Elämä, eli miksi uskoa ihmeisiin

Ladataan...
Laura de Lille

Minulta kysytään usein, miksi lähdin opiskelemaan muotimarkkinointia.

Tähän olen vastannut aina vähän sen mukaan, mitä mieleeni on kyseisellä hetkellä juolahtanut: Miten olin kiinnostunut suunnittelusta, mutten sittenkään. Miten olin asunut vuoden päivät Ranskassa, ja päätin jäädä Pariisiin opiskelemaan.

Ei tämä hölynpölyä ole — en ole vain koskaan kertonut koko tarinaa. Tapahtumien ketjua, joka potkaisi minut tälle tielle.

 

Elettiin elokuun 2007 loppupuolta.

Lyhyen kävelymatkan päässä kotoani, Pariisin kuudennen kaupunginosan eläväisellä kadulla, käveli muuan punaruskeatukkainen tyttö, joka vietti huoletonta vapaapäivää. Sää oli loppukesäiselle kaupungille epätyypillin suotuisa, miltei raikas, ja ohuessa, puuvillaisessa helletopissa oli helppo vaeltaa. Näkymä jo illan hämärtämälle Rue de Bucille oli aivan sitä itseään: englanninkielisten sanojen rikastama, vilkas puheensorina, ravintoloiden kilisevät lasit ja naapuruston leipomo näyttivät kilpailevan jokaisen iltakävelyllä tepastelevan ohikulkijan huomiosta. Niin myös minun.

Olin jo tovin ajatellut hankkia postikortin. Millaisen halusin, siitä en ollut aivan varma. Mutta tiesin olevani oikeassa paikassa.

Tuolloin silmiini kantautui turistiputiikki kadun toiselta puolelta, aivan kivenheiton päässä lähiruokakaupastani. Harpoin itseni sen edustalle pystytetyn postikorttitelineen luo, ja ojensi käteni kohti vaaleataustaista korttia, jossa hymyili urhea Pikku prinssi. 

Sitten telineen takaa ilmestyi hattupäinen, marokkolainen mies.

"Siinä vasta erinomainen kortti, joka teillä on kädessänne." hän sanoi.

Vilkaisin miestä ujosti hymyillen ja jatkoin postikorttien tutkailua.

"Kertokaahan, ette sattumoisin haluaisi meille töihin? Etsimme myyjiä iltavuoroon."

Tämän kuultuani irrotin katseeni korttimerestä, katsoin ruskeasilmäistä setää ja nyökkäsin hetkeäkään epäröimättä:

"No mutta tietenkin!" 

Viisi minuuttia myöhemmin harpoin kotia kohti kassissani sama ruskeaan paperipussiin pakattu postikortti, jota ihailin putiikin edessä. Sain sen lahjaksi.

 

Kun seuraavana iltana saavuin ensimmäiseen työvuorooni piskuiseen turistiputiikkiin, olin hiukan äimistynyt. En ollut täysin varma, mitä ilta toisi tullessaan. Tällä kertaa putiikin seiniä eivät koristaneet postikortit, vaan värikkäät korut, polyesterimekot ja epäilyttävästi muovilta tuoksuvat korkokengät. Putiikin omistajan, tuon edellisenä päivänä tapaamani hattupäisen sedän, 8-vuotias tytär istahti viereeni ja käänsi ranskankielisiä kesähittejä pauhaavan radion kovemmalle. Sanoja ei juuri tarvittu — tyttö huomasi siltä istumalta, että ankeasti taipuva ranskani ei vielä ollut tarpeeksi nokkelaa neuvotellakseni putiikissa soitettavan musiikin volyymitasosta.

Juuri kun olin saanut työvuoroni virallisesti aloitetuksi, putiikkiin pyyhälsi pikkuruinen, vaaleatukkainen tyttö, jolla oli päällään niukka denim-liivi, pillifarkut ja jalassaan Converset.

"Hei, nimeni on Julie. Olen uusi."

Katsoin häntä hölmistyneenä, enkä ollut aivan varma, miksi kolmeakymmentä sekuntia myöhemmin olin jo täyttä häkää poskipussailemassa tämän epäilyttävästi 14-vuotiaalta näyttävän ranskalaistytön kanssa.

Seuraavat kolme päivää vietimme yhdessä iltavuoroa paiskien. Muovihelyjen täyttämien seinien tuijottelu ei ollut sittenkään yhtään hullumpaa, kun seura oli kunnossa.

Keskustelujemme lomassa opin yhtä sun toista: Julie asui Bastillessa vanhempiensa luona, hänellä oli poikaystävä ja hän ei ymmärtänyt englanninkielisten laulujen lyriikoita. Eikä hän suinkaan ollut 14, vaan minun ikäiseni. Sitä eivät uskoneet kuulemma edes tavallisesti kovin lepsut, ranskalaiset ovimiehet.

Hän oli saanut työpaikan isänsä tuttavan kautta. Lisätienesteillekin oli selvä tarve  — syyskuussa Julie kertoi aloittavansa opinnot vaatetusalalla: hän halusi markkinoimaan muotia, ja aikoi maksaa opintonsa itse. 19-vuotiaan suomalaistytön korvaan ala kuulosti ennenkuulumattomalta.

Vaan aika aikansa kutakin: Minä jätin pestini yhteen pitkään viikonloppuun, ja Julie sai potkut vähän minun jälkeeni — omistaja perusteli niitä Julien hyvin lapsenomaisella ulkonäöllä.

Me pysyimme yhteydessä vielä reippaasti tuon jälkeenkin. Juliestä kun tuli ensimmäinen ranskalainen tyttökaverini, ja ystävyytemme väliin ei päässyt edes tavallisesti kohtalokas kielimuuri.

Aika kului, ja kun sitten lähes vuotta myöhemmin, kesäkuussa 2008, oli aika hakea opiskelemaan, mieleeni juolahti yllättäen ajatus Juliestä, minusta ja loppukesäisestä illastamme turistiputiikin karussa miljöössä. Muotimarkkinointi — mikäpä ettei?

Jo paria viikkoa myöhemmin istuin tulevan kouluni pääsykokeissa rehtorini suullisessa tenttauksessa. Pääsin sisään, ja hymyilin tyytyväisenä. Kolmen ja puolen vuoden jälkeen kävelin kouluni ovesta ulos yhtä tutkintoa rikkaampana, ja jatkoin työelämään siltä heittämältä. 

Niin jatkoi Juliekin. Kilpailevasta koulusta, tosin.

Aika kauas ovat vuodet vieneet meidät tuosta muovikenkienkatkuisesta turistiloukusta: Vuotta minua aikaisemmin valmistunut Julie tekee tätä nykyä markkinointia Hermès'llä Pariisissa. Minut maailma päätti heittää meren toiselle puolelle, muutamaa tuhatta kilometriä kauemmas — toisen aivan yhtä ihmeellisen tapahtumaketjun seurauksena.

On oikeastaan täysin yhdentekevää, missä, milloin ja kuka tarinan pääosassa on. Oma kokemukseni oli yhtä iloista ketjureaktiota, vaikken siinä hetkessä tiedostanutkaan olleeni sen liikkeelle puskenut voima.

Jos en tuona elokuisena iltana olisi lähtenyt postikorttiostoksille, en olisi tässä ja nyt. Tilaisuudet seurasivat toinen toisiaan, kuin tilauksesta, mutta elämän avokätisesti ojentamiin oljenkorsiin päätin tarttua minä itse.

Tiedä häntä — ehkä meillä jokaisella olisi opittavaa vielä vähän naiviilta, lukiosta vastavalmistuneelta 19-vuotiaalta. Ehkä voimme säilöä seikkailunhalun sydämiimme jopa pidemmäksikin aikaa. Maailma on ihmeellinen paikka, ja kun mieli on avoin ja positiivinen, elämällä on tapana piilottaa matkan varrelle kullanarvoisia johtolankoja. Riittää, että avaa silmät.

Sitä, miten ihmeet tapahtuvat, meidän ei oikeastaan tarvitse tietää. Pelataan vain rohkeasti mukana ja jätetään loput universumin haltuun.

 

Share
Ladataan...

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

olitko siis alunperin au-pairina vai opiskelitko siellä lukiossa?

Jii (Ei varmistettu)

M-a-h-t-a-v-a tarina, kiitos sen jakamisesta! Sait mut (jälleen kerran) hymyilemään ja olemaan iloinen omista valinnoistani, jotka on tehneet ja muovanneet musta sen ihmisen, joka nykyään olen. Iloista viikkoa, Laura!

Saana K (Ei varmistettu)

Ihania nää sun kirjoitukset. En oo vielä hirveän pitkään seuraillut sun blogia, mutta näistä postauksista tulee aina hyvälle mielelle. :)

http://saanak.blogspot.fi/

Hei Laura!

Muistan Livejournal-ajoiltasi (!), kuinka muutit ensimmäistä kertaa Pariisiin. Ulkopuolisen silmin on ollut upeaa seurata taivaltasi Pariisin kautta New Yorkiin. Paljon rakkautta sinne Atlantin toiselle puolelle! <3
puss

voi miten oonkaan voinut aiemmin sivuuttaa näin ihanan blogin! tässä kuitenkin uuden löydön kunniaksi heti haastetta kehiin:

http://rakastanaura.blogspot.fi/2012/06/11.html

(tuntuupa oudolta käydä spämmäilemässä omaa blogiaan jokaiseen kommenttiboksiin, mutta näin kai ne haasteet toimii. ja olishan se mielenkiintoista saada vastauksia mielenkiintoisilta bloggareilta :))

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei Laura!

