Mannerten välisestä ystävyydestä

Laura de Lille

Minua pyydettiin taannoin kirjoittamaan etäystävyyssuhteista.

Aihe on henkilökohtainen, mutta erittäin hyvä ja koskettaa yhä useampia entistäkin globaalimmassa maailmassa.

Itselleni etäsuhteet ovat tulleet tutuksi maisemanvaihdosten myötä. Pahimmillaan etäisyys lähipiiriin on kasvanut mantereiden mittaiseksi.

Joinain hetkinä idea tuntuu siedettävältä, toisinaan silkalta vääryydeltä. Kun ikävä yllättää, ajatus 5000 kilometrin välimatkasta on suoraan sanottuna karu. On somea, skypeä ja sähköpostia, mutta kaikkea ei niilläkään saa.

Lähellä olevaa ystävää ei noin vain voiteta.

Itselläni on ollut poikkeuksellisen sisukkaita kavereita. Niin monta ulkomaanmatkaa ja hetkittäistä yhteydenpidon katkeamistakin ovat luottokamuni kestäneet.

Kun ystäväpiiri on itsekin ollut maailmalle menevää sorttia, on ymmärrystä onneksi löytynyt molemmin puolin. Postikortit, kirjeet ja yllätystreffit ovat toimineet taktiikkanamme aikoina, kun jatkuva fyysinen läsnäolo on ollut mahdotonta.

Ihmissuhteiden ylläpito ei silti ole mikään iisi juttu.

Aikuisvuosinani voin sanoa kaverustuneeni kymmenien ihmisten kanssa. Jo Ranskassa tutustuin kaikenmaalaisiin ja -taustaisiin ihmisiin, joiden suhteen sävelet olivat alusta lähtien selvät. Tiesimme jo tutustuessamme, että kotiinpaluu tai muualle lähteminen tulisi ennen pitkää ajankohtaiseksi.

Kun niin sitten kävi, monelle läheisellekin suhteelle syntyi kokonaan uusi dynamiikka. Miten kuuluu kaveerata, kun ei näe vuosiin? Kuinka pysyä yhteydessä ihmiseen, jonka kanssa on 10 tunnin aikaero?

Aina ei vaan voi.

Ihmissuhteiden kantava ja rikkova voima ovat odotukset. Oli fyysisesti läsnä tai ei, joskus ne lakkaavat kohtaamasta.

Suhteen ylläpitoon vaaditaan kaksi, ja välimatka on erityisen hyvä välienkatkoja. On ihmissuhteita, jotka eivät kaadu ajan, etäisyyden tai vaikeuksien edessä ja toisia, joita ei ole tarkoitettu yhtä vankkatekoisiksi. Päättyneelle ihmissuhteelle löytyy monta syytä, eikä tilanteeseen tarvitse liittyä draamaa.

Myös minä olen ollut surkea yhteydenpitäjä. Yhdysvalloissa fokukseni vei uuden sosiaalisen verkoston, työn ja elämän rakentaminen, ja sen tuntea sai varmasti moni kauempana asuva läheinen. On ollut myös lukuisia tilanteita, joissa minä olen ollut aktiivisempi osapuoli ilman vastakaikua. Se tietenkin satuttaa.

Ystävyyden luonteen muuttuminen tai sen loppuminen on kivuliasta, mutta turbulenssi kuuluu kuvaan. Ihmiset, tilanteet ja asuinpaikat muuttuvat, miksei siis myös ihmissuhteen laatu?

Mietin usein, millaisia suhteita elämästäni löytyisi, jos jäisin yhteen paikkaan vuosikymmeneksi tai pariksi. Olisiko minulla enemmän sydänystäviä vai hyvänpäiväntuttuja? Olisiko ihmissuhdehistoriani kulku täysin toisenlainen?

Kysymys on taas ajankohtainen.

Elän nyt kolmatta kertaa tilanteessa, jossa sosiaaliset piirit on rakennettava tyhjästä. Kun lähdin Pariisiin, tunsin kaupungista kolme ihmistä. New Yorkista tasan yhden. Helsingissä minulla on hienoinen kotikenttäetu.

Ensimmäinen Suomen-kuukauteni oli silti nihkeä. Paikallisen kaveripiirin puuttuminen nyppi, ja tunsin oloni etäisemmäksi kuin koskaan. Kuten ulkomaille muuttaessa, olin taas täysin omillani.

Nyt asiat ovat jo toisella tolalla, vaikka kaukoystävyyksien ylläpitoa saa harrastaa toki täälläkin. Myös motivaationi ovat muuttuneet. En enää haikaile yksipuolisten ihmissuhteiden perään ja pidän parempaa huolta niistä, joilla on merkitystä.

