Hei taas Lily, mukava nähdä. Olit hetken poissa ja vaihdoit sillä välin tyyliäkin, mutta pohjimmiltasi pysyit samana vanhana itsenäsi.

Kaikkien asioiden ei onneksi tarvitse muuttua.

Viikko sitten hurautimme poikaystäväni kanssa Suomeen ja vietimme kaikessa tavallisuudessaan täydellisyyttä hipovan viikonlopun perheen ja ystävien kanssa. Hetkeä aikaisemmin olin piipahtanut Helsingissä tapaamassa opiskelukavereitani, kyläillyt Tampereella rakkaan vaihtariaikaisen ystäväni luona ja lomaillut Budapestissa timanttisten tyyppien kanssa. Viime näkemisestä olikin jo vierähtänyt aikaa, mutta siinä vaiheessa se ei enää merkinnyt mitään. Miten ihmeessä olenkaan onnistunut saamaan ympärilleni niin monta ihanaa ihmistä, joiden kanssa jälleenäkemisen riemu tuntuu aina yhtä aidolta? 

Epäilemättä suurimman ja näyttävimmän molemminpuoleisen tunnekuohun sai kuitenkin aikaan tämä pieni ystäväni.

Värisyttävää, että joku voi tulla näkemisestäni niin iloseksi, ettei meinaa nahoissaan pysyä. Hyppii, pyörii, yrittää pussailla ja pitää kummallista ääntä. Mieletön reaktio, joka on aivan yhtä voimakas olin sitten ollut poissa kaksi kuukautta tai kaksi tuntia.

Varokaa vaan, sillä ehkäpä otan tulevaisuudessa tästä pienestä karvakaveristani enemmän oppia. Haluaisin nimittäin osata näyttää paremmin, kuinka paljon läheiseni minulle merkitsevät.

On ystäviä, joiden kanssa kasvetaan ajan saatossa erilleen ja niitä, joiden kanssa kasvetaan entistä tiiviimmin yhteen. On niitä, joiden kanssa nähdään enää hirveän harvoin, mutta jotka kulkevat kuitenkin koko ajan elämässä mukana. Joidenkin kanssa nähdään useammin ja jaetaan pienimmät ja turhimmatkin arkiset asiat. On sellaisiakin, joiden kanssa ei olla pidetty yhteyttä enää vuosiin, mutta joita silti usein mietin. Jokainen ystäväni on ja on ollut minulle merkittävä.

Mutta aivan erityisen olen kiitollinen heille, jotka ovat juurtuneet elämääni niin tiukasti, etteivät välimatkat, erilaiset elämäntilanteet, hetken hiljaisuus tai ristiriidatkaan ole koskaan muuttaneet suhdettamme miksikään. Heitä on jatkuva ikävä ja aina yhtä ihana taas nähdä.

Ensi kerralla hyppään syliin ja pussaan.

P.s. Minimalenin Roosan, kuten monen muunkin ajattelijan viisas mielipide rakkaudesta on, että rakkaus on silti, ei siksi. Niin kovin totta joka sana.

Kukkivia kirsikkapuita, rapistuvia taloja, näköaloja ja vuoden ensimmäinen piknik. Neuvostohenkinen metro, hammasratasjuna ja kävelystä kipeytyneet pohkeet. Auringon polttamat olkapäät ja kuumuden sumentama mieli. Timanttisia tyyppejä, rasvaista ruokaa ja unkarilaisia viinejä. Turistikuvia ja aito kestohymy. Täydellinen hotellin sänky ja täydellinen loma.

Budapest kohteli meitä hyvin. 

Kuin ihmeen kaupalla onnistuimme keräämään vanhan, kuuden hengen tyttöporukkamme yhtä aikaa samaan paikkaan. Vietimme pitkän viikonlopun keväisessä Budapestissa, jossa tosin oli jo yhtä lämmintä kuin Skandinavian kuumimpina kesäpäivinä konsanaan. 

