Dos, tres, chachacha – eiku häh?

Joskus sitä liikunnankin suhteen nälkä kasvaa syödessä ja samalla myös luulot omista kyvyistä. Tässä nimittäin taannoin salitreenin lopeteltuani huomasin keskuksen ryhmätuntien puolella alkavan juuri salsatunnin ja kävin muutamassa sekunnissa seuraavanlaisen keskustelun päässäni.

”Voi vitsi, ois kyllä kiva oppia joku erityinen tanssi kunnolla, nyt ois hyvä hetki alottaa. Hm, mut se ei kyllä oo alkeistunti… No mut mitäs siitä, on mulla sen verran rytmitajua ja tanssitaitoa, tiedän ainakin ne perusaskeleet ja oonhan mä käynyt kaikenmaailman zumbissakin ja tanssinut salsaa ennenkin. Ei se nyt niin paljon vaikeempaa voi olla. Alkeistunnilla vaan kyllästyis.”

Juu, eipä. Aika äkkiä totesin tunnin alkaessa muun muassa seuraavat asiat.

a) Opettaja oli kuubalainen mies, joka oli varmaan salsannut, ennenkuin oppi kävelemäänkään. Jalkojen ja opetuksen tahti oli sen mukaista.

b) Ne mun tietämät alkeet taisi olla tosiaan alkeiden alkeita. Kun opettaja kannusti, että tämä on ihan helppo, kun kaikki osaa perusaskeleet, teki mieli vajota maan alle.

c) Selvisin kuitenkin aiemmalla osaamisella jotenkuten siihen asti, että mukaan tuli tsiljoona äkkikännöstä ja suunnanvaihdosta. Peräkkäin. Sitten olinkin sekaisin kuin seinäkello.

d) En vaan osaa -häpeä voi iskeä yhä. Jopa tanssitunnilla, jotka yleensä on minulle omaa alaani. Ensimmäistä kertaa koskaan teki mieli paeta tunnilta kesken pois.

 

Välillä tunsin näyttäväni samalta kuin eturivin nainen.

 

En kuitenkaan halunnut antaa periksi. Kun vielä tajusin, että opettaja saattoi tulla nappaamaan tanssiotteeseen ja antamaan lisäopetusta, oli pakko mennä jo äärirajoille. Olen sen luontoinen ihminen, että mieluummin opettelen jonkun asian omin päin itse kuin haluan lähiohjausta. En halua kiinnittää muiden huomiota itseeni. Siispä pinnistin kaiken itsestäni löytyvän keskittymiskyvyn siihen, että seurasin opettajan sijaan edessä olevia kokeneempia tanssijoita. Pikkuhiljaa huomasin, että koreokrafia alkoi sujua kerta kerralta paremmin ja lopputunnista askeleet menikin lähes nappiin. Ainakin koreokrafian mukaan, tekniikan puolesta ei taatusti.

Taas kerran tuli todettua, että kiitos äiti-rakas niistä extra-annoksista koordinaatiokykyä ja rytmitajua, jotka olet minulle lahjoittanut. Muuten en olisi tuostakaan tilanteesta selviytynyt noinkaan kunniallisesti.

Tunnin jälkeen oli aika voittajafiilis siitä, että menin edes vähän mukavuusalueen ulkopuolelle ja suoriudun lopulta siitä ihan hyvin. Osasin! Ja se oli oikeasti hemmetin hauskaa. Niinkin hauskaa, ettei tunnin aikana edes tajunnut sitä, että syke viuhtoi tanssiessa yli 150:n käyden melkein 170:ssä. Oho.

Tätä lisää! Ehkä kuitenkin lähdetään liikkelle sieltä alkeista. Harmi vain, että tällä hetkellä ei alkeistunteja ole tarjolla.