Ladataan...
Kunnon Mamma

Oi voi. Pari kuukautta takaperin kirjoitin, miten rutiini on olennainen osa liikunnallista elämäntapaa, erityisesti kiireen keskellä. Nyt joudun rehellisyyden nimissä tekemään pikku päivityksen tähän samaiseen asiaan liittyen: viime viikot olen nimittäin erittäin satunnaisia hiihtolenkkejä ja salikeikkoja lukuunottamatta tarponut melko syvässä mudassa niin liikuntarutiinin kuin -motivaationkin kanssa.

(Teko)syy liikkumattomuudelle ja sen mukanaan tuomille lieveilmiöille kuten huonolle syömiselle ja liian vähäiselle nukkumiselle on ollut se perinteinen: en ehdi. Välillä se on ollut kyllä ihan oikea syy: lapsen sairastelu, työmatkat ja muut pakottavat menot ovat monena päivänä aiheuttaneet sen, että minulla ei ihan oikeasti ole ollut hetkeä, jonka olisin voinut käyttää urheiluun.

Harmillisen paljon on kyllä ollut myös kiinni ihan sen treenirutiinin pettämisestä. Lenkin sijaan on tullut jäätyä sohvalle, koska en jaksa/ehtisin vain lyhyelle lenkille/ulkona sataa räntää/olen ansainnut sohva-aikaa ja jakson Fresh Meatia/Downton Abbeya. Ärsyttää, koska tiedän miten hyvä fiilis urheilusta tulisi, ja että ylläpitämällä säännöllistä liikuntaa ja järkevää syömistä olisin paljon tehokkaampi - ja varsinkin hyväntuulisempi... Kiireen niskoille on vaan vähän liian helppo sälyttää kaikkea: kuten se, että olen joutunut peruuttamaan kolme edellistä PT-tapaamista, enkä ehdi edes  vastata puhelimeen tai soittaa takaisin kun PT-ressu soittaa perään yrittäessään sopia uusia aikoja. 

Eilen sain kuitenkin tästä kaikesta tarpeekseni. Valitin jälleen kerran ystävälleni kiirettä ja treenien puuttumista, ja yhtäkkiä tuli vahvasti sellainen olo, että tämän on nyt loputtava. En voi hyvin, enkä halua viettää taas yhtä viikkoa säntäillen paikasta toiseen, liikunnan puuttumista harmitellen. Haluan ehtiä urheilla edes vähän, levätä tarpeeksi ja syödä järkevästi - yksinkertaisesti voida paremmin. Tajusinpa senkin, että ainoa ihminen, joka tämän voi saada aikaan, olen minä itse.

On tosi helppoa syytellä kiirettä ja aikatauluja siitä, että ei ehdi tai jaksa. Ja valittaa siitä jokaiselle, joka jaksaa kuunnella. Ja onhan siinä totuuttakin - elämä on kiireistä! Mutta mitään hyötyä siitä valittamisesta ei kyllä ole. Kukaan ei varmasti tule siivoamaan kalenteriani tai raahaamaan minua salille, vaikka kuinka vinkuisin. Paljon järkevämpää olisi siis lopettaa valittaminen ja oikeasti tehdä jotain asialle - tämän ilmiselvän asian sisäistämiseen tarvitsin selvästi sen pari viikkoa kaoottista elämistä ja tunkkaista oloa...

Niinpä on aika ottaa itseä niskasta kiinni, raivata kalenterista ja elämästä tilaa edes pikaisille treenituokioille, mennä aikaisemmin nukkumaan ja suunnitella syömisiä hiukan etukäteen. Ja sanoa ei joillekin niistä asioista, jotka pitävät minua liian kiireisenä - tämä on ehkä se vaikein kohta, mutta aion yrittää. 

Alkajaisiksi klikkailin itseni eilen illalla takaisin Yoogaiaan ja uudistin jäsenyyteni. Tänään vedin lenkkarit jalkaan ja kävin kahlaamassa viisi kilometriä jäisissä lätäköissä - oli hauskaa, ihan tosi! :) Niin, ja sille PT:llekin aion soittaa vielä takaisin...

Reipasta alkuviikkoa ja hyviä valintoja kaikille! :)

Share

Ladataan...
Kunnon Mamma

Vaikka liikunta on kiinteä osa elämääni, en kuitenkaan todellakaan ole niitä tyyppejä, jotka lähtevät salille tai juoksulenkille joka kerta intoa puhkuen. Itse asisassa olen pohjimmiltani varsin mukavuudenhaluinen: Netflixin katselu sohvanpohjalla kuulostaa pimeänä syysiltana minusta useimmiten houkuttelevammalta ajanvietteeltä kuin reipas iltalenkki tai salilla hikoilu.

Siitä huolimatta löydän itseni kerran toisensa jälkeen vetämästä lenkkareita jalkaan ja salikassia olalle. Miksi? Tekisi mieli sanoa, että liikkumisen ilosta ja siksi, että siitä tulee niin älyttömän hyvä fiilis. Ja tuleehan siitä! Kliseistä mutta totta, muistan koko elämäni ajalta ehkä yhden kerran, kun olen liikkumaan lähdettyäni katunut sitä. (Muistan sen ihan oikeasti, olin bodypumpissa noin vuonna 2008 ja vain totaalisen kyllästynyt koko lajiin sillä erää.)

