Toivepostaus: ulkosuomalaisen silmin

Laura de Lille

Muistan elävästi päivän, jolloin kuulin ensimmäistä kertaa sanan ulkosuomalainen.

Elettiin alkusyksyä 2007, ja Pariisin asuntoni pikkuruiseen postilaatikkoon oli tupsahtanut ruskea A4-kokoinen kirjekuori. Sen sisältä paljastui ankean näköisen aikakausilehden tutustumisnumero "uudelle ulkosuomalaiselle."

Otin lehden käteen ja selailin sitä hitusen epäuskoisena. Muutaman kuukauden ulkomailla asuneena, vasta Kela-korttini pois luovuttaneena outsiderina kesti tovin sisäistää, mitä kaikkea uusi status merkitsi. 

Nyt – kuusi vuotta myöhemmin – tiedän jo vähän paremmin.

Jos nykykäsitykseni ulkosuomalaisuudesta pitäisi tiivistää kahteen sanaan, olisivat ne sopeutuminen ja arvaamattomuus. Elämäntyylinä se on natsannut kantajalleen kuin lapanen käteen tarjoamalla sopivan annoksen arkea, jännitystä ja yllätyksiä – jatkuvaa oppimista ja oivaltamista, eikä ainuttakaan tylsää päivää. 

Ulkomaille minut puskivat seikkailunhalu ja uteliaisuus, ja näitä ominaisuuksia elämä vierailla mailla on ruokkinut entisestään. Myös kynnys ideoiden toteuttamiseen laski kertaheitolla – kun kerran oli lähtenyt, mikä tässä maailmassa enää pidättelisi?

Elämästä ulkosuomalaisena olen nauttinut täysillä, tuntosarvet valppaana. Oli asuinmaani mikä hyvänsä, poimin sen parhaat puolet ja jatkan matkaa: suomalainen jouluaatto on jees, mutta loppiaistani juhlin mieluiten ranskalaisittain. Jenkeissä istun pokkana Thanksgiving-pöytään, ja liputan Suomen itsenäisyyspäivää viikkoa myöhemmin. Ulkosuomalaisuudessa ei ole kankeita käytössääntöjä, ja siitä tykkään.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö minulla olisi rakkaat ja lämpimät välit vanhaan kotimaahani Suomeen. Olen edelleenkin sitä mieltä, että pohjoismaat ovat paras paikka asua, opiskella, työskennellä ja perustaa perhe, ja maailman kaunein kieli on oma äidinkieli. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. 

Suomessa käyn tätä nykyä noin vuoden välein – viimeisen kerran elokuussa 2012. Vähempikin riittäisi.

Opiskeluvuosinani vietin jokaisen kevät-, kesä- ja talvilomani Suomessa, vaikka jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt kiertää Eurooppaa, nähdä ja elää, kun siihen mahdollisuus oli. Tahtia kirinyt olen vasta kahtena viime vuonna.

Kun minulta Suomessa käymisestä toisinaan kysellään, menen vähän hämilleni. Sinnehän pääsee aina takaisin! Mikä on maailmalle lähtemisen perimmäinen tarkoitus, jos eivät uudet kokemukset? En taivalla matkaani ikävöidäkseni ja polkeakseni paikoillani, vaan kokeakseni uusia asioita avoimin mielin. Suorastaan pyörryttää ajatella, kuinka monta paikkaa, ihmistä ja opeteltavaa kieltä edessäni vielä on. Odotan jännityksellä, mitä tuleman pitää, sillä tiedonjanoista sielua ei maailma ole pettänyt vielä kertaakaan. 

Entäs sitten paluumuuton laita? Kristallipalloa ei taskustani löydy, mutta Suomeen tuskin enää asetun elämään. Jos niin kuitenkin käy, tapahtuu se kaukana tulevaisuudessa. Silloin minusta tulee se ruttuinen, kiikkustuolissa keinuva mummo, joka kertoo lapsenlapsilleen elämänmakuisia tarinoita ulkomailla vietetyistä nuoruusvuosista. 

Jos ei, on minulla vain yksi tavoite: puhua kaunista suomen kieltä viimeiseen asti.

Share

Kommentit

Suluissa

Hieno tavoite!

_Pipa_ (Ei varmistettu)

Hei Laura,

Kysymykseni saattaa olla liian henkilökohtainen ja ymmärrän toki, mikäli siihen et halua vastata.
Minua jäi askarruttamaan, kun sanoit, että käyt noin kerran vuodessa Suomessa ja vähempikin riittäisi.
Millaiset välit sinulla on perheeseesi ja sukulaisiisi Suomessa? Onko sinulla Suomessa ystäviä.
Toki nykyään on helppo pitää yhtettä mutta itsekin olen ulkosuomalainen ja välillä koen, että haluaisin olla enemmän läsnä läheisteni elämässä Suomessa; nähdä miten kummityttö kasvaa, olla isänpäivänä halaamassa isää, tekemässä joulupipareita äidin kanssa, juhlimassa ystävieni valmistumista jne.

Lisäksi haluaisin teidustella, miten pidät suomen kielen taitoasi yllä? Blogi varmasti on yksi keino ja hyvää suomea kirjoitatkin. Kieli kuitenkin kehittyy äärimmäisen nopeaa vauhtia ja moni ulkosuomalainen jää väistämättä kehityksestä.

Kaikkea hyvää New Yorkin syksyyn.

Laura Pollari
Laura de Lille

Heippa Pipa,

Kiitti kommentista!

Mielestäni asia ei ole yhtään näin yksioikoinen. Moni ulkosuomalainen - itseni mukaan lukien - elää taatusti samassa dilemmassa, ja asiaa eivät ainakaan helpota syyttelevät sormet. Eihän kukaan tieten tahtoen reissaa tai muuta maailman ääriin ollakseen erossa rakkaimmistaan!