Kaupunki oli ihan mieletön. Näköalapaikkoja löytyi kaikkialta − Budan kukkuloilta, Linnavuorelta, lukuisilta Tonavan ylittäviltä silloilta ja Szent Istvánin basilikan kupolista. Kauimmaksi näki János-hegyltä laskeutuvan keinuvan tuolihissin kyydistä. Budan kukkuloilla kiemurtelevalla Lasten rautatiellä olo oli yhtä epätodellinen kuin parin euron suuruista kahvilalaskua kuitatessa. Hiljaisessa Mai Manó Házassa eli Valokuvaajien talossa kiehtoivat näyttelyiden ohella myös arkkitehtuuri ja hämyiset rappukäytävät. Talon yhteydessä toimivassa kahvilassa maailman sympaattisin paikallinen vanhus tarjosi kahvit ja toivotti ystäviään odottelevan matkaajan tervetulleeksi kaupunkiin. Viimeistään tässä vaiheessa Unkari oli jo sulattanut sydämeni.

Budapest on paikoin mahtipontisen koristeellinen, paikoin rakennukset huokuvat rapistuvaa kommunismiajan henkeä. Kaupunki on täynnä kiinnostavia kontrasteja. Hienommissakin ravintoloissa voi syödä ja juoda edullisesti. Joukkoliikenne toimii loistavasti, kunhan hankkii yksittäisten lippujen sijaan matkakortin. Eikä hävitä sitä. Kuuden hengen huoneisto keskustassa maksoi kolmelta yöltä vain muutaman kympin henkeä kohden. Oikea budjettilomailijan unelma siis koko kaupunki.

Viikonlopun aikana opin, että langosit maistuvat mahtavilta myös makeina ja ihmisen kanssa voi kommunikoida hyvin vain noin kymmenellä yhteisellä sanalla. Kollektiivisesti tulimme myös siihen tulokseen, ettei kukaan tästä ystäväporukasta ole 'siitä normaalimmasta päästä' ja hyvä niin. Kun saa olla oma itsensä ja nauraa vatsalihaksensa kramppiin täysin mielenvikaisille jutuille, ollaan väkisinkin onnellisuuden ytimessä.

Epätavallisuus ja vastakohdat kun kiinnostavat enemmän kuin se ennalta-arvattava perusmeininki − niin ihmisissä kuin Budapestissakin.

Olen mestari siirtämään asioita eteenpäin. Sellaisia arjen pieniä ja suuria askareita, joiden tekeminen tai tekemättömyys koskettavat vain minua itseäni. Huomenna, ensi viikolla, toukokuussa tai siirretään vaikka kerta heitolla ensi vuoteen. Kun eihän tässä mikään kiire ole. Miksi kantaa paineita sellaisista tehtävistä, jotka eivät muutu sen suuremmiksi tai pienemmiksi, tein ne sitten tänään tai myöhemmin? Elämä on nyt, parasta siis keskittyä siihen. 

Huoleton suhtautuminen tekemättömiin askareisiin on kuitenkin lopulta pelkkää itsensä huijaamista. Tekemättömätömillä asioilla kun on tapana jäädä jyskyttämään takaraivoon ja kasaantua rintaa ahdistavaksi möykyksi, joka muistuttaa säännöllisin väliajoin kipeästi olemassaolostaan.

En tiedä oliko syynä rauhallisempi työviikko, kevätaurinko, parhaillaan lukemani onnellisuuskirja vai Beijing 8:n täydelliset ankkadumplingisit, mutta sain jostain yllättävän määrän virtaa ajatella järkevästi. Enkä vain ajatella, vaan myös toimia.

Aloitin kirjoittamalla listan. Siinä komeili pieniä ja suuria tekemättömiä tehtäviä aina vaatekaapin siivouksesta hammaslääkärikäyntiin, graduun ja CV:n päivittämiseen. Paperilla tekemättömät asiat tuntuivat heti konkreettisimmilta ja samalla myös helpommin nujerrettavissa olevilta. Jo pelkkä listan tekeminen auttoi, mutta se ei riittänyt. Halusin päästä vetämään viivoja.