Valitettavasti sen liikunnasta seuraavan endorfiinipöllyn ja triplaantuneen energiamäärän tiedostaminen ei kuitenkaan yksinään riitä saamaan mua ylös sohvan pohjalta. Tarvitsen siihen paljon järeämmän aseen - ja se on rutiini. Rutiinin liikuttava voima on elämässäni hämmästyttävä. Kun urheilu kuuluu elämääni, teen sen kyseenalaistamatta. Hyvää kierrettä on helppo pitää yllä eikä joka kerta tarvitse erikseen päättää lähteä liikkumaan. Sen kun lähtee vaan, vaikka ei erityisesti edes huvittaisi.

Tietenkin on myös paljon niitä hetkiä, kun oikeasti haluan lähteä liikkumaan ja oikein odotan sitä. Aurinkoisena viikonloppuaamuna reipas lenkki ulkoilmassa on ihanaa ajanvietettä! Ja usein vietettyäni pitkiä aikoja sisätiloissa, erityisesti koneen ääressä, tulee tunne, että on ihan pakko päästä haukkaamaan raitista ilmaa ja liikuttelemaan jäseniä. Liikkuessa pääkin tuulettuu ja ajatukset kirkastuvat. Mutta pimeänä syysiltana, arjen aikataulujen painaessa päälle en kuitenkaan uskalla jäädä odottelemaan, josko liikunnallinen fiilis suvaitsisi vallata tomumajani - ainakaan, jos haluan päästä liikkeelle useamman kerran viikossa.

Strategiani motivaatiovajeen kukistamiseen on simppeli:

1. Aikatauluta - 2. Lähde, älä ajattele - 3. Rutinoidu

Varsinkin kiireessä aikataulutus on ihan välttämätöntä. Jos en ole etukäteen katsonut viikon treenihetkiä valmiiksi kalenteriin, on ihan älyttömän hankalaa alkaa sumplia niitä sinne ex tempore. Siispä sunnuntai-iltana yleensä tarkistan seuraavan viikon viikko-ohjelman ohella myös vapaat slotit urheilulle. 

Kun treenit on sitten laitettu kalenteriin, niitä ei todellakaan enää kyseenalaisteta - urheilemaan vain lähdetään, sillä sipuli. Sen kummempia miettimättä. Älä ajattele, lähde vain on lempparihokemani ja -vinkkini liikuntamotivaation puutteeseen, jota auliisti ja pyytämättä jakelen.Ainakin itselleni ne juoksulenkin vaikeimmat metrit ja salitreenin raskaimmat hetket ovat ne muutamat askeleet ylös sohvalta ja ulos ovesta. Siitä kun selviää, loppu sujuu omalla painollaan. Ja kappas, kotiin palaa tuhat kertaa energisempi ja hyväntuulisempi tyyppi kuin se, joka sohvalta alunperin lähti! 

Energistä viikkoa! :)

 

Share

Ladataan...
Kunnon Mamma

En jaksa. En halua. Olen huono. En onnistu. En pysty juoksemaan kymppiä alle tuntiin, hyvä jos kahteen. Puolimaralla saavat raahata minut käsistä maaliviivan yli.

Näin ylevät aatokset seuranani kävin juoksemassa tänään 11. juoksuviikon toisen lenkkini, viikon lyhyimmän rykäisyn eli 5 kilsaa. Ja kun sanon että kävin juoksemassa, tarkoitan että sain tapella jokaisen kilometrin alusta loppuun niin pääni sisällä kuin muun kroppani kanssa. Kateellisena katselin nurmikolla ilta-auringosta nauttivia ja Kaivopuiston varjoissa krokettia pelaavia. Minäkin haluan tuota, mitä vaan paitsi juosta!

Tämäkin vielä

Ei matka tapa, vaan vauhti, sanotaan, ja se on kyllä totisinta totta. Juoksin liian kovaa, vaikka en edes oikeasti juossut kovaa. Hengitys kulki, mutta lihaksista katosi voima: jalat olivat hyytelöä, keskivartalon tuki pelkkä vitsi. Tiedän kyllä, miksi: kahden viikon flunssa. Kahden viikon tauko juoksuista ja lihaskuntotreeneistä. Viikonlopulle sattui kolme (kolme!) iltamenoa, nukuin liian vähän. Olen syönyt huonosti ja unohtanut juoda vettä.

Viimeisin kohta ärsyttää eniten, koska siihen on niin helppo vaikuttaa. Silti olen taas jättänyt laiskuuksissani iltapalan väliin (tai korvannut sen jätskillä), kärvistellyt heppoisesta lounaasta iltaruokaan asti ilman välipalaa. Ja ollut janoinen, mutta liian laiska tai sitten liian kiireinen tankkaamaan (älytöntä). Mutta nyt tsemppaan! Midnight Run ei saa jäädä harmittamaan vain huonon syömisen tai juomisen takia. Keitän iltapuurot ja painun ajoissa pehkuihin.

Mitä otsikkoon tulee, oikeasti en halua lopettaa. Halusin vain vähän valittaa.

 

Share