Itse elän siinä tilanteessa, että oma perheeni ja ystäväpiirini on ripoteltu aivan ympäri ämpäri maailmaa, ja onpa mullakin kummityttö, joka kasvaa kovaa vauhtia - Pariisissa. Minne tässä siis kuuluisi lähteä ja kenen luo? Etäisyys ei tarkoita suinkaan sitä, etten ajattelisi ja ikävöisi näitä ihmisiä harva se minuutti. Tällä hetkellä realiteetti on, että yhteyttä pidetään ensisijaisesti meilein, puhelimitse ja valokuvin. Välillä sitten tavataan, kun siihen mahdollisuus tulee. Ei tässä mitään pahaa tai hämärää ole, ja kyllä lähimmäiset sen ymmärtävät - onhan heistäkin suurin osa ulkomailla!

Kysymys kielen ylläpitämisestä on mielenkiintoinen ja tarkastelun arvoinen! Uskon, että kielen harjoittaminen olisi vaikeaa, jos elettäisiin toisella vuosikymmenellä eristyksissä kaikesta. Näin harvoin nykypäivänä on - kiitos nykyteknologian ja netin. Minulle itselleni suomen kieli on ensiarvoisen tärkeä, ja jos jos joskus perheen perustan, pidän huolta, että tulen puhumaan, laulamaan ja kirjoittamaan lapsilleni suomeksi niin paljon kuin mahdollista. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat päättäneet toisin, mutta sekin on ihan ok. Ei ole minun tehtäväni tuomita, kuka on "hyvä" ulkosuomalainen ja kuka ei. Eiköhän näillekin päätöksille löydy joku järkeenkäypä selitys.

Kuten kielet yleensä, myös suomen kieli muuttuu, ja toivon, että sen päivittäinen lukeminen, puhuminen ja kirjoittaminen riittävät ylläpitoon.

Ihanaa syksyä myös sulle! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Moi! Toinen ulkosuomalainen täällä huutelee! Tapasin eilen sattumalta toisen suomalaisen ja juteltiin vähän niitä näitä. Huomasin että olen pudonnut kelkasta mitä tulee suomalaiseen small talkkiin- ymmärrän nyt täysin miksi monet ulkomaalaiset kokevat suomalaiset vaikeasti luettavina. Pitkät tauot keskustelussa ovat suomalaiselle ok, mulle kerkesi jo siinä hiljaisuuden aikana iskeä epäilys- miksi se ei vastaa? Sanoinko mä jotain väärin? Pitäiskö mun jatkaa puhumista vai jatkaa tätä (vaivaantunutta) hiljaisuutta?
Mietin myös suomalaisten body languagea, tai varsinkin sen puutetta. Tämän tapaamisen jälkeen, en ollut yhtään varma tykkäsikö kyseinen henkilö minusta. Hymytön ja eleetön kommunikointi, intensiivisellä katsekontaktilla. Ei ihmekään että ulkomaalaiset ovat suomalaisen kohdatessaan hämmentyneitä, niin minäkin olin. Sain sitten illalla tekstarin; oli kiva tavata. AI, kiitos :)

Niin ja mekin käydään Suomessa noin kerran vuodessa. Mun ihanat lapseni eivät ole kalpeita, perussuomalaisen näköisiä ja kohtaamme valitettavasti rasismia joka himputin reissulla- joten Suomessa on kiva käydä mutta vielä kivempi lähteä pois!

Laura Pollari
Laura de Lille

Heippa! Kiitti kommentista. Pakko kysyä - missä asut? :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Sori en huomannut kommenttiasi aiemmin! Asutaan Ranskassa.

sanniiii (Ei varmistettu)

Mä oon ollut ulkosuomalainen 9-vuotiaasta asti, kohta 11 vuotta ja nyt viimeisenä kahtena vuotena on alkanut tunttua että heti kun saan kahden vuoden päästä opiskelut valmiiksi, niin painun Suomeen. Olen aina ikänyt Suomea hirveästi, ja varmasti on erilaista päättää lähteä itse ulkomaille kun lähteä vanhemien takia, mutta olen viihtynyt ulkomailla kyllä ihan hirveän hyvin. Koti on vanhempien luona keski-Euroopassa ja Suomessa, ei ninkään opiskelumaassani. Hassunita on että kun menen Suomeen mihin tahansa, tunnen olevani kotona koska olen vain Suomessa. En ole ikinä asunut Helsingissä mutta kun kesäisin pääsen sinne, tuntuu että tää on koti :D Samalla kuitenkin pelottaa muuttaa takaisin, koska pelkään että alan kaipaamaankin ulkomailla elettyä elämää. Tuntuu aina vähän siltä että haluisi jonnekkin missä ei ole. ja suomalaiset, samalla luokalla koulussa olleet kaverit on myös ripoteltu ympäri Eurooppaa ja Suomea. Mutta ehkä seon hyvä että on monta kotia ympäriinsä !

Laura Pollari
Laura de Lille

Mielenkiintoista kuulla ulkosuomalaisuudesta kerrankin näin päin! :)

Mun mielestä on vähän pönttöä, että monet ajattelevat muualle lähtemisen olevan jotenkin lopullinen päätös. Mikä estää elämästä monessa paikassa, kokeilemasta Suomessa asumista ja sitten taas jotain muuta? On jännää, että joissain maissa ja kaupungeissa tulee selittämättömällä tavalla kotoisa fiilis. Jokaisen on sitten löydettävä se paikka, jossa parhaimmaksi itsensä tuntee!

<3

 

jos jaksan, yritän kirjoittaa jotain samasta aiheesta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hui, mä oon tätä lukiessani aina aatellu että muutat joskus takaisin Suomeen, vaikka perheellistyttyäsi. Mutta ehkä se ajatus heijastelikin lähinnä omaa ajatusmaailmaani:)
Sama kiinnostaa kuin Pipaa: välit perheeseen. Ulkomailla asuminen on taatusti sairaan arvokasta, mutta mietin samaa, entäs perheen elämä, vanhempien vanheneminen, sukulaisten kasvaminen yms. Olet varmasti valintasi tehnyt mutta mielipiteesi ovat kiinnostavia kaikesta joten näistäkin olisi kiinnostava kuulla, vaikka henkilökohtaisia sinulle varmasti ovatkin.

Kaikkea hyvää myös täältä.

