Kotimysteeri (ja miten se ratkotaan)

Laura de Lille

Koti-ikävä saattaa olla yksi hupsuimpia tietämiäni käsitteitä.

Liittyyhän siihen oletus, että on paikka – fyysinen tai henkinen – jota kohtaan iskee välillä käsittämätön kaipuu. Turvallinen, tuttu kolo, jonka suojiin voi tiukan paikan tullen paeta.

Olen pohtinut, mitä se tarkoittaa. 

Onko se ensimmäinen vai viides lapsuudenkoti, eka oma asunto vai kuuden ihmisen kommuuni, jossa kukaan ei jaksa tiskata?

Onko se mentaalinen tila, jonka voi täyttää lemppariasioillaan – valkkarilla ja homejuustolla, islantilaisilla peltitaloilla ja suomalaisella järvimaisemalla?

Ainakin se on arvoitus, jonka haluaisin ratkoa.

Kun minulta kysytään, mistä olen kotoisin, on vastaukseni aina sama: Seinäjoelta, Etelä-Pohjanmaalta. Siellä asuin syntymästä kymmenvuotiaaksi saakka.

Kun sitten muutin pohjoissuomalaiseen pikkukaupunkiin, tunsin oloni vähän ulkopuoliseksi. En sisäistänyt murretta, en mentaliteettia enkä tiennyt, mitä lähikyliä kuului etiketin mukaan mollata. En kotiutunut vuosikymmenessäkään.

Kolmas kotikaupunkini Pariisi hurmasi vapaudellaan ja mahdollisuuksillaan. Oli tilaa hengittää ja helppo olla. Neljä vuoteen mahtui paljon hyvää.

Sitten tuli New York. Ääripäiden kaupunki, jossa oli sekä kivaa että rankkaa – ainakin asua pysyvästi.

Päätös Suomeen paluusta syntyi hammaslääkärin vuositarkastuksella. Ruutiniröntgen paljasti, että stressi oli tehnyt minusta yönarskuttelijan. Pelastukseksi tarjottiin 600 dollarin purentakiskoa, josta kieltäydyin. Purukalusto ennen työpaikkaa, ajattelin ja pakkasin laukkuni. Sataseni sijoitin paluulippuun.

Sitten punkkasin kaksi kuukautta kavereiden sohvilla.

Ja ikävöin.

Sillä jos mitään nostalgiasta tiedän, on se tämä: levoton mieli ei paljoa palloile, mutta kaipuu on terävää ja muisti koomisen selektiivinen.

Vaikka kuinka hyvästelen turvakolon toisensa perään, löllyn nostalgiapilvessä lähes heti, kun pälkähästä on päästy.

Unissani palaan vanhoille, tutuille pyöräilykastoille, lähileipomoon patonkia hakemaan ja harkitsen puolitosissani saunan pystyttämistä pieneen vaatekomerooni. Punnitsen ja pohdin, millaista elämä voisi olla ja olisi ollut.

Nyt levottomuutta aiheuttaa välitilassa löllyminen.

Vaikka Suomi on kaikin puolin kelpo paikka elää, Helsinkiin minulla ei ole erityistä tunnesidettä.

Täällä kaipaan vieraita kieliä, miljoonakaupungin monikulttuurisuutta ja ympärivuorokautisia dinereitä, joista saa aamiaista iltaviideltä. Vika ei ole kaupungissa, vaan minussa: olen juureton, koti-identiteettikriisiä poteva haihattelija.

Jos kliseitä on uskominen, on koti siellä missä sydänkin. Problemaattista on kuitenkin sydän, joka ei tiedä, missä koti on. Vähän niin kuin nyt.

En silti anna ajatuksen lannistaa. Kokemuksiani en antaisi pois, ja luotan vakaasti uusiin kotikoloihin. Paikkoihin, jotka tunnen täysin omikseni, kompromisseitta ja ehjillä hampailla.

Ehkäpä koti-ikävää ei voikaan tuntea ratkomatta ensin kotimysteeriä.

Sen jo selvittäneitä ihailen salaa.

Share

Kommentit

Kanelibasilika

Tämä onkin kinkkinen kysymys! Onnea etsintään, tai ennemminkin löytämiseen :) Itse asuin muutaman vuoden Helsingissa ja Tallinnassa puolittain. Helsinki ei ollut koti, mutta Helsingissä oli koti fyysisesti. Tallinnan asunto ei ollut koti, mutta silti näiden kahden välillä Tallinna oli se kotoisin. Tallinnaan en ollut jäämässä enkä Helsinkiinkään, ja kun Helsingistä pääsin takaisin maalle ja ihan ikinomaan lapsuuden haaveideni ja aikuisuuden unelmieni kotipesään (omaan mummolaani <3 ) asumaan niin jo tuntuu kodilta! Rempan keskellä otin välillä aikaa itsekseni, lämmitin uunin ja istuin vieraan kirja kädessä lukemaan työmaavalaistuksessa - se oikea koti oli koti heti, keskeneräisenäkin :) 

Kanelibasilika

Piti vielä lisätä, että kielet ja kansainvälisyys ja muun maailman kaipuu tuli kuitattua kansainvälisellä työpaikalla, hyvä tuuri kävi sen suhteen (vaikka jatkuva matkakuume painaakin! ;)

Heliii (Ei varmistettu) http://rantapallo.fi/pimeaonni

Mä oon tullu oman koti-ikävän kans siihen tulokseen että se helpottuu aina vaan ku tulee vanhempien luo kotiin. Siinä kyllä on se että asuin koko lapsuuden samassa paikassa ja vanhemmat asuu vieläki lapsuudenkodissa eli kotona jonne ikävä aina iskee.

Vierailija (Ei varmistettu)

En tiedä onko syynä lisääntynyt diagnoosien tekeminen vai oikeasti lisääntynyt narskuttelu, mutta minun kaveripiirissäni ja työkavereiden kesken kyse on jo oikeasti epidemiasta. Useampi kuin joka toinen narskuttelee. Kaikki tunnollisia ja menestyviä nuoria naisia 25-30 ikävuoden hujakoilla. Kyllä, minulla on kisko. Kyllä, narskuttelen vaikka töissä ei olisikaan isoa stressiä. Kisko kyllä auttaa, en riko hampaita tämän enempää...

Laura Pollari
Laura de Lille

Aika mielenkiintoista!

Mulle tämä tuli aikamoisena shokkina, kun edellisenä vuonna tätä ongelmaa ei vielä ollut ollut. 

Itselläni tähän ainakin liitty(i/y) ihan krooninen jännitystila kropassa, joka sitten jää elämään narskutteluna ja leukaperien jumittamisella ei-niin-stressaavinakin päivinä ja viikkoina.

Oli miten oli, pois muutettuani olen huomannut paljon muutoksia, mm. narskuttelun vähentymisen. 

LindaLinda (Ei varmistettu)

Minusta kotia on parempi ajatella jotekin prosessimaisesti, work in progress. Vanhempien koti tai oma lapsuudenkoti ovat parhaimmillaan lämmin asia, mutta eivät välttämättä vain onnellisten muistojen tyyssija tai siltikään paikka, jonne aktiivisesti ikävöisi tai jossa olisi automaattisesti levollista. Tuntuu rajoittavalta määritellä koti lapsuudenkodiksi, one and only -malliin.
Olkaamme siis monikotisia! Avatkaamme ovi menneille ja tuleville kodeille, paikoille jossa on turvallista ja jonne tuntuu kuuluvansa, paikoille, jotka ovat merkityksellisiä!
Laura-ihana, hyvää kodintekoa!

riks (Ei varmistettu)

minä olen kanssa tuota levotonta sydäntä ja kotia miettinyt. palasin itsekin juuri ulkomailta (koti)suomeen ja se ei kyllä kodilta tunnu ei sitten lainkaan. tai siis helsinki ei tunnu. maalla on kivaa, mutta sielläkin levottomuus iskee viikon päästä. hassuinta, että se levottomuus ja kaipuun tunne iskee aina heti kun kuulee suomen kielen, eli lähinnä kun laskeutuu helsinki-vantaalle ja tajuaa, että tässä sitä nyt ollaan, "koti"-suomessa.

koti on siis jossain muualla. juurikin niissä kaupungeissa, missä kaikki on uutta ja tuntematonta, ja kieli on jotain mitä ei täysin ymmärrä, mutta haluaa oppia ymmärtämään. se tunne, kun istuu lentokoneeseen ja on matkalla jonnekin, on juurikin se mikä tuntuu kodilta, mikä tuntuu siltä että sielu istuu hiljaa ja on rauhassa.

olisiko se koti sitten siinä hatussa, joka mukana kulkee. ainakin omalla kohdalla luulisin niin.

kysymykseni vaan tässä muutaman helsingissä vietetyn viikon jälkeen onkin, kuinka ihmeessä ihminen palaa takaisin? vai ollaanko tässä vain niitä ihmisiä, joiden ei ole ikinä tarkoitus palata?

tiia_

Paluumuuttaminen on tosi vaikeaa, nimim. toistakymmentä vuotta ulkomailla eri kaupungeissa asunut ja sitten muutto takaisin Suomeen, maaseudulle.

Yks mun proffa aikoinaan kertoi, että uskoi erilliseen henkiseen maailmanmatkaajaidentiteettiin. Kun kerran lähtee kotoa sen takia, että kokee tärkeäksi lähteä kotoa ("mä lähden täältä heti kun pääsen, suuri maailma kutsuu"), on kotiinpaluu suoranainen mahdottomuus. Maailmanmatkaaja katsoo sen jälkeen aina kaikkea ulkopuolelta, tarkkailee, sopeutuu, eikä koskaan kotiudu uudestaan. Koti-ikävä ei ole normaalin ihmisen koti-ikävää, vaan kaipuuta aikaan, jolloin ei kyseenalaistanut mitään. (Fiksu proffa!) Itse allekirjoitan tän. Kotia ei ole, on vain epämääräinen sekamelska tunteita siitä, että on elänyt eri paikoissa, elänyt täysillä, luonut erinäisiä koteja, joilla kaikilla on joku merkitys, mutta samalla mikään niistä ei merkitse niin paljon, etteikö voisi joskus lähteä. Juuret ovat ikäänkuin liian löysällä. Tästä kaikesta huolimatta voi olla onnellinen - se on tärkeintä. :)

Laura Pollari
Laura de Lille

Miten ihana kommentti, niin täynnä ajatusta ja merkitystä!

Olen lukenut jo monta kertaa. 

Kiitos!

eviela
NOT A Wonderland

Oma paikkansa, kotinsa, löytäminen on kyllä vaikeaa. Toisilla käy säkä ja se löytyy heti, toisilla taas sen löytäminen on vaikeampaa ja siihen kuluu aikaa. Mutta väittäisin tässä olevan paljon kiinni tuuripelistä. Se, että satut oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ei ole helppoa (ja tästä tässä on minun mielestäni kyse, se mitä tekee paikasta tai ajasta oikean riippuu sitten aina yksilöstä eli syitä on lukemattomia). Itse tosin uskon myös siihen, että koteja voi olla useampia.

Itse olen asunut vähän siellä ja täällä, tosin Suomen rajojen sisäpuolella sekä lisäksi olen matkustellut jonkin verran Suomen sisäisesti. Tampereesta sekä Pohjois-Suomesta (aika yleisesti, mutta asumiskunnaksi valitsin jostain syystä juuri Rovaniemen) on itselle tullut aina semmoinen, että täällä voisin asua ja tänne perustaa oman kotini. Sitä lähdinkin tavoittelemaan: Tamperetta tai Rovaniemeä. Rovaniemelle olen kaksi kertaa läheltä piti -muuttanut, mutta se oli jäänyt aina jonkin esteen tultua eteen. Sellainen mitä ei vain saanut raivattua pois tieltä. Aika oli siis täysin väärä. Samaten silloin, kun muutin Tampereelle. Tällä erää pääsin sentään muuttamaan, mutta ajoituksen ollessa taas enemmän kuin tosi pahasti pielessä jouduin muuttamaan takaisin edelliselle paikkakunnalleni enkä tämän asumisen aikana edes koskaan tuntenut koko paikkaa kodikseni eli sinänsä olin helpottunutkin. Kuitenkin vain vuotta myöhemmin muutettuani takaisin Tampereelle tilanne oli täysin erilainen ja paikka tuntui kodilta heti kättelyssä eikä pienessä mielessänikään ole käynyt muutto muualle siitä huolimatta, ettei asiat menneet suunnitelmien mukaan. Jotenkin tämä tuntuu nyt paikalle, jossa haluan olla ja elää, hyvässä ja pahassa.

Uskon myös, että vaikka muutto joskus täältä tulisikin, niin tämä tuntuisi silti aina kodiltani aina palatessa. Toistaiseksi en ole sitä saavuttanut, vaikka maksimioloaikana yhdellä paikkakunnalla onkin sen n. 14vuotta. En koskaan tuntenut sitä kodikseni enkä käydessänikään saa nostalgisia oloja ja sen jälkeen koti-ikävä fiiliksiä. Enkä kyllä niistä muistakaan paikkakunnista mistä olen asunut.

eviela
NOT A Wonderland

Ohps, typoja taas!

viva la anteeksi

Mä oon miettinyt tätä koti-ikävää aika paljon ku sanon usein, että mulla on  koti-ikävä enkä ikinä oikein itsekkään tiedä mitä tarkoitan sillä. Mä luulen, että mulle henkilökohtaisesti se on ikävä (etelä) Suomeen, ikävä sitä, että kaikkialla puhutaan mun äidinkieltä, tiedän miten terveyskeskuksissa toimitaan, ymmärrän miksi tietyistä asioista puhutaan tai ei puhuta, kuka oli presidentti kymmenen vuotta sitten ja ylipäätään vaan sitä, että kaikki on niin helppoa. Vaikkei se tietenkään ole. Mä muistan kyllä, että oon muuttanut paljon ihan vain koska missään ei ole helppoa ja tarvitsen muutosta jaksaakseni kiinnostua ja innostua elämästä, mutta välillä se muutos alkaa uuvuttaa ja silloin kaipaa kotiin, jonnekin missä kaikki on vähän helpompaa. Koti-ikävä ei niinkään ole ikävä mihinkään tiettyyn paikkaan, mutta ikävä ideaaliin. Kun tuntuu vaikealta niin jossain pitää olla joku paikka missä asiat on vielä helppoja ja yksinkertaisia: koti. Vaikka eihän sitä oikeasti ole.

Kommentoi