Paikkani on nyt täällä

Laura de Lille

"Siis mitä, sä oot edelleenkin Suomessa?!" huudahtaa tuttu naama kirjakaupassa, lauantaibrunssilla ja metrovaunussa.

Nyökytän.

"Kyllä, olen edelleenkin täällä, kymmenen kuukautta kotiinpaluun jälkeen."

"No kerro nyt, koska lähdet takaisin ulkomaille?"

"En ole lähdössä. Paikkani on nyt täällä."

Dialogi on käynyt kuukausien mittaan tutuksi. Autopilottivastauksiani kutsun paluumuuttajan kootuiksi selityksiksi.

Jengiä kiinnostaa. Oletusarvo kun on, että Suomeen ulkomailta palaava ei voi pysyä kotimaassaan kuin pakon edessä. Jäämiseen on oltava joku syy. Sitten arvuutellaan: onko se loistava työ, lupaava parisuhde? Vai lomailetko vain?

Ei, ei ja vielä kerran ei.

Olen täällä, koska haluan olla. Ja jos totta puhutaan, en ole ikinä ollut näin innostunut ajatuksesta.

Elämä yllättää.

Meikän jalkojen alta se veti maton alkuvuodesta. Tuolloin kaikki meni uusiksi: mukaan lukien ihmissuhde, jonka innostamana maahan ylipäätään jäin. Tuolloin ei auttanut kuin nostaa kädet ylös – ei tappion, vaan kauan kaivatun reality checkin merkiksi.

Kaivoin esiin kynän ja paperin. Kokosin listan. Sille pääsivät kaikki ne asiat, jotka haluan lähitulevaisuudessa toteuttaa. Listan jälkeen olo oli kuin uusi.

En silti edennys kauas. Ikuisuusajattelu kun on maailman epäloogisin asia. Ikuisuutta ei ole, ja se olisi sopinut muistaa monessa kohtaa. Vaikka silloin, kun on vitkastellut, sinkoillut tai jättänyt tekemättä asioita, koska on kuvitellut niiden ryssivän koko elämän kulun. 

Mutta mitä tässä oikein voi ryssiä, kysyn vain?

Ei varmaan kiikkustuolissa kiroiluta, että omisti pari vuotta väärälle koulutukselle, kärvisteli hetken huonolla työpaikalla tai muutti kerran salamarakkauden perässä Espanjaan. Kökkö reissu, kenties, mutta tulipa tehtyä. Sitten voi taas koklata jotain uutta.

Hakea kiinnostavampaan kouluun, parempiin töihin tai löytää uuden elämän kaupungista, jossa ei koskaan halunnut asua. Tilanteet muuttuvat ja me niiden mukana. Ei se niin kamalan vakavaa ole.

Vähän kuten se, jos jää paluumuuttorytäkässä jalastaan kiinni. 

"Mutta sä oot kuitenkin tollanen kosmopoliitti", naama jatkaa.

"Sä kuulut isoon kaupunkiin!"

Hymyilen.

"Ehkä."

Mutta onneksi pienessäkin mestoissa saa isoja aikaan.

Share

Kommentit

Mia K.
Voi taivas

Hetki on jännä ajan määre :)

Tämä hetki on aina juuri hyvä näin ♡

Laura Pollari
Laura de Lille

Aamen tälle!

eveli (Ei varmistettu)

Tuo on varmaan yksi matkustamisen parhaista puolista! Niinkun joku fiksu on joskus sanonut, että joskus pitää lähteä käymään kaukana jotta tajuaisi, että kotona onkin oikein hyvä. :)

Laura Pollari
Laura de Lille

Joskus kaukana, joskus kotona. Mut just nyt hyvä näin :-)

Kaima-Laura (Ei varmistettu)

Ihanaa Laura! Samoja mietteitä päässä pyöritellyt myöskin Pariisista palannut on mietiskellyt. Ihanaa päivää ja kiitos aina sykähdyttävästä blogistasi. Aurinkoa!

Laura Pollari
Laura de Lille

Kiitti maailmanmatkaaja-kaima!

Ihanaa kevättä <3

Piia Pauliina
Piia Pauliina

Mahtava asenne :)

Laura Pollari
Laura de Lille

Asenne lienee niitä harvoja asioita, joista voimme itse elämässä päättää :-)

Kiitos!

Lakan (Ei varmistettu)

Voi Laura, mulla lähti myös matto jalkojen alta juuri... Perustetaanko tukiryhmä? :)

Laura Pollari
Laura de Lille

Perustetaan!

Jäsentapaamisessamme voi sitten soida tämä:

Hentsu (Ei varmistettu)

Oi, pääseekö siihen mukaan? ;)

Laura Pollari
Laura de Lille

Pääsee!

ulletin
Stilettikorkokanta

Tää oli ihana postaus! En ole usein saanut aikaiseksi kommentoida, mutta on ollut kiva seurata matkaasi jo pitkään. Laitoin sulle Facebookissa viestiä erään tilaisuuden tiimoilta. Viesti meni varmaankin muut-kansioon, jota kaikki ei kovin usein lue. Olisi kiva, jos voisit käydä tsekkaamassa :)

Laura Pollari
Laura de Lille

Hei! :) Hyvä et huikkasit, et olis älynnyt tsekata inboksia.

Laitan sulle viestii nyt!

Evelinka (Ei varmistettu) http://liinabohemia.blogspot.cz/

Ihanaa :) En osaa kommentoida muuta. Ihanaa. Taidan alkaa seurata blogiasi :)

Laura Pollari
Laura de Lille

Ihanaa itelles!

Ja tervetuloa :)

Ankkuriton (Ei varmistettu)

Juu. Kun on teini- ja aikuiselämästään isoja paloja viettänyt milloin missäkin maanosassa, on yhtäkkinen Suomi-elo ihmetys. Aina kuulee: milloin lähdette taas, tai sitten: meinaatteko nyt sitten asettua Helsinkiin. Kun ei kumpikaan ole sen enempää tiedossa kuin koskaan aiemminkaan, mistäs minä tiedän mistä korresta seuraavaksi napataan ja minne se vie! Eikä perheenlisäykset sun muut muuta meitä ihmisinä sellaisiksi, että yhtäkkiä haluaisimme ankkuroitua varmuudella koko loppuelämäksemme johonkin. Suomeen tai muualle. Ehkä sen vaan tajuaa tai sitten sitä ei vaan tajua. Nih.

Kommentoi