Scenic (Ei varmistettu)

Pitkään on tehnyt mieli kommentoida. Tää juttu ehkä herätti eniten kysymyksiä (ylitti kynnyksen). Ensinnäkin aivan loistavaa blogia pidät. Tulee usein niin hymy huuleen ja inspiraatio sun juttuja lukiessa! Tässä kuitenkin tuli oudolla tavalla fiilis, että pidätkö Suomea/ sen kulttuuria itsestäänselvyytenä eli pystytkö arvostamaan muita kuin näitä omituisia perinteitä sun muita konkreettisisa juttuja? Itselläni oli pitkään aikamoinen epäkunnioitus suomalaisuutta/suomalaisia kohtaan ennen ulkomailla asumistani, mutta jostain syystä sitä oppi arvostamaan. Juttu mikä itteäni tällä hetkellä kiinnostaakin on, että miksi joku ihminen jotain kulttuuria oppii arvostamaan/kokemaan omakseen? Liittyykö kansallisuus asiaan mitenkään vai onko kyse luonteenpiirteistä/kasvatuksesta kun puhutaan johonkin kulttuuriin adaptoitumisesta ja parempana pitämisestä?

Laura Pollari
Laura de Lille

Heippa! Kiva, että kommentoit :)

Omakohtaisesti voin sanoa, että arvostan juuriani tuhatkertaisesti enemmän ulkomaille lähdettyäni. Suomi on mielestäni ihana paikka, ja kulttuurissamme monia hienoa juttuja, joista olen ylpeä ja joita jatkuvasti vaalin ulkomailla ollessani. Tästä huolimatta, aika ulkomailla on kasvattanut myös kriittisyyttä niitä asioita kohtaan, jotka eivät niin hyvin suomalaisessa kulttuurissa ole - vaikkapa suhtautuminen maahanmuuttajiin. Tiettyjä asenteita on hankala ymmärtää, kun pääsee itse kurkkaamaan verhon toiselle puolelle suomalaisena ulkomailla, ja näkee millaisia vaikeuksia ja haasteita ulkomaalaisuus, ulkopuolisuuden tunne tai kielitaidottomuus arjessa voivat asettaa.

Mun mielestä sellainen klassinen kotimaan "dissaaminen" / vahva ihannointi ja mustavalkoiset vastakkainasettelut kuuluvat johonkin kulttuurishokin ekoihin vaiheisiin.

Se, miksi joissain maissa tai kaupungeissa tuntee olonsa toisia paikkoja kotoisammaksi, on sitten eri juttu. Itse olen sopeutunut Jenkkeihin paljon paremmin kuin aikanaan Ranskaan. Siltikin, molemmissa kulttuureissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Tässä ajassa ja paikassa tämä maa sopii itselleni parhaiten.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tietääkseni Laura on jättänyt perheensä.

Laura Pollari
Laura de Lille

Voi KYLLÄ, juuri tämän takia ihmiset muuttavat ulkomaille - jättääkseen perheensä :D

Kyssä sulle: miltä susta tuntuu kirjoitella tällaisia kommentteja ihmisten blogeihin?

Niina S. (Ei varmistettu)

Mulla on paljon kaltaisiasi pari-kolmekymppisiä ulkosuomalaisia ystäviä ja tuttavia (ja vastaavasti Suomessa asuvia muualta tänne muuttaneita), ja on aika jännä tarkkailla ja havaita, miten eri tavoilla ihmiset suhtautuu "lähtömaahansa". Mun tuttavapiirissä kylläkin Suomessa (ja muissa lähtömaissa tai vanhoissa kotimaissa) vieraillaan huomattavasti useammin kuin vain kerran vuodessa (monet kuulemma reissaisivat enenmmänkin, jos voisivat).

Laura Pollari
Laura de Lille

Nii-in! Jokainen tekee niin kuin parhaaksi näkee :)

aisa (Ei varmistettu)

Itsekin ulkosuomalaisena olin innokas lukemaan tämän tekstin, "vertaistuki" ja muiden kokemuksien kuuleminen on aina ihanaa.

Teksti on kuitenkin kovin pintapuolinen, ja päällimmäisenä siitä jää suuhun outo maku. Moni valinnoistasi ja tavastasi ilmaista asiat vaikuttaa todella itsekkäiltä ja itseriittoisilta. Itse olen tähän asti vieraillut Suomessa kerran vuodessa, ja voin ehdottomasti, hetkeäkään epäilemättä sanoa että se on aivan liian vähän! Minulla Suomessa on tietysti perhe ja ystävät, mutta tiedän että ilman heitäkin haluaisin palata juurilleni niin usein kuin mahdollista. Kommenttisi tuntuu todella oudolta.
"Mikä on maailmalle lähtemisen perimmäinen tarkoitus, jos eivät uudet kokemukset? En taivalla matkaani ikävöidäkseni ja polkeakseni paikoillani, vaan kokeakseni uusia asioita avoimin mielin."
Esimerkiksi tuollahan ei ole mitään tekemistä Suomessa vierailun kanssa.

Ja kiva että olet ylpeä seikkailuistasi ja matkusteluistasi ulkomailla. Tapa jolla usein ilmaiset tätä tuntuu itseriittoiselta ja ärsyttävältä. Tykkään tosi paljon tavastasi ilmaista asiat valokuvin ja visuaalisesti, mutta verbaalinen ilmaisusi (tekstin sävy) on todella rasittava. Ehkä osaat kiinnittää tähän huomiota jatkossa. Toivon myös että jatkaisit joskus tästä aiheesta, tosin hieman syvällisempään, informatiivisempaan ja pohdiskelevampaan sävyyn.

Laura Pollari
Laura de Lille

Heippa Aisa, ja kiitos palautteesta!

Olen kirjoittanut ulkosuomalaisaiheesta moneen otteeseen, ja tällä kertaa lähestyin sitä tästä näkökulmasta huomattavasti niukkasanaisemmin. Tämän tekstin tarkoitus ei missään nimessä ollut olla pitkä ja pohdiskeleva.

