Käpylehmistä Minecraftiin

Lastentarhaaja

Kritisoin viime kirjoituksessani Jari Sinkkosta vanhanaikaiseksi ja se sai minut miettimään, että missä asioissa minä itse olen vähän jäljessä. Lista oli pitkä, mutta yhdessä asiassa haluaisin pysyäkin siellä heinäladon takana. Nimittäin tämä digiaika on minulle haastavaa. 

Toisaalta rakastan asioiden helppoutta, tiedon ja viihteen nopeaa saatavuutta ja maailman pienentymistä. Toisaalta kammoksun puhelimien, padien ja telkkareiden kalmansinistä loistetta. Ahdistun, kun ajattelenkin tuhlattua aikaa Whatsappin, Instagramin ja Facebookin parissa. Silti pysyn siellä. Ilahdun joka kerta, kun näen näytön yläruudussa viestin merkin. Ystäväni sanoin, haen sieltä jatkuvaa palautetta. 

Olen tieteen ja todisteiden suuri ystävä. Mikäli joku on tutkittu ja todistettu niin mielestäni siinä ei ole hirveästi mitään nokan koputtamista. Toisaalta käyttäytymistiede on minusta sen verran mukatiedettä, ettei siinä aina voida olla aivan satavarmoja asiasta. Siitä huolimatta tukeudun aika monessa asiassa tutkittuun tietoon. Siksi hätkähdin tulevaisuuden tutkimuksen tohtorin Marja-Liisa Viherän kommenttia, kuinka hänestä lasten puhelimen käyttöä ei tarvitsisi rajoittaa. Viherällä on mielettömän pitkä ura takana ja tavallaan haluaisin nyökytellä minua viisaampien ihmisten kommenteille. Tässä kuitenkin huomaan, etten pysty. Ei Viheräkään tarkoita, että lapset saisivat pelata ampumispelejä ilman rajoituksia ja chattailla tuntemattomien ihmisten kanssa. Hänellä on ihan pointtinsa siinä, että myös peleissä oppii ja ruudun äärellä vietetty aika voi olla laadukasta. Niin toki voikin.

En silti luottaisi yhtään lapsen omaan kykyyn rajoittaa omaa ruudun ääressä vietettyä aikaa. Miksi hän osaisi rajoittaa itseään, jos minäkään en osaa? 

Mieheni on intohimoinen pelaaja. Nimenomaan PC-pelien pelaaja, pleikkarit ja muut ovat kuulemma ihan turhia. Ehta nörtti siis. Hänen kauttaan olen ymmärtänyt, miten hyvin pelaajat ovat verkostoituneet. Yksi ilta kuuntelin, kuinka pelien välissä hän neuvoi jotain yläasteikäistä ottamaan tiettyjä kursseja lukiossa, mikäli tahtoo Teknilliseen korkeakouluun. Sitä voisi kutsua jo laadukkaaksi pelien parissa vietetyksi ajaksi. He oppivat englantia ihan käsittämättömän nopeasti, koska toisten pelaajien kanssa kommunikointi nostaa motivaatiota aika paljon enemmän, kuin enkun sanakoe. Pelien ympärille järjestetään tapaamisia ihan tosielämässä ja en ollut ymmärtänyt, että suuret pelitapahtumat ovat todella sosiaalisia tapahtumia.

Sitten on se kääntöpuoli. Toiseen maailmaan uppoutuminen. Se ettei enää haluta tulla sieltä pois. Oikea elämä tuntuukin liian raskaalta. Mietin, että mitä minä itse haen ruudulta. Nopeaa tyydytystä, nopeita ärsykkeitä, tylsyyden poistamista. Lapsi hakee sitä ihan samaa. 