Tämänhetkinen lähipiirini koostuu lähellä ja kaukana olevista ihmisistä. Kaipuu ei hellitä, mutta tiedän näkevämme uudelleen.

Se on lohduttavaa, kuten myös tämä yleispätevä ajatus: vaikka etäystävyys on kinkkistä, sitä ovat lopulta kaikki ihmissuhteet.

Aikaerolla tai ilman.

Share

Kommentit

Nuuh beibe!

Kiitos Laura! Ihanaa kuulla näin avointa pohdintaa etäystävyydestä! Miten ystäväpiiri sitten sinulla Pariisissa ja NYC:issä ja Helsingissä pääsi rakentumaan?

Itselleni on ollut ihana huomata, että monet ystävyydet säilyvät ulkomaille muuton myötä. Samoin on tosi hauska havaita, miten vuosienkin päästä saattaa tutustua vaikka vaihtokaveriin uudelleen. Kinkkisintä taas on rakentaa kaveri- ja ystäväpiiri uuteen paikkaan, kun yleensä tutustuu ulkomaalaisiin, jotka sitten yksi kerrallaan muuttavat pois, agh! Hiton vaikeaa kun on kiintyvää sorttia vaan antaa ihmisten mennä ja luottaa että vielä törmätään tai jos ei törmätä niin päästää irti hymyillen ja luottaa että sieltä taas tulee uusia kivoja ihmisiä vastaan!

 

Laura Pollari
Laura de Lille

Hei ole hyvä vaan! :)

Pariisissa jeesivät koulu ja tietty työt, joiden kautta tutustui kivoihin ihmisiin. Nykissä kaveripiirini rakentui pitkälti Couchsurfingin ja kämppiskuvioiden kautta.

Lisäksi olen aina ollut ns. sattumatutustuja, joka juttelee tuntemattomille ja pyytää puolituttuja lasillisille. Onneksi kutsun saaneet ovat olleet pitkälti samanhenkisiä! 

Eräs kuuleimmista Helsinki-kavereistani on tyttö, johon tutustuin Nykissä juuri blogin kautta.

Terkkuja vaan Miksulle!

Annemaris

Voi etäystävyys. Aihe, joka koskettaa joka päivä. Tärkein juttu on tosiaan se, että molempien pitää tehdä töitä. Oon oppinut sen kantapään kautta enkä halua tehdä samoja virheitä uudelleen.

Vahva etäystävyys tuntuu myös ihan sairaan hyvältä. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun ystävyys kestää tuhansien kilometrien välimatkan. Mikään ei tunnu paremmalta, kuin halata ystävää vuoden välimatkan jälkeen tietäen, että me voidaan jatkaa juttua samalla lailla kuin ennenkin.

Pahin tunne on se, kun halaat vanhaa ystävää etkä tiedä mitä sanoa. Et tiedä kuka toinen on edessäsi, koska sinä itse olet osasyyllinen siihen, että et pitänyt yhteyttä. Se on niin paskaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Haluan tuoda tähän myös näkökannan, että joskus vanhasta painolastista pääseminen on vapauttavaa. Mulla on yksi vanha opiskelukaveri, jonka kanssa meillä ei ekan tai tokan opiskeluvuoden jälkeen ollut enää mitään yhteistä. Asuimme kuitenkin samalla paikkakunnalla vuosikausia ja yksipuolinen "ystävyytemme" säilyi (hän käytti minua hyväkseen ja kaatoi p*skansa minun niskaani). Kun vuosia myöhemmin muutimme jälleen samaan kaupunkiin, hän sanoi että meidän täytyy jatkaa "ystävyyttä" koska sitä on jatkunut niin pitkään. Minusta se ei ole mikään syy: jos on pitkään mennyt päin helvettiä eikä mitään yhteistä enää ole, why bother? Nyt en oikeastaan pidä häneen mitään yhteyttä ja hän on ilmeisesti vihdoinkin tajunnut, että meillä on parempi olla jos emme ole tekemisissä. Win-win.

Ilana

Oon miettinyt aiemminkin juttujasi lukiessani, että sulla ei varmaan ole ollut ihan helppoa ihmissuhteiden luomisen/ylläpitämisen suhteen. Mun suomalaiset ystävät ovat pysyneet hyvin matkassa, koska olen käynyt siellä pari kolme kertaa vuodessa (pari sanaa aiheesta omassa blogissani). Uusia on kuitenkin ollut täältä Hollannista vähän vaikea löytää. Muutamat niistä harvoista löytyneistä ovat ehtineet jo muuttaa poiskin. Siinäpä suurin syy siihen, miksi olisin itsekin valmis jatkamaan matkaa toisaalle. Hankalia juttuja nämä, aina välillä.

Kommentoi