Keskity vain siihen Atlanttiin

Laura de Lille

Törmäsin toissailtana vanhaan valokuvaan.

Kuva on otettu uimarannan kävelysillalla, ja sen horisontissa siintää kummallisen tyyni Atlantti. Maisema on yksi kauneimpia näkemiäni.

Kuvanottohetkellä se ei siltä tosin tuntunut.

Silloin minua vain pelotti.

Muistan tunteen elävästi.

Kevyen kuristuksen kaulalla, paineen, joka laskeutui silmäluomista polvitaipeisiin. Sen, miltä tuntui olla sumussa löllertävä zombinainen.

Asiat, joiden eteen olin tehnyt vuosikausia töitä, olivat räjähtämässä käsiin. En tiennyt, mitä tehdä. En voinut olla mukavampi, tehokkaampi tai taitavampi. En hymyillä tai koettaa yhtään kovempaa. Olin jo antanut kaikkeni.

Vaivanpalkaksi sain pohjattoman väsymyksen – olon, joka ei lähde lepäämällä.

Niinpä ristin sormeni ja toivoin vain parasta.

Kakasta ei saa konvehtia, tapaa puolituttuni sanoa.

Groteskissa ilmaisussa on perää. Huonosta ei saa hyvää väkisin vääntämällä.

Vitkuttelu ja toiveajattelu vetävät meidät moneen suohon. Asioiden näkeminen sellaisenaan on joskus vaikeampaa kuin potentiaalista hurmautuminen. Aina voi koettaa kovempaa ja toivoa enemmän. Useimmiten se on turhaa.

Myrkyllisin asia maailmassa on pelko – kehon oma lamautusaine, joka tunkeutuu joka luuhun ja ytimeen. Pelokas ihminen ei luota keheenkään eikä mihinkään. Pelosta on tervepäisyys kaukana. Se ilmenee järjenvastaisina huruajatuksina:

Ehkä oon vaan huono. Ehkä en ansaitse enempää. Entä jos tilalle ei tulekaan enää mitään?

Paitsi että et ole, ansaitsetpas ja kyllä tulee.

Maailmasta löytyy tuhat ja yksi kliseetä siitä, miksi epätoimivasta pitää päästää irti. Tässä oma teoriani: huonossa työmpäristössä, tuhoisassa ihmissuhteessa tai nihkeässä elämäntilanteessa ei tarvitse kärvistellä. Riittää, että sanoo stop, kiitti mulle riitti ja hyvät jatkot.

Jos paras yritys ei riitä, niin mikä sitten?

Pelkoihin perehtyminen on kevään tärkein tavoitteeni. Mitä syvemmälle sukellan, sitä enemmän tulevaisuuteen ja itseeni luotan. Ajatusmaailmani on muuttunut paljon sitten hattaranvärisen hiekkarannan. Se oli kuitenkin tuntemukseni tuolloin.

Mennyttä ei voi muuttaa, mutta jotain terkkuja kyllä lähettäisin:

Älä murehdi niin paljon.

Keskity vain siihen Atlanttiin.

Share

Kommentit

Heliiii (Ei varmistettu) http://rantapallo.fi/pimeaonni

"sain pohjattoman väsymyksen – olon, joka ei lähde lepäämällä." ah, vihdoin joka ymmärtää. Oon ollu väsyny ja kukaan ei ymmärrä että se ei mee ohi nukkumalla. Pahempaa on, että nykyään tulee unettomuutta. Ja viimeinen työharjoittelu homepaikassa niin nämä kolme yhteensä aiheuttaa vaan itkua vähän väliä. Enää 3 viikkoa! Ja voin onnellisena sanoa, että irtisanoin asuntoni kaks tuntia sitten. Olen koditon toukokuusta lähtien. Parasta on, että en voisi onnellisempi olla. Se ihmeellistä onkin. Koditon, ilman määräänpäätä. Silti onnellisempi kuin pitkään pitkään aikaan. Tietää että tuleman pitää jotain. Jos ois jääny tähän niin se ois ollu samaa kuin nyt.

Laura Pollari
Laura de Lille

Vau, tosi rohkee veto. Nostan hattua!