Kenties multa meni ohi tai et halua kertoa, mutta mitä työtä nyt teet New Yorkissa? Ja miten kummassa sulla riittää rahat kaikkiin ihaniin tavaroihin ja hepeniin? :D Nuoren ammattilaisen palkka tuskin päätä huimaa ja suurkaupungeissa on kallista asustella saati sitten ostaa merkkivaatteita. Kuinka oikein siis teet sen? Tyylisi on inspiroivaa ja kirjoitustapasi hauska, hauskaa kesää sinne pallon toiselle puolelle!

siellä jossain

Vau, melkoinen tarina! Ihailtava on tuo tiesi nykyhetkeen, joka ei mikä tahansa ole sekään. Todella inspiroiva juttu. :) Oma tarinani päätymisestä Lontooseen opiskelemaan on melkoisen vaiheikas myös. Mihinkään ei olisi päästy ilman rohkeutta ja päättäväisyyttä - se on varma. Ja on mukana ehkä ollut hippu onneakin. :)

Olen saanut muun New York-annin lisäksi myös blogistasi sitkeän matkakuumeen minnepä muualle kuin New Yorkiin. Huh, pitäisi vielä kestää ja odottaa oikeaa hetkeä päästä matkaan!

 

Laura de Lille

Vierailija, en ollut aupparina enkä lukiossa, vaan muutin ihan muuten vain. Ekan vuoden olin tosin töissä vaatekaupassa Montmartrella.

Jii, voi miten ihana kuulla! Aurinkoa sunkin loppuviikkoon :)

Saana K, Ihana kuulla! Ja mahtavaa, että olet liittynyt remmiin :)

riitu, voihan Livejournal! Just löysin sen vähän aikaa sitten taas, ja aika "artsya" näytti meno olleen.  :)

Paljon pusuja bumerangina Suomeen!

paulahelena, kiitos ihanista sanoista ja haasteesta! Tarkastelen sitä heti kun kerkeän!

Vierailija2, teen digitaalista markkinointia Marimekko USA:lle.

Kulutuskysymyksesi on siitä hauska, etten ole kovinkaan materialistinen, ja ostan vain harvoin - silloinkin usein käytettynä, jos mahdollista. Kammoksun kaikkea ylimääräistä tavaraa, ja olen aika paljon aiheesta kirjoitellut täälläkin.  Mitä tulee pukeutumiseen - trendit eivät sytytä minua juuri ollenkaan ja merkit vielä vähemmän. Luotan omaan mielikuvitukseeni, ja uuttakin ostan vain jos kohdalleni osuu jotain, mistä todella tykkään.  Sijoitan rahani mielummin vaikka kitaratunteihin tai reissuihin :)

Siispä vastaus kysymykseesi: rahat riittävät oikein mainiosti. Ei tällainen elämäntapa paljoa vaadi!

somewhere,  tiedätkö mitä? Mä en jaksa enää uskoa, että näillä asioilla on kauheasti lykyn kanssa tekemistä. Uskon, että se, mitä elämässään saavuttaa, on itse vetänyt puoleensa ajattelemalla positiivisesti ja määrätietoisesti. Sinä myös!

Hauska kuulla, että palsta aiheuttaa matkakuumetta! Sit kun tuut Nykkiin, vien sut kahville! :)

 

Private Blend

Kiitos, tämä oli mahtava kirjoitus. Kiitos muutenkin ihanasta blogista! 

Laura de Lille

Kiitos itsellesi! :)

Umy Z (Ei varmistettu)

Hienoa, että sulla on lähtenyt toi "ketjureaktio" liikkeelle! Ei koskaan tiedä, mihin pienet valinnat johtavat ja jälkikäteen saa monesti päivitellä että huh huh, kuinkas pienestä se olikaan kiinni. :) Suomen sisäänpäin lämpiävissä muotitöttörööympyröissä samantyyppinen koulutus (tai muotialalle lähteminen) ei välttämättä läheskään johda työn saantiin tai etenemiseen uralla, hienoa että olet uskaltanut harpata jo aikoja sitten ulkomaille.
~Yksi tuttu valmistui Kuopion Muotoiluakatemiasta työttömäksi muotoilijaksi ja on hakeutunut sittemmin sosiaali-ja terveysalalle, koska siellä työsarkaa piisaa. :-)
Terveisin stylisti, joka päätyi ajamaan aihioita etelä-suomalaiseen tehtaaseen....:-)
Mut nautihan sie siellä maailmalla viilettämisestä :)

Kommentoi

Ladataan...