävän vaikeaa on myös ollut päättää, mitä ylipäätään mitä haluaa! Näin isossa remontissa mahdollisuuksia ja siten päätöksiä on ihan valtavasti, pieniä ja isoja juttuja. Kodinhoitohuone vai pieni vierashuone? Varma valkoinen keittiö vai ihana mutta ehkä trendikäs harmaa? Kattolistat vai ei? Maalataanko ikkunalaudat kiiltävällä vai puolihimmeällä? Huh!

Niin hauskaa kuin suunnittelu onkin, olen tosi iloinen että meillä on apua materiaalivalintoihin ja moniin muihin päätöksiin. Instasta @minajamorris-tilin takaa löytyvä Elisa Manninen nimitäin suunnittelee uuden kotimme pintojen osalta, ja olen tästä aivan fiiliksissä. Elisan visuaalinen silmä natsaa aika lailla täysin omaan makuuni, joten uskon että olemme hyvissä käsissä. :) Kunhan päästään remontissa pintojen tekoon asti, tulee näistäkin näkymään kuvia täällä ihan varmasti. 

Muutkin remonttiammattilaisemme ovat osoittautuneet älyttömän osaaviksi tyypeiksi, mikä onkin ollut se neljäs ja toistaiseksi viimeinen yllätys - onneksi ihanan positiivinen sellainen! Kaikkien kuulemieni kauhutarinoiden jälkeen osaan olla tästä todella, todella onnellinen: työ on edennyt sekä ripeästi että ammattitaitoisesti. 

Remppataivalta on vielä sen verran pitkälti jäljellä, että lisää yllätyksiä - varmasti niitä ikäviäkin - lienee vielä tiedossa. Täytyy kuitenkin olla iloinen siitä, että tähänkin asti ollaan päästy sen suuremmitta kommelluksitta. Raksalla on seuraavana vuorossa kylpyhuoneen lattiavalu, ja täällä kotisohvalla puolestaan keittiökaappien ovimallin ja värin sekä keittiön työtason valinta. Hauskaa! :)

Share

Ladataan...
Kunnon Mamma

Osapuilleen vuosi sitten tähän aikaan teimme miehen kanssa vakaan päätöksen. Ullanlinnan kotimme laitettaisiin myyntiin ja muuttaisimme Espooseen. (Tai oikeammin halusimme ylipäätään päästä pois keskustasta, jonnekin josta saisimme hiukan enemmän neliöitä ja oman pihan. Työmatkojen ja muun elämän yhteyksien kannalta Espoo nyt vain oli luontevin suunta. )

Tyttö alkoi olla siinä iässä että pihaleikit kiinnostivat jo toden teolla, ja toisaalta elämämme kaksiossa asuvana kolmihenkisenä perheenä nyt vain oli tullut päätepisteeseensä – olimme miehen kanssa nukkuneet olohuoneessa jo yli puoli vuotta, ensin kuukausien ”väliaikaisessa” evakossa patjoilla olohuoneen lattioilla kunnes nöyrryimme ja siirsimme sänkymme sinne pysyvästi.

Niinpä kaikki oli selvää: hyvin palvellut kotimme laitettaisiin myyntiin ja alkaisimme etsiä uutta, tilavampaa asumusta, jossa kenenkään ei tarvitsisi nukkua olohuoneessa ja taaperon saisi ulos purkamaan energiaansa kätevästi pihaoven avaamalla.

Matkassa oli vain yksi mutta: syksy lähestyi, olin palaamassa töihin, ja tytölle oli jo saatu paikka läheisestä päiväkodista. Ennen tätä emme uutta kotia ehtisi löytää, emmekä muutenkaan ehtisi saamaan uutta päiväkotipaikkaa uudelta asuinalueelta ennen töihin paluutani. Ajatus naperon siirtämisestä uuteen päiväkotiin vain muutaman kuukauden jälkeen (kun hän olisi ehkä juuri alkanut tottua järjestelyyn) ei tuntunut mukavalta, kun mitään pakottavaa tarvetta ei ollut.

Päätimme siis mennä väliaikaisesti vuokralle kolmioon (omat makuuhuoneet!) jonnekin lähettyville ja etsiä rauhassa uutta kotia, jonne voisimme muuttaa seuraavana kesänä.

Siis tänä kesänä.

No, ostimme kyllä äskettäin uuden kodin – noin kolmensadan metrin päästä nykyisestä vuokrakodistamme (ja ehkä sadan metrin päästä siitä kaksiostamme).

Me kyllä ihan oikeasti yritimme. Roikuimme Oikotiellä kuukausikaupalla, ajelimme sunnuntaisin ihanilla espoolaisilla asuinalueilla, juoksimme kymmenillä näytöillä. Ei, ei, ei – kaikessa tuntui olevan jotain vikaa. Käänteentekevä hetki oli, kun viimein löysimme juuri sellaisen asunnon jota olimme etsineet, juuri siltä asuinalueelta jonne eniten halusimme. Ja silti epäröimme tehdä tarjousta.

En muista kumpi meistä sen sanoi ääneen, ihan varovasti. Pitäisikö meidän kuitenkin jäädä vielä keskustaan?

Ja sillä hetkellä oli selvää, että pitäisi. Nimittäin niiden kuukausien aikana, kun olimme etsineet kotia ihan uudelta alueelta, olin pihasta ja elintilasta haaveilun ohella haikeana miettinyt kotikulmilla kulkiessani, että kohta en näe tuotakaan kaunista taloa joka päivä, en osta leipää tästä leipomosta, en kärräile viidessä minuutissa Caruseliin kahville tai Stokkalle asioille, emme tule tytön kanssa enää tähän leikkipuistoon tai kiipeile Kaivarin kalliolla. Ja ihan yhtäkkiä oivalsin, että meidän ei ole pakko muuttaa täältä pois.

Tyttö viihtyy mainiosti päiväkodissaan, ystävämme asuvat lähellä, ihan kotimme vieressä on monta ihanaa leikkipaikkaa ja mukavan vehreää puistoa ja työmatkatkin ovat ihan kohtuulliset. Ja kaikista ihaninta on tietysti se vanhojen talojen, korkeiksi kasvamaan ehtineiden puiden ja eläväisten kivijalkapalveluiden luoma tunnelma. Okei, omasta pihasta on turha haaveilla, mutta kaikkea ei voi saada – ja ainakin vielä olen täysin valmis luopumaan siitä, kun saan tämän kaiken muun.

Uusi kotimme löytyikin sitten päätöksenteon jälkeen yllättävän nopeasti melkein satavuotiaasta, sympaattisesta tiilitalosta, jonka sisäpihalla syreenit reunustavat hiekkalaatikkoa. (Hei, taisimme sittenkin saada sen oman pihan – ainakin melkein!).

Ennen muuttolaatikoiden tilaamista olisi vain yksi pikkuinen juttu… Asunto on pommikunnossa, joten edessä on valtava remontti. Huonejärjestystä on järkeistettävä ja kaikki pinnat uusittava. Viime viikot olemmekin suunnitelleet, laskeneet ja kartoittaneet yhteistyökumppaneita kuumeisesti. Viime viikonloppuna otettiin ensimmäinen konkreettinen askel eteenpäin, kun mies lähti repimään kaksikymmentä vuotta sitten seinään liimattuja tapetteja alas.

Tästä se lähtee – ei auta kuin laittaa sormet ristiin ja peukut pystyyn, että selviämme urakasta järjissämme! ;)

 

 

Share