Yksinäisistä hetkistä

Ladataan...
Laura de Lille

Kuluneella viikolla juutuin kotiin.

 

Tein töitä kotoa, söin lounaani kotona. Siivosin talon, lakkasin varpaankynnet ja katsoin kaksi elokuvaa. 

Ensimmäiset kaksi päivää olin täysin pihalla maailman menosta. Ihmisten ilmoilla kävin vasta keskiviikkona maidonhakureissulla korttelissani sijaitsevassa minimarketissa. Loppuviikosta uskaltauduin pyöräreissulle, ja perjantaina söin jo ulkona. Katselin vähän ihmisiä ja hiljalleen syttyviä jouluvaloja.

 

Viikon verran olin todella yksin.

Viiden ja puolen ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen luulisi, että siihen olisi jo tottunut – yksinoloon. Eipäs vaan. 

 

Joskus se pelottaa, joskus ei. Yleensä vähän nurinkurisella tavalla. 19-vuotiaana, juuri Pariisiin muuttaneena naisenalkuna se ei hurjistuttanut yhtään – vaikken puhunut kieltä, enkä tuntenut ristin sielua kuukausiin. Yksinäisyydestä tuli niin tavallista, että se alkoi tuntua kotoiselta. Oli pienet suunnitelmat ja sitäkin piskuisemmat ilot. Oli kiva käydä yksin ruokakaupassa, ottaa valokuvia ja katsella taivasta jääkylmän yksiön kattoikkunasta. Löytää ystäviä tuntemattomista, sattumanvaraisista ohikulkijoista. Antaa sattua ja tapahtua. 

Elämäntilanne oli uusi ja jännittävä, mutta pelottanut se ei yhtään.

 

Syksyisin se iskee joskus. Kaipuu varmaan paikkaan tuttujen kasvojen keskelle. Oman kielen ja kulttuurin pariin. Sitten se menee taas ohi. Miljoonakaupunki on varmasti yksinäisin paikka, jossa asua, ja tuntuu, että olen saanut oppia yksin olemisesta aitiopaikalla. Se tulee kaupan päälle, kun valitsee elämäntyylikseen juurettoman ajelehtimisen.

Vaikka rohkeutta löytyykin takataskusta, on ainakin yksi asia, jota pelkään vielä naurettavan paljon: yksin matkustamista. Sanotaan, että ihminen on sinut itsensä kanssa vasta silloin, kun yksinolosta tulee täysin luonnollista. Niinpä vasta siinä vaiheessa, kun reppureissaan huoletta vierailla mailla, ainoana seuranani laukkaava mielikuvitus, tiedän saaneeni erävoiton.

 

Ja se päivä koittaa vielä.

 

Muistutuksena kauniista, yksinäisistä hetkistä listasin itselleni asioita, joita en haluaisi jakaa kenenkään muun kanssa:

Viipyilevä illallinen lempikasvisravintolassa. Ohi kulkevien ihmisten katselu, keittiöstä tulviva ruoan tuoksu ja aina täysi kahvikuppi.

Pitkät, oivalluksentäyteiset pyörämatkat kotikaupungissa. Kera kypärän, bien sûr.

Manhattanin taivaanranta, leppoisasti keinuva East River ja hiljaiset hetket omassa salapaikassa. Tänne ei ketä tahansa viedä.

 

Mitä te teette yksinäisