Kunkkujen puuhaa

Ladataan...
Laura de Lille

"Onks tää nyt kivaa vai masentavaa?" kysyi rahanvaihtotoimiston tyttö setelinippua silmäillen.

Olin tyhjentänyt jenkkitilini ja nyt edessä oli valuutanvaihto. 

"Siis aivan hemmetin kivaa!" vastasin silmää räpäyttämättä.

"On yli-ihanaa olla takaisin Suomessa."

Keräsin euroni ja kiitin hymyillen. Vasta ulkona sen hiffasin: mimmillä oli pointti. Millaista on muuttaa pois kaupunkien kaupungista, ja jääkö sitä ikävä?

Sanotaan, että New York on paikka, jota ei kuvittele koskaan jättävänsä. Se on totta.

Varmaa on myös se, että New York kuuluu kaupunkeihin, joihin ei kaipaa takaisin kerran lähdettyään. Ei oikeastaan.

On pitkän aikavälin hyötyjä ja välittömiä porkkanoita:

En enää herää aamuisin niskat jumissa.

En nouse sängystä leukaperät kipeänä.

Nauran enemmän. 

Voin olla oma itseni.

Joten ei – minulla ei ole ikävä elämää, jota kaupungissa elin. Sain mitä tilasin, ja annoskoko oli oikein passeli. Nyt on nyt, ja nyt on hyvä. Siitä sain muistutella itseäni New Yorkissa tuon tuosta.

Niinpä tein kuten jokaisen valuutanvaihtajan kuuluu: kipitin hamekauppaan ja sijoitin euroni kunnon keväthuitulaan. Vaaleanpunaiseen kukkahameeseen, joka näyttää hemmetin hyvältä punahuulten parina. 

Sen puen päälleni huomenna, kun skoolaan uutta Suomen-elämääni. Ja ehkä ihan vähän rakkauttakin. 

Sanotaan, että nykyhetki on kunkkujen ajanvietettä. Se on totta.

Share
Ladataan...

Kommentit

Noora21 (Ei varmistettu)

Allekirjoittanut on täysin samaa mieltä siitä, että kerran New Yorkista lähdettyään ei sinne juuri kaipaa takaisin. :>

pandatyttö (Ei varmistettu)

Minä tiedän että se maailma on olemassa, että se ei ole vain hatara idealistinen mielikuva, jota ei koskaan oikeasti tavoita, mutta jonka perässä juoksemiseen voi hukata koko ikänsä.
Minä tiedän, että vielä tulee aamu, jolloin en herää niskat ja leukaperät valmiiksi jumissa, valmiina työntämään itseni ovesta ulos ja ratikkapysäkille, kyyneleitä koko matkan pidättäen. Minä tiedän, että tulee se päivä jolloin voin olla ylpeä itsestäni ja tuntea, että teen tarpeeksi ja hyvin. Ja että tulee se ilta, kun en rättiväsyneenä pyöri sängyssäni ja huuda ääneen uneni rajamailta tekemättömiä asioita ja pieleen menneitä ratkaisuja, menneitä ja tulevia.
Minä tiedän olevani hyvä ja kaunis ja rakkauden arvoinen. Minä olen vain unohtanut sen. Ja minä luulen, että ensimmäinen askel sen muistamiseen on uskaltaa. Uskaltaa päästää irti menneisyyden haamuista, uskaltaa päästää irti tulevaisuuden toiveista. Elää ja hengittää syvään, nyt ja tässä. Uskaltaa katsoa itseään peiliin, lopettaa lauseiden, sekä puhuttujen että ajateltujen, aloittaminen ”sitten kun...”
Ja siksi minä nyt kirjoitan sinulle. Haluan sanoa kiitos. Kiitos että kirjoitat blogiasi, kiitos että jaat elämääsi ja ajatuksiasi. Minusta tuntuu, että meissä on paljon samaa, sinun sielusi vain on oppinut katsomaan valoon. Minussa on semmoista synkkyyttä sisälläni, joka helposti vie mukanaan ellei joku ulkopuolinen muistuta siitä kaikesta hyvästä mitä ympärillä on, ja mahdollisuuksista joiden toteuttamisen tiellä on vain yksi este, minä itse.
Joten siksi minä nyt kirjoitan sinulle. Kiitos.

Laura Pollari
Laura de Lille

Hei, ja kiitos itsellesi koskettavasta kommentista. 

Haluan sinun muistavan tämän: et ole koskaan yksin - et itsesi etkä ajatustesi kanssa. Ketään meistä ei ole säästetty peloilta ja pettymyksiltä, surulta tai synkkyydeltä.

Se, että katsoo valoon juuri nyt ei tarkoita, etteikö elämässä olisi ollut tai olisi jatkossakin aikoja, jolloin asiat ovat toisin. Ja niinä hetkinä pesunkestävinkin optimisti tarvitsee vähän jeesiä. Kaikki tarvitsevat.

Et ole yksin, ja kaikki menee vielä hyvin.

Halauksia!

Viisi vuotta takana ja ainakin vielä muutama edessäpäin - sitten kysymys kuuluu, haluanko olla verovelvollinen loppuelämäni Amerikkaan, vai onko tämä New York-elämä tässä.

Mulla ei ole koskaan ollut mikään järin lämmin suhde New Yorkia kohtaan, se on enemmäkin väkinäinen pakko työjuttujen osalta. Se, palaisinko tänne vuosien jälkeen asuttuani muualla - tuskin. Palaisinko edelliseen kotikaupunkiini Lontooseen? Silmänräpäyksessä. Say the word, I'll be there. 

Kuinka näen ja koen New Yorkin on sellaisen ihmisen silmistä joka on struggled läpi harmaan kiven oman yrityksen kanssa - jännännyt mistä saa seuraavat vuokrarahat kasaan, viettänyt viikonloput studio apartmentissä töitä tehden... laskenut senttejä mitä fast food paskaa tänään syödään illalliseksi. Samalla yrittänyt hoitaa parisuhdetta... joka myöskin taistelee New Yorkissa vallitsevaa sinkkuskeneä vastaan.  Eli en ole koskaan nähnyt sitä "täällä voi tapahtua mitä vaan" puolta New Yorkista, ellei Memorial Dayna tyhjättyä pankkitiliä. naapurissa asuvaa jääkiekkoilijaa, tai West Villagesta löytynyttä suomalaista (ruotsalaista) karkkikauppaa lasketa. Voisi siis sanoa, etten ole New York-tyyppiä. Olenkin ihmetellyt (ja tästä postaus tulossa myöhemmin) miksi osa kavereistani (tai tutuista, koska oikeiden ystävien löytäminen tällä saarella tuntuu olevan suurempi missio kun raketin lähettäminen kuuhun) haluaa keinolla millä hyvänsä jäädä USAA:n ja erityisesti New Yorkiin.  Onko se vain Status-juttu? Miksi kokeilla kaikki Visa Waiver-kikkailusta, "menen naimisiin amerikkalaisen kanssa, että saan Green Cardin"-sekoiluun vain yhden kaupungin vuoksi?Sitä tuskin koskaan saan tietää.  Mitä tulee omana itsenä olemiseen - noh, koska työskentelen "perheyrityksessä" saan olla töissä oma itseni. Sosiaalisissa tilanteissa on joskus sellaisia hetkiä et kunpa voisinkin vain olla kotona, istua hiljaa enkä vastata sadannetta kertaa jollekin tyypille että mitä oikein teen työkseni. Vaikka työt viekin suuren osan ajastani, sen ei pitäisi olla asia joka defines mut, tai asia jonka ventovieras ihminen kysyy multa ensimmäisenä. New Yorkia oppii rakastamaan ja se on huomattavasti mukavampi ja lempeämpi jos takataskusta löytyy muutakin kuin muutama dollari päivän nuudeleita varten. Aivan kaikki maksaa ja ihan tolkuttomasti. Hymyilyttää paikallinen juice cleanse / kale-dietti kun samalla hinnalla söisi pankinjohtajan pihvin vaikka joka päivä. Palaisinko Suomeen New Yorkin jälkeen? Tuskin. Voisin olla pari kuukautta ja kliseisesti nauttia luonnosta mutta minun elämäntilanteelle tai yritykselle se ei ole vaihtoehto.  

Kommentoi

Ladataan...