Muutamassa päivässä olen siivonnut vaatekaapin, tehnyt veroilmoituksen ja järjestellyt tietokoneen sekalaiset kuvatiedostot fiksummalla tavalla. Graduni on edistynyt enemmän kuin kertaakaan viimeisimmän vuoden aikana yhteensä. Ei paljon, mutta merkittävästi. Listalta on vedetty yli jo neljä pientä askaretta ja se on antanut vain lisää energiaa jatkaa.

On varmaa, että listan purkaminen vie aikaa. On myös pelottavan todennäköistä, että muutaman päivän kuluttua huomaan olevani taas sama vanha hetkessä elävä itseni. Mutta näillä pienilläkin asioilla on ollut jo nyt valtavan suuri vaikutus. Olo tuntuu paljon kevyemmältä. 

Niin kevyeltä, että taidan palkita itseni tänä iltana uusilla dumplingseilla. Koska on olemassa mahdollisuus, että kaikki tämä onkin vain niiden ansiota.

Kevät yllätti tänäkin vuonna. Yhtenä aamuna herätyskellon piristessä ikkunasta tulvi sisään niin paljon valoa, että luulin nukkuneeni pommiin. Yhtäkkiä ulkona tuoksuu kesälle, kadut pölyävät ja vastaantulijat hymyilevät enemmän kuin eilen. Mediassa puhutaan koirankakasta. Naama on täynnä pisamia, puissa on silmuja ja lämpömittarikin kiipesi yhtenä päivänä kymmeneen asteeseen.

Mä niin tykkään tällaisista hyvistä yllätyksistä.

Kevätaurinko on ollut oiva apu Slottskogenin lenkkipolkujen valloituksessa, aikaisissa aamuherätyksissä ja oikeastaan kaikin puolin aktiivisemmassa elämässä. Aurinko saa yhtä aikaa mielen vireäksi ja pään viiraamaan. Tänään tanssin kevätfiiliksissäni ympäri asuntoa, luukutin stereoista Ruotsin euroviisubiisiä ja lauloin tietenkin täysillä mukana. Voitte vaan kuvitella, miten kauniilta toi kertsi kuulostaa tällaisen musikaalisesti lahjattoman keuhkoista kajautettuna. Antakaa anteeksi naapurit, mulla oli vaan tosi hyvä mieli.

Kevät on saanut minut myös miettimään paljon viime vuotta, vaihtoaikaa ja sitä, mitä kaikille Göteborgin vaihtareille mahtaa oikein nykyisin kuulua. Tuntuu, että vaihtoajasta olisi ikuisuus, mutta samaan aikaan vain pieni hetki.

Koska viime kevät oli kiistatta elämäni kevät, olen nyt viime vuotta miettiessäni haaveillut samalla entistä enemmän tekeväni samanlaisen irtioton vielä uudestaan. Haluan nähdä enemmän, kokea enemmän ja mennä nyt kun se vielä on helppoa. Nähdä vielä monta uutta elämän kevättä ja tulla viisaammaksi ja rohkeammaksi ennen kuin olen valmis sanomaan, että kiitos nyt riittää. Ehkäpä tässä taloudessa koitetaankin sen tyypillisen asunnon käsirahan sijaan säästää siihen, että voidaan elää vielä hetki täysillä jossain ihan muualla kuin Ruotsissa tai Suomessa. Sillä totta puhuen minä näen sen paljon asuntoakin arvokkaampana sijoituksena.

Ensi keväänä voitaisiinkin sitten katsoa, miltä maailma näyttää pallon toiselta puolelta katsottuna. Vaikka eihän tämä kevät täällä Pohjoismaissakaan yhtään hassumpi ole.

Arki on ollut viime aikoina yhtä tunteiden vuoristorataa.

