Joka sävy, joka kerros

Laura de Lille

Kouluaikojen pilkkanimeni oli pariisitar.

Sen keksi lukioni nokkela tyttöjengi, jota ärsytti, että vuotta vanhempi abimimmi pukeutui pokkana baskeriin ja vietti kesälomansa Pariisissa.

Toissapäivänä muistin taas tämän kymmenen vuotta vanhan vitsin. Tarinan, joka palvelee edelleen erinomaisena henkilökohtaisena muistutuksena.

Henkisenä post-it-lappuna, jossa lukee: ilmaise itseäsi aina, täysillä ja anteeksipyytelemättä.

Kuulostaako mahdottomalta? Niin minustakin, toisinaan.

Niin pitkään kuin jaksan muistaa, olen toteuttanut persoonaani estetiikan keinoin: pukeutumalla, kauniita asioita keräilemällä ja kotiani järjestelemällä. Olen nainen, joka on läpikäynyt mustat polkkatukat, hippivaatteet ja irokeesit. Kukkamekot, kynähameet ja kyllä – myös ne baskerit.

Vain harvoin, jos koskaan, olen hävennyt sitä, miltä näytän. Paljon useammin olen tuntenut häpeää siitä, mitä tunnen tai teen.

Olen haaveillut täydellisen itseilmaisun tilasta. Siihen pääseminen ei ole helppoa, mutta täysin saavutettavissa: paljon voimme oppia pieniltä lapsilta tai muistella minikokoisilta itseiltämme.

On mielenkiintoista, millaisia kutkuttavia sävyjä ja kerroksia ihmisestä iän myötä tippuu – vieläpä täysin turhaan.

Kaikki alkaa varhain: kun musiikinope antaa laulukokeesta kutosen, siihen loppuu laulaminen. Kun kuviksentunnilta löytyy taitavampi piirtäjä tai savenveistäjä, siihen jäävät omat pilipaliteokset.

Enää ei askarrella koulun penkillä, mutta idea on sama: aikuisena jätämme mielipiteemme sanomatta ja lahjamme näyttämättä naurunalaiseksi joutumisen pelosta tai miellyttämisenhalusta. Vain koska joku on joskus sanonut poikkipuolisen sanan, tai pari, ideoistamme, taidoistamme ja uniikeimmista kerroksistamme.

Tämä on väärin – ja maailmassa virhe.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka eivät lannistu isojenkaan koettelemusten jälkeen. Rohkeita ihmisiä, jotka löytävät aina sen langanpätkän, josta jatkaa uudelle tietoisuuden tasolle, entistä eheämpänä.

Näissä ihmisissä on samaa luovaa rohkeutta kuin luottavaisissa pikkulapsissa. Nappuloissa, jotka eivät kyseenalaista omia kykyjään tai osaamistaan edes heikolla hetkellä. Sen sijaan, että he tiputtavat kerroksia itsestään, he antavat muiden – vääränlaisten asioiden, ihmisten ja tilanteiden – tippua.

Kuten pieniltä lapsilta, näiltä ihmisiltä voi oppia paljon.

Näiden ihmisten inspiroimana myös minä olen tehnyt lupauksen, josta en tästedes tingi.

Se menee: sitoudun ilmaisemaan itseäni täysillä nyt ja aina, yhtään kerrosta tai sävyä peittelemättä. Puhumaan suuni ja sydämeni puhtaaksi ja jos huvittaa, tekemään vaikka viiden pennin tekotaidetta keittiönpöydälläni.

Aloitin tänään. Paperille syntyi vesiväreillä keltainen kulma-aurinko.

Kuten tytöt baskeria koulun käytävällä, sitä ei olisi lukion kuviksenmaikkani hyväksynyt. Se ei haittaa.

Ainakin lapsella oli kivaa.

Share

Kommentit

Laura Pollari
Laura de Lille

Itseen kohdistuva toisten arvostelu yllättää aina – ehkäpä juuri siksi, ettei käytä sekuntiakaan omaa aikaansa toisten ruotimiseen tai ajatusten oikomiseen.

Näihin ylläreihin mulla on kaksi sairaan simppeliä ratkaisua: a) olla kuuntelematta tai/ja b) vaihtaa seuraa.

Yleensä päädyn molempiin. Toimii!

Littis (Ei varmistettu)

Olin samaan aikaan kanssasi lukiossa samalla vuosikurssilla ja minä taas muistan ihastelleeni erilaisuuttasi. Olin itse niin täynnä epävarmuutta kuin voi teini tuon ikäisenä olla, ja parhaalta tuntui vain "hukkua massaan". Onneksi enää ei tarvitse! Voin melkein arvata, mikä porukka sulle on lempinimen antanut..

Sulla on ihana blogi, mukavaa kesää!

Kommentoi