Nyt vaan tänne jonoon oottelemaan, mitä sumun takaa seuraavaksi pilkistää. :-)

Mia K.
Voi taivas

Parasta tekstiä pitkään aikaan ♡

Umpirehellistä! 

Kiitos

Laura Pollari
Laura de Lille

Kiitos ja ole hyvä <3

AnskuK (Ei varmistettu) http://peaceandstyle.fi

Hyvä kirjoitus, ja niin totta. Meillä on vain yksi elämä tässä ja nyt. Miksei koittaisi tehdä siitä mieleistä. Tämä on munkin tämän hetken teema.

www.peaceandstyle.fi

Laura Pollari
Laura de Lille

Pakko tehdä! :)

Piia Pauliina
Piia Pauliina

Vautsi vautsi, hieno teksti. Samanlaisia fiiliksiä oon pyöritellyt itsekin liian paljon ja usein. Enkä varmasti oo ainut!
Tän lukemisesta tuli hyvä fiilis.

Laura Pollari
Laura de Lille

Kaikki näitä miettii, kaikkia pelottaa, mutta vain harvaa uskaltaa sanoa sen ääneen.

Kaunista päivää sulle :)

AnnaMaria_ (Ei varmistettu)

Viisaita sanoja. Kun vain itsekin uskaltaisin.

Tunnen että jumitan, olen ollut jumissa jo pitkään. Työ itkettää ja ahdistaa ja parhaimillaankin suututtaa. Lähinää sen merkityksettömyys ja järjettömyys. Ja ihmiset jotka saavat tehdä toisten elämästä helvettiä joutumatta koskaan vastuuseen. Onneksi uskon edelleen karmaan.

Haaveilen vapaaehtoistyöstä ulkomailla, siitä että voisin tehdä jotain millä on väliä muille ja myös itselleni. Toisaalta elämässäni on ihminen jolle minä olen korvaamaton, nyt enemmän kuin koskaan. Tyttäreni isä on ulkomailla, kaukana itäisimmässä Afrikassa tekemässä maailmasta hieman parempaa... Minun päätökseni oli jäädä ja elää vain lomia varten.

Toivoisin siis että uskaltaisin, mutta onko itsekästä heittäytyä ja sanoa hyvästit, jos se muuttaa myös maailman tärkeimmän ihmisen elämän?

Evelinka (Ei varmistettu) http://liinabohemia.blogspot.cz/

Hieno kirjoitus :) Kiitos.
Täytyy sanoa, että kun maailma on joskus romahtanut ja aloittaa alusta, tyhjästä, työttömänä, kodittomana, ja maailma ottaakin kopin, sen jälkeen uskoo melkein mitä vain. Lähtö. Se on tuskallista ja joskus ainoa keino.
"Älä murehdi liikaa" on uuden vuoden tavoitteeni ehkä joka vuosi ;)
Joogaohjaajani sanoi kerran viisaasti: "We don't need to take care of everything."
Valoisaa kevättä sinulle!

ex-zombinainen (Ei varmistettu)

Story of my life. Allekirjotan ton kaiken niin sataprosenttisesti omalla kohdalla, mutta jotenkin lohdullista kuulla, että saman on kokenut myös noin lahjakas ja hyvä tyyppi. Itellä takana 4 vuotta parist isosta elämänmuutoksesta , ensimmäiset kolme vuotta siitä oli hyppyä tuntemattomaan, taistelua omia epävarmuuksia kohtaan (=järkyttävä määrä hukkaan heitettyä energiaa) - on ollut vaikeaa keskittyä siihen Atlanttiin, mut onneksi myös päämäärätietosta duunia omien unelmien eteen. Nyt viimeisen puolen vuoden aikana kaikkia hyviä juttuja on vaan alkanut tuleen vastaan, oon päässyt unelmaduuniini ja olo on viis vuotta nuorempi.

Huonoon ei kannata jäädä, ikinä. Ja Martina Aitolehteä kaikkine kirjoitusvirheineen siteeratakseni "There Were Is Will, There Is a Road" ;)

Kommentoi