Yksi syy, miksi kirjoitin postauksen sekä yllämainitun, myös sinunkin lainaamasi tekstinpätkän, oli blogikommentti, jonka sain vähän aikaa sitten. Siinä kyseltiin Suomessa käymisistäni hyvin tungettelevaa ja syyllistävään sävyyn -
ikään kuin blogia pitävä olisi selitysvelvollinen kaikista tulemisistaan, menemisistään ja tekemisistään. Tosi asiassa on vain harvoja ihmisiä, jotka olisivat valmiita avaamaan edes puoliksi niin paljon asioita elämästään
kuin tällä tai vastaavanlaisilla foorumeilla tehdään.

Lause on itse asiassa hyvin linkissä tämänhetkiseen suhteeseeni ulkomailla asumisesta ja Suomessa käymisistä: olen 25-vuotias junnu, joka haluaa nähdä maailmaa, kun kerran ulkomailla ollaan ja kun sitä varten 18 vuosilomapäivää suodaan.
Jos jollekulle toiselle yksi vuosittainen vierailukerta Suomessa on liian vähän, hyvä juttu. Se ei kuitenkaan kerro meistä harvemmin maassa vierailevista yhtikäs mitään. Ihmiset tulevat erilaisista perheistä ja taustoista, ja
jokaiselta löytyy varmasti yhtä arvokas syy mennä tai olla menemättä - aivan kuten sinulla ja minulla.

Ajatukset blogissa ovat omiani ja niin on myös verbaalinen ilmaisu. Jos tulet koskaan kaupunkiin käymään tai törmätään, vaihdan mielelläni enemmän ajatuksia kahvikupposen äärellä! :)

aisa (Ei varmistettu)

Kiitos asiallisesta ja ystävällisestä kommentista takaisin.

Voi olla että kirjoitustyylisi ja sävysi sotii oman persoonani ja tapani ilmaista asiat kanssa, ja siksi se tuntuu jotenkin vastenmieliseltä ja itseriittoiselta. Tarkoitukseni ei ole kaivella henkilökohtaisia asioitasi, tai analysoida todellista persoonaasi, halusin vaan tuoda ajatukseni esille jotta voisit itse pohtia sanojani kriittisesti.

Itselleni koti ja perhe ja juuret ovat kaikki kaikessa, vaikka täällä jenkeissä löytyy ystäviä ja perhettä ja seikkailuja, ja maailmassa vielä enemmän. Ehkä tämän hyvin sydäntäni lähellä asian takia kavahdan kun kuulen muiden vähättelevän kodin ja läheisten tärkeyttä muiden asioiden rinnalla. Toivottavasti voit sanoa olevasi aidosti, syvällisesti onnellinen, ja toivottavasti koet että olet sopusoinnussa ja rauhassa itsesi kanssa. Sellainen kuva ei välity minulle, mutta toivottavasti olen väärässä!

Laura Pollari
Laura de Lille

Voi kyllä vain, Aisa.

Muuten olisin tuskin kirjoittanut viimeiset vuodet tätä elämäniloista blogia, jossa kannustetaan jatkuvasti myös muita unelmiensa toteutuksessa. Ei onnettomalta ihmiseltä sellaiseen voimia riitä.

Kivaa syksyn jatkoa! 

Aischa (Ei varmistettu)

Aisan kommentti laukaisi myös minussa halun kommentoida. Olen seurannut blogiasi silloin tällöin jo pidemmän aikaa ja jostain syystä olen sattunut lukemaan kirjoituksiasi juuri silloin, kun olet päässyt itsesi ja nykyisen elämäsi varsin itsekeskeisen kerrontaan. Ihmettelen, oletko paennut itseäsi noin kauas? Onko itseriittoinen tekstisi ihan oikeaa itseäsi? Olen huomannut, että jos kommenteissa sinua kyseenalaistetaan, hyökkäät heti kirjoittajan kimppuun. Jää käsitys, ettet kestä kritiikkiä.
En tiedä perhetaustoistasi, mutta kirjoitustesi mukaan vähättelet perheen merkitystä etkä koskaan vastaa aiheeseen vaikka sitä sinulta usein kysytään.Annat sen kuvan, että itsenäinen elämäsi riittää sinulle. Jos näin on, olen tosi surullinen puolestasi. Minulle ainakin vanhemmat ja sisarukset ovat suurin rikkaus ja voimavara elämässäni.
Itsekeskeinen, jopa narsistinen elämäntapa toivottavasti on elämässäsi vain välivaihe.

Laura Pollari
Laura de Lille

Hei Aischa!

Aggressiivisen kommentoinnin pitäisi olla viimeinen asia, jota tässä blogissa harrastetaan. En suoraan sanottuna nää sille mitään pointtia - se ei paranna keskustelua tai tuo uusia näkökulmia, vaan junnaa paikallaan. Senhän todistaa jo tämä kommentti: syytät blogin kirjoittajaa hyökkäävästä äänensävystä ja ja samaan hengenvetoon kirjoitat itse tällaisen kommentin.

Jos lukaiset kommenttiboksiin ilmestyneitä ja omassa viestissäsi käyttämiäsi sanoja ja adjektiiveja (itseriittoinen, itsekäs, narsistinen, ärsyttävä, adhd) sekä muutamia muita lähimmäisiini liittyviä viittauksia, ovat ne oikeasti todella rankkoja väitteitä.

Uskallan väittää, tai vähintään toivon, ettet puhu ihmisille näin oikeassa elämässä. Millaista keskustelua tai ajatuksia toivot tällaisen jälkeen kirjoittajan puolelta syntyvän?

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei Laura, mulle tulee sun mielestä nyt paha mieli kun saat tollasta typerää palautetta blogiisi- hyvähän se on nimettömänä huudella.
Jos minä en tykkää jonkun bloggaajan tavasta kirjoittaa, jätän ne lukematta ja seuraan niitä blogeja mitkä kiinnostaa. Sulla on hyvät jutut, jatka samaan malliin :) en ole Lilyyn rekisteröitynyt joten nimettömänä huutelee nyt minäkin :)

Laura Pollari
Laura de Lille

Kiitos kauniista sanoista Mia ja kivaa viikonloppua! :)

Ansku88 (Ei varmistettu)

"Suorastaan pyörryttää ajatella, kuinka monta paikkaa, ihmistä ja opeteltavaa kieltä edessäni vielä on. Odotan jännityksellä, mitä tuleman pitää, sillä tiedonjanoista sielua ei maailma ole pettänyt vielä kertaakaan."