Olen hymyillyt niin paljon, että suupieliin sattuu. Tykännyt mennä aamulla töihin ja juonut lukemattomia kuppeja inkivääriteetä. Fiilistellyt Ben Howardin musiikkia, vanhoja valokuvia ja uusinta Dash Magazinea, joka muuten on yhtä visuaalista ilotulitusta koko lehti. Olen nauttinut aurinkoisista päivistä ja kuumista kylvyistä lenkin jälkeen. Suunnitellut kevään ja kesän reissuja sekä omaa pientä hassua valokuvausprojektiani. Rakastanut hemmetisti. Laitellut uutta Göteborgin kotiamme kauniiksi.

Olen myös stressannut gradusta, raha-asioista ja parisuhteesta, jossa ollaan tällä hetkellä enemmän yksin kuin yhdessä. Olen ollut epävarma tulevaisuudesta. Ikävöinyt perhettä ja ystäviä. Polttanut kastikkeen kiinni kattilan pohjaan ja katsonut Iholla-sarjan viimeisen jakson. Tuntenut itseni ihan turhaksi tyypiksi. Saanut raivarit ja itkenytkin vähän.

Mutta tiedättekö, mikä tuntuu juuri nyt erityisen hyvältä? Kun tässä nyt päätin kirjoittaa viimeisimpiä onnen ja huolen hetkiäni ylös, tajusin samalla kuinka paljon enemmän hyvät asiat vakassa painavat. Pienetkin ilot tuntuvat suurilta ja suuremmatkin surut aika vähäpätöisiltä.

Joku sanoi joskus, että ihminen on tasan niin onnellinen kuin hän itse päättää olla. Mustavalkoiselta kalskahtavan lausahduksen takana piilee suuri viisaus. Uskon, että jokainen henkisesti tasapainoinen ihminen voi tehdä elämästään himpun verran onnellisemman ihan vain päättämällä niin. Ja tietysti myös toimimalla sen päätöksen mukaisesti. Omaan elämään vaikuttaminen kun onnistuu meiltä kaikilta melkoisen näppärästi.

Toisaalta vuoristorata-ajelukin olisi aika mitäänsanomaton, jos koko ajan vaan istua napotettaisiin ylhäällä tai alhaalla. Ylä- ja alamäet kuuluvat siis asiaan ja tekevät samalla arjesta jännittävää. Sillä siinä vaiheessa, kun vaunu hetkeksi pysähtyy, tuntee olevansa harvinaisen elossa.

P.s. Haikailen takaisin Norjaan.

Ehkäpä keväämmällä karataankin vielä minilomalle vuonojen suuntaan.

 

Jonkin aikaa sitten työkaverini vinkkasi minua piipahtamaan Södermalmilla sijaitsevassa Judits Second Handissa. Ja se oli kulkaa niin mainio vinkki, että nyt laitan kyllä hyvän kiertämään.

Hornsgatanilla sijaitsevassa Juditsissa voi tehdä tavallista tyylikkäämpiä second hand -löytöjä ja ihmetellä vintagen lisäksi myös uusia asusteita ja laukkuja. Sinne kerran eksyttyäni olen löytänyt itseni samasta osoitteesta ihailemasta ja hypistelemästä harva se viikko. Vaaterekeiltä ja hyllyiltä voi osua silmiin mitä vaan kotikutoisista villapaidoista Acnen kauluspaitoihin ja Marc Jacobsin kenkiin. Hintataso vintagepuolella on normaalia korkeampi, mutta esimerkiksi uusi laukku tai huivi voi tarttua mukaan oikein hyvään hintaan.

Samalla kadulla, aivan Juditsin vieressä sijaitsee myös mahtava Filippa K Second Hand, joka myy käytettyjä, mutta hyvälaatuisia Filippa K:n tuotteita. Hornsgatanilta löytyy myös kurkkaamisen arvoinen Herr Judit, jonka valikoimista puolestaan löytyy vintageaarteita ja asusteita myös miehille.

Helpoiten pääset paikalle, kun hurautat tunnelbanalla Zinkensdammin metroasemalle ja kävelet Hornsgatania parisataa metriä kohti Mariatorgetia.



 

Judits Second Hand // Hornsgatan 75

Filippa K Second Hand // Hornsgatan 77

Herr Judit // Hornsgatan 65