Minä uskon, ehkä sitten vanhanaikaisesti, että lapsen aivot tarvitsevat sitä tylsää aikaa. Tylsinä hetkinä herää ne parhaimmat ideat, parhaimmat leikit ja mielikuvitusmaailmat. Olen aikaisemmin kirjoittanut tänne erään harjoittelupaikkani lapsesta, joka eli täysin pelimaailmassa. Kaikki leikit ja piirustukset olivat vain peliä ja hän seurasi kelloa hyvin tarkasti, koska tiesi kotona pääsevänsä heti pelaamaan. Mitä muistoja tälle lapselle jää omasta lapsuudestaan? Ymmärrän, että käpylehmien aika on tietyllä tavalla ohi. Mutta tarvitseeko heti hypätä sinne toiseen päätyyn?

Päiväkotejakin yritetään pikkuhiljaa digitalisoida. Toivotan onnea siihen yritykseen. Entisen työpaikkani johtaja tekee edelleen kaiken paperille, että tämä on lähtötilanne. Päiväkodin työntekijät eivät varsinaisesti ole teknologiamaailman ykkösosaajia. Meitä ei kutsuta Slushiin. 

Olin kurssilla, jossa eskariopettajille opetettiin padien käyttöä. Tilanne oli jotenkin surkuhupaisa. Toisella puolella eräs nainen selitti, ettei kerro lapsille internetistä. Ei siis edes kysyttäessä kertoisi. Toisella puolella opetettiin ottamaan padilla kuvia. Itse olen suhteellisen avuton teknologian parissa, mutta siinä ympäristössä olisin voinut pukea päälleni mustan poolon ja toimia visionäärinä. 

Tavallaan olen kiitollinen tästä. Kun ihan totta puhutaan, en kaipaa töihini älytauluja tai padeja. Haluaisin, että päiväkodin työntekijöille opetetaan wordin ja meilin käyttö. Siitä voidaan aloittaa. Annetaan lasten olla vielä hetki. 

En ole muuttamassa Indianaan ja vetämässä amissipäähinettä päähän. Pikku Kakkonen ja BUU-klubben ovat mielestäni fantastisia ohjelmia. Kipeänä ollessani olin helpottunut, että lapseni suostui makoilemaan vieressäni, kun katsoin Murha paratiisissa (rakastan aamupäivän kevyitä höpösarjoja). Minusta on kiva näyttää kavereiden muksuista videoita lapselleni hänen huutaessa, että VAUVVA! Netflixissä on ehtymätön Pipsa Possu-kimara, johon ihan varmasti tulen tarttumaan.

Silti toivon, että ruutuaikaa todellakin rajoitettaisiin jokaisessa kodissa. Toivon, että lapset joutuisivat matkaamaan päiväkotiin ikkunasta katsellen. Toivon, ettei laitteita tuotaisi ruokapöytään. Toivon, että lapsilla olisi välillä hiton tylsää ja he ajaisivat vanhempansa hulluksi marinallaan.

Ehkä minäkin siis alan syömään sitä naftaliinia ihan Eka Vekarana.

Share

Kommentit

Kaikesta kyllä selviää

Hei!

Tämä kommentti ei liity tähän postaukseen, mutta ajattelin kysyä sinulta, lastentarhanopettajalta, onko sinulla kokemusta työurasi aikana erityislasten hoitamisesta? Jos, niin olisi kiinnostavaa kuulla ajatuksiasi vaikkapa kokonaisen postauksen verran tästä aiheesta. Kirjoitin itse omia mietteitäni aiheesta, jos haluat käydä lukemassa (http://www.lily.fi/blogit/kaikesta-kylla-selviaa).

Lastentarhaaja

Hei! Kiitos viestistä! Minulla on ollut lyhyen urani aikana jokaisessa ryhmässä 1-3 erityislasta. Edellisessä paikassa meillä oli todella ammattitaitoinen erityislastentarhanopettaja, jonka läsnäoloa kiitin useampaan otteeseen. Olen pohtinut myös mahdollisia erityisopettajan jatko-opintoja. Kiitos postausideasta, tartun siihen lähipäivinä! Käyn heti lukemassa sinun juttusi!

Kommentoi