Kuin suoraan ADHD-potilaan käsikirjasta.

Laura Pollari
Laura de Lille

O-oh! :-)

jellona (Ei varmistettu)

Hmm. Olin tulossa kommentoimaan tänne, miten ihanasti ja ytimekkäästi olet taas kirjoittanut. Piti sanoa myös jotain muuta, mutta jotenkin hämmennyin noista tietyistä kommenteista sen verran, että ajatus katkesi.

Noh, toivoisin vain ettei kenenkään blogin kirjoittajan perhesuhteista (tai muustakaan henkilökohtaisesta) tehtäisi mitään isoa numeroa, varsinkin kun me tuntemattomat lukijat emme niistä mitään tiedä. Pitäisikö niistä tietää? Järkikin sanoo, että jokainen jakaa niin paljon tai niin vähän infoa itsestään kuin haluaa, ja syyllistäminen on ihan turhaa.

Valitettavasti olen törmännyt lähipiirissänikin sellaiseen asenteeseen, että jos hehkuttaa uusista kokemuksista tai matkoista, niin sitä helposti vähätellään tai aletaan hehkuttaa miten ihana paikka Suomi on asua ja elää. Jatkuvaa yritystä sammuttaa toisen elämänjano. Seikkailunhalu ei tarkoita automaattisesti itsekkyyttä tai sitä etteikö muka välittäisi perheestään. Tiedän, että jos itse lähden joskus pitkälle seikkailulle tai muutan pysyvästi ulkomaille, läheiseni ymmärtävät kyllä etten ole heitä hylkäämässä, vaan tietävät saavani matkustelusta energiaa ja paljon mielettömiä kokemuksia, joita on sitten kiva heillekin jakaa. Ymmärrän kyllä, miksi jotkut haluavat käydä useamman kerran vuodessa Suomessa, mutta pitääkö oikeasti yleistää? Olen täysin samaa mieltä Lauran kanssa siitä, että jos haikailee koko ajan Suomen perään, niin sehän on aikamoista paikallaan polkemista. Kannattaisi ehkä harkita muuttoa takaisin Suomeen, jos ei hetkeksikään pysty sieltä irtautumaan eikä elämään sitä elämää, jonka on muualle rakentanut. Eikö sitä maailmaa saisi muka haluta nähdä kun kerran on ulkomailla? Pitäisikö sitä kyyhöttää päivästä toiseen neljän seinän sisällä koti-ikävästä itkua tuhertaen?

Eikä sitä elämää joka tapauksessa eletä toisia varten, vaan jokainen tekee siitä sellaisen, joka tuottaa iloa. Jos jonkun mielestä on itsekästä tavoitella onnellisuutta, niin siitä vaan. Unelmia ei toteuteta ilman uhrauksia tai tekemättä työtä niiden eteen, eikä läheskään kaikilla ole Lauran rohkeutta. Jokainen tekee elämässään omanlaisiaan valintoja.

Sori, tuli pitkä kommentti. Oli vaan pakko purkaa, kun en vaan voi ymmärtää joidenkin ajatusmaailmaa. Jatka samaan malliin, ihana Laura! Peukutukset seikkailuille!

aisa (Ei varmistettu)

En halua vähätellä kommenttiasi, mutta tämä lauseesi "jos itse lähden joskus pitkälle seikkailulle tai muutan pysyvästi ulkomaille" kertoo että et ymmärrä tätä aihetta kokonaisvaltaisesti - koska et ole sitä kokenut. Pitkäaikaista muuttoa ulkomaille varten ei voi mitenkään valmistautua, psyykkisesti ja emotionaalisesti järisyttävä kokemus, eikä sitä voi kokemattomana ymmärtää. Sinä et voi ymmärtää meidän ulkomailla asuvien suomalaisten ajatusmaailmaa koska et ole samassa tilanteessa ollenkaan.

Kaikella kunnioituksella, mutta luuletko todellakin että ääripäät ovat seikkailu, itsenäisyys, uudet kokemukset, maailman näkeminen vs. neljän seinän sisällä koti-ikävää itkeminen? On mahdollista seikkailla ja kokea vaikka koti-ikävä ja halu palata Suomeen olisi kova. Elämä on priorisointia, ja aina ei voi pitää hauskaa täysin omilla ehdoilla. Itselleni ulkomaille muutto on opettanut ennenkaikkea uhrautumista, sopeutumista, ja heittäytymistä.

jellona (Ei varmistettu)

Et halua vähätellä, mutta samaan hengenvetoon teet juuri sitä. Olenko missään vaiheessa sanonut, etten olisi jo asunut pitkän ajan ulkomailla? Olen ollut pois Suomesta jonkin aikaa, ja nyt olen taas täällä, tällä kertaa saattamassa opintojani loppuun. Tuo jakso tuntui (minun näkökulmastani) hyvinkin pitkältä ajalta, ja läheisten ikävä oli aluksi kova. Silti tuntuu, että haluan jossain vaiheessa lähteä taas, mutta pysyvästi.

Kommenttini koti-ikävästä liittyi siihen, että jos joku ilmaisee vahvaa matkustushalua muualle kuin Suomeen mainitsematta koti-ikävää, sitä ilmeisesti pidetään jotenkin pahana asiana. Totta kai voi potea koti-ikävää seikkailujen ohella, niin minullekin kävi, mutta senkin määrä vaihtelee ihmisestä toiseen. Enkä todellakaan näe missään kohtaa Lauran vähättelevän läheisten tärkeyttä. Se ei tee kenestäkään itsekästä, jos esimerkiksi blogissaan haluaa keskittyä mieluummin elämäniloon ja niihin elämyksiin, joihin väistämättä ulkomailla törmää.

Sinulle siis ulkomailla olo on opettanut uhrautumista, sopeutumista ja heittäytymistä. Hyvä niin. Sitten varmaan ymmärrätkin, että jokainen sopeutuu omalla tavallaan. Jotkut matkustavat enemmän Suomeen tai muualle, jotkut vähemmän. Ei kannata liikaa peilata omaa kokemusmaailmaansa toisiin, koska kaikki eivät ajattele asioista samalla tavalla. Minulle Laura näyttäytyy rohkeana tyttönä, joka nauttii elämästään silloin kun vielä voi, eikä ollenkaan itsekkäältä, itseriittoiselta, ärsyttävältä tai rasittavalta (kuuluvat muuten sanoihin, joita en ikinä heittelisi kenenkään naamalle, virtuaalisesti enkä kasvokkain).

Tiivistyksenä: ei kannata tehdä yleistyksiä ja olettamuksia ventovieraista ihmisistä, vaan mieluummin ymmärtäisit näkökantojen erilaisuuden.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ikävää jos tähän lilyyn on nyt eksynyt taloussanomien kommentoijat. Eli siis kommentoi vaan provokaation ja ärsytyksen tarkoituksesa. Asiallinen keskustelu on ihan erilaista, kuin tämä aisan kirjoittajan persoonaa kohtaan hyökkäävä tyyli. Niin paljon kuin on ihmisiä, niin paljon on mielipiteitä ja jokainen varmasti kokee olevansa oikeassa, mutta eihän tarvitse tieten tahtoen pahoittaa jonkun mieltä, vain koska hänellä on erilainen katsontakanta, kuin toisella. Maailma ei tarvitse lisää vihaa vaan rakkautta ja ymmärrystä. (näin naivisti toki ajatellen)

Laura Pollari
Laura de Lille

Voi kuules, antaa niiden huudella vaan! Ei oo mua sokerista tehty :)

Asiattomuuksiin menevä kommentointi - perheiden jättämiset ja persoonallisuushäiriöviittaukset - paljastaa enemmän kommentoijista itsestään kuin kommentoinnin kohteesta. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Ikävää jos tähän lilyyn on nyt eksynyt taloussanomien kommentoijat. Eli siis kommentoi vaan provokaation ja ärsytyksen tarkoituksesa. Asiallinen keskustelu on ihan erilaista, kuin tämä aisan kirjoittajan persoonaa kohtaan hyökkäävä tyyli. Niin paljon kuin on ihmisiä, niin paljon on mielipiteitä ja jokainen varmasti kokee olevansa oikeassa, mutta eihän tarvitse tieten tahtoen pahoittaa jonkun mieltä, vain koska hänellä on erilainen katsontakanta, kuin toisella. Maailma ei tarvitse lisää vihaa vaan rakkautta ja ymmärrystä. (näin naivisti toki ajatellen)

Kaima (Ei varmistettu)

Laura, mä ainakin ajattelen että ihmiset kyselevät henkilökohtaisuuksia oikeasti ihan puhtaasta mielenkiinnosta, ilmenee se sitten positiiviseen tai negatiivisen sävyn kommentteina. Olet julkinen persoona blogissasi, edustat jonkinlaisella esimerkillä omaa elämäntyyliäsi ja itseäsi. Ethän turhia pahastu negatiivisista ja tungettelevista kommenteista vaan muista että ne kirjoitetaan /asioita kysytään siksi että olet kiinnostava ihminen-elämäsi kiinnostaa ihmisiä ja eikö kaikenlainen keskustelun herättäminen ole tärkeää, erityisesti kun Sinun kirjoituksesi herättävät lukijoissa reflektiota heistä itsestään ja ihmisten omista valinnoista, musta se on tärkeä vaikutuskanava! :)

Mimmu+ (Ei varmistettu)

Pakko kysyä, kuinka usein tapaat esim. vanhempiasi, isovanhempiasi tai mahdollisia sisaruksiasi...?
Voi olla että mä olen maailman nössöin ihminen, mutta jo pelkästään Suomen sisällä parinsadan kilometrin muutto tuntuu vaikealta ratkaisulta - se tarkoittaisi, etten voisi enää piipahtaa ohimennen äitini luo sunnuntailounaalle, käydä pikkuveljen kanssa kaljalla ex-tempore tai muuta sellaista.

valeria (Ei varmistettu)

Minnu+, pakko itse vastata tähän, että kun asuin Suomessa niin itsekin aina ajattelin etten IKINÄ voisi muuttaa niin kauas vanhemmistani etten voisi heitä mennä moikkaamaan silloin kun huvittaa. Kun asuin Suomessa, vanhempani olivat n 15min kävelymatkan päässä ja siellä vierailin yleensä muutaman kerran viikossa, joskus enemmän joskus vähemmän. Kun kuitenkin muutin ulkomaille, ja jo silloin kun suunnittelin muuttoa, en kertaakaan ajatellut että mielummin jäisin Suomeen koska vanhempani ovat siellä. Kyllä noi asiat sit laittaa perspektiiviin kuitenkin :) Onhan niitä ikävä, ja juuri sitä että voi poiketa siellä kahvilla tai iltapalalla, jos on tylsää, kaipaa elämänviisauksia, vanhempien seuraa tai muuten vaan valmista ja hyvää ruokaa ;) Mutta... ei se lopulta ole niin paha juttu kun mitä kuvittelee.

Tuskin itse voisin asua eri maassa kuin vanhempani sitten kun heille tulee ikää lisää, sitten haluan ehdottomasti olla paikalla parhaani mukaan auttamassa jne. Mutta, tämäkin mielipide voi muuttua sitten. Kun tosiaan asioiden etukäteiskuvittelu ja realiteetit voi olla hieman erilaisia.

valeria (Ei varmistettu)

Heh, MIMMU+ siis ;)

Vau mikä vauva!

Luin sun blogia ekan kerran nyt, ja olin kirjottamassa miten ihanan valoisa ja elämänhaluinen asenne tekstistä tuli, aito kiinnostus ja innostus maailmaan ja sen eri kolkkiin ihmisineen, paikkoineen ja kulttuureineen. Myös ekoista kommenteista sain vielä puhtaan kiinnostuneen kuvan (kuten joku kirjottikin, kun muita asioita koskevat mielipiteet niin myös tätä), mutta sitten olin huuli pyöreenä. En tiedä millasia aiemmat kirjotukset on (todennäkösesti alan lukeen niitäkin, kun blogiin nyt osuin), mut todella hämmästyttävää kirjotella itseriittosuudesta, ärsyttävydestä ja hyökkäävyydestä. Ite kun sain ihan päinvastasen kuvan, itelläkin heräs positiivinen innostus siihen miten maailma on auki :)

Pakko sanoa, että minäkin hämmästyin aivan totaalisesti näistä itseriittoisuus-kommenteista. Sellainen  ajatus tai kokemus ei ainakaan tullut minulle edes mieleen. Ex-expatina samaistun paljon tekstiisi! Tykkään paljon blogista, toivottavasti jatkat vielä kauan bloggaamista :) 

Sanna-Kaisa (Ei varmistettu)

Ihana teksti ja ihana blogi!
Eikö ole ihan ok rajata blogin ulkopuolelle osa omasta elämästä, esimerkiksi perhe? Tietysti siitä voi kysyä, mutta lukijan on myös hyväksyttävä, että bloggaaja ei kirjoita kaikesta.
Itse luen Lauran blogia New Yorkin, muodin, musiikin ja matkustamisen tähden. En katso esim. hänen perhesuhteidensa kuuluvan millään tavalla minulle.
Ai niin, melkein kymmenen vuota ulkosuomalaiselämää takana ja joskus on mennyt reilusti vuosi, etten ole käynyt Suomessa. Läheisten kanssa voi olla läsnä monella tavalla ja myös muut kuin verisiteet voivat olla todella merkityksellisiä.

Laura Pollari
Laura de Lille

Heippa Sanna-Kaisa, ja kiitti kivasta kommentista!

Uskon, että moni elämästään omalla naamallaan kirjoitteleva joutuu ennen pitkää saman kelan eteen, eli mihin vetää yksityisyyden rajan - mistä henkilökohtaisista asioistaan puhuu ja mistä ei.

On myönnettävä, että jotkut osat tästä keskustelusta tai muissa blogeissa näkemästäni ihmisten yksityiselämää riepottelevasta sananvaihdosta menee itseltäni yli hilseen. Ihmettelen esimerkiksi sitä, millaiset ihmiset peukuttelevat ja klikkailevat sydämiä vaikkapa suoranaisiin törkykommentteihin. 

Ehkä näkökantani on tässä suhteessa turhan idealistinen - eiköhän kiusaaja ole kiusaaja löytyy se sitten koulusta, työpaikalta, naapurista tai internetistä.

Kivaa sunnuntain jatkoa sinulle!

Lissukka (Ei varmistettu)

Postauksissasi on usein mielenkiintoisia kuvatarinoita, joista pidän. Kuten toinenkin kommentoija; toivoisin niitä enemmän. Sen sijaan itsekin joskus kummastelen joitain hyvin itsekeskeisiä tekstejäsi, enkä aina ymmärrä niiden motiiveja. Odottaisin sinulta enemmän neutraaleja, pohdinnallisia tarinoita.Olet verbaalisesti lahjakas ja toivoisin, että käyttäisit lahjakkuuttasi vähemmän itsesi kehumiseen. Ehkä tuo kehuskelu liittyy vielä nuoreen ikääsi ja tilanne muuttuu iän myötä. Tuntuu siltä, että jonkinlainen pintaliito on nykyisessä elämäntilanteessasi 'must'. Todistelet, kuinka jatkuvasti löydät uusia ystäviä. Mielestäni ystävyys on kuitenkin pidempikestoinen prosessi eikä sitä löydä ensitreffeillä kahvikupposen äärellä. Tuttavia saa helposti, mutta todelliset ystävät löytyvät vasta pidemmällä aikavälillä. Vastauksiasi lukiessani minulle tulee väistämättä tunne, että sanojen takana on pieni tyttö, joka etsii kaikesta huolimatta vielä epätoivoisesti itseään.

Laura Pollari
Laura de Lille

Heippa Lissukka!

Kiitos viestistäsi.

Tämä on pääasiassa henkilökohtaisesta elämästäni iloisella otteella kertova päiväkirja, jossa kerron tekemisistäni, näkemisistäni ja asioista, joista tykkään. Ymmärtääkseni moni henkilökohtainen blogi toimii samalla tavoin. En ole ammattijournalisti, enkä sellaiseksi pyrkimässä, vaikka joskus irrallisia aihealueita käsittelenkin. 

En ole kiinnostunut pintaliitämisestä, ja kerrottakoon myös, että blogissa esiintyneet ihmiset ovat ihan oikeita ystäviäni.

Ymmärrän, että viestissäsi esiintyvän pikkutytöttelyn on tarkoitus väheksyä sanojeni painoarvoa ja asettaa mielipiteeni kyseenalaiseksi. En tiedä, kuinka vanha olet, mutta Lilyn demografian tuntien luultavasti muutaman vuoden itseäni vanhempi, ehkä kolmikymppinen. 

Se, joka väittää tässä tai sinun iässäsi täysin löytäneen itsensä, valehtelee. Itse jopa toivon, että etsiminen ja kasvaminen ei lopu koskaan. 

Flore

Kiitos Lauralle kiinnostavasta kirjoituksesta!

Jos unohdetaan osan kommenteista törkeät henkilökohtaisuudet, niin minua ihmetyttää monissa Lauralle esitetyissä kysymyksissä se, että tunnutaan olettavan, että hän tai moni muu ulkosuomalainen lähtee perheensä tai ystävänsä hylätäkseen tai heidän tahtonsa vastaisesti. Olen itse asunut satunnaisia pätkiä ulkomailla ja nyt tiedossa on pidempi rupeama, jonka jälkeen en tiedä, palaanko vai en. Vanhempani samoin kuin muu sukuni ja myös ystäväni ovat koko ajan nimenomaan kannustaneet minua (samoin kuin vielä enemmän ulkomailla elänyttä ja elävää sisartani) lähtemään huolimatta siitä, että minusta ja heistä on harmillista voida nähdä harvoin. Heidän mielestään on aina ollut tärkeää, että me saamme toteuttaa haaveitamme ja edetä urallamme. Luultavasti perheeni yksinkertaisesti pitäisi minua aivan kajahtaneena, jos jättäisin lähtemättä sen takia, ettemme voi nähdä jatkuvasti, eikä tässä ole kyse siitä, ettäkö he haluaisivat minusta eroon (toivottavasti :D ) yhtään sen enempää, kuin että minä haluaisin eroon heistä. Emme me Suomessakaan pidä jatkuvasti yhteyttä, mutta olemme silti läheisiä. Ihmisillä on eri tapoja toimia tässä suhteessa, ja osa myös itsenäistyy aiemmin kuin toiset - jotkut taas eivät koskaan. Monilla aloilla myös tilanne on se, että Suomesta ei löydy mielekkäitä töitä, tai niiden saamiseksi on hankittava kokemusta ulkomailta.

Oma lukunsa ovat toki ulkomailla asuvat Suomen ammattidissaajat, mutta heillä taitaa olla muutenkin jotain hampaankolossa. Ihan yhtä järjetötä on kuitenkin väittää, että siellä kaikki asiat olisivat paremmin kuin missään muualla. Maat ovat erilaisia, ja eri asiat toimivat eri paikoissa.

Amanda1 (Ei varmistettu)

Hui, bloggaajan osa tuntuu olevan aika ikävä, ainakin näistä kommenteista päätellen - kaikkensa pitäisi tehdä, perhesuhteet avata, salaisuudet paljastaa, ja vielä kaiken päälle kirjoittaa juuri sellaisella otteella jota arvoisat lukijat haluavat. ;) Ja mulle ei kerta kaikkiaan aukea, mikä näissä blogiteksteissä on "adhd:ta, aggressiivista ja narsistista", mutta ehkä mä olen sitten itsekin ulkomailla asuvana, elämästä nauttivana 25-vuotiaana tasan samanlainen, haha.

Tuosta ulkomaille muuttamisen itsekkyydestä Suomessa asuvia läheisiä ja perhettä kohtaan tulee mieleen mainion Anthony de Mellon "Havahtuminen" -kirjan oivaltava kertomus siitä, miten kaksi ihmistä kysyy toisiltaan, rakastaisiko kumpikin toista oman onnellisuutensa uhalla. Yleisesti pidetään muka jotenkin hyvänä uhata omaa onneaan toisen rakastamisen hinnalla, mutta, kuten de Mello hyvin asiansa asettelee, "siinäpä meillä on sitten kaksi onnetonta ihmistä, mutta kauan eläköön rakkaus!"

Toisin sanoen: tehkää ihmiset elämässänne niitä asioita jotka tekevät teistä parempia ja onnellisempia ihmisiä, sillä tavalla olette parempia myös läheisillenne - jopa 1000 kilometrin päästä.

Kiitos Lauralle hyvästä blogista! Aurinkoa syyspäiviin! &lt;3

Laura Pollari
Laura de Lille

Hei Amanda, tuo on muuten hyvä kirja!

Syysaurinkoa Nykistä :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ehkäpä niin monelta taholta saamasi kritiikki johtuu siitä, että kirjoitat liian ehdotonta tekstiä? Mielipiteet ärsyttävät, koska lukijalle jää se käsitys, että ne ovat mielestäsi 'ainoita oikeita'. Esim. maininta siitä, ettet usko enää palaavasi Suomeen, kuulostaa oudon itsevarmalta. Tällaisia ehdottomuuksia kannattaisi välttää, kun ei koskaan tiedä, mitä yllättävää ja odottamatonta elämä voi eteen tuoda. Blogisi ei todellakaan kärsi, vaikka provosoisit vähemmän.

Flore

Minä en voi ymmärtää, miten ketään häiritsee se, ettei Laura usko palaavansa Suomeen, tai miten jotkut täällä tuntuvat ottavan tällaiset asiat jopa henkilökohtaisesti. Ei se ole mikään mielipide vaan tämänhetkinen tilanne ja lisäksi vieläpä hänen oma valintansa, joka ei vaikuta lukijoihin mitenkään. Eihän hän ole käskenyt muiden ihmisten häipyä Suomesta tai sanonut että se olisi huono paikka asua tai mitään muutakaan. Jos joku ei usko koskaan alkavansa harrastaa käsitöitä tai matkustavansa Kiinaan, niin onko sekin samanlainen 'ainoa oikea' ja liian itsevarma mielipide? Ja jos onkin, niin entä sitten? Kai jokaisella on oikeus esittää näkemyksiä omasta elämästään ilman, että ne ovat keneltäkään muulta pois?

Laura Pollari
Laura de Lille

Heipparallaa!

Kirjoitan täällä asioista sellaisina kuin ne tällä hetkellä nään, ja juuri nyt tuntuu tältä. Jos luit tekstini, siinä mainitsemani 'kristallipallon puuttuminen' viittasi siihen, että nämäkin ajatukset varmasti kehittyvät ja muuttuvat ajan kanssa. Se on ainoastaan hyvä asia! 

Tämä ei ole provokaatioblogi, muttei myöskään väritön ja mauton keskustelufoorumi. En jakele täällä kenellekään ohjeita tai absoluuttisia totuuksia siitä, miten elämää pitää elää, miten postauksia kuuluu kirjoittaa tai millaisia mielipiteitä on sopivaa tuoda esille.

Päinvastoin - jos itselleen tuntemattoman ihmisen henkilökohtaiset elämänvalinnat aiheuttavat ärsytystä ja saavat sapen kiehumaan, kannattaa tosissaan tarttua peiliin ja pohtia miksi näin on.

annniina (Ei varmistettu)

Sanna-Kaisa: Bloggaaja on useaan otteeseen pyytänyt lukijoiltaan toivepostauksia ja luvannut vastata niihin kaikkiin. Mikäli jotkin aihealueet eivät hänelle sovi tai ovat muuten arkoja, ne kannattaa heti alkuunsa rajata keskustelun ulkopuolelle. Esim. siis perheasiat. Eikö vain?

Laura Pollari
Laura de Lille

Heippa Anniina! 

Tässä suora ote blogihistoriani ainoasta toiveaihepostauksesta:

"Mistä aiheista haluaisitte blogissa tänä syksynä lukea? Lupaan toteuttaa ainakin kolme ehdotusta."

Kivaa illanjatkoa! :-)

 

Pages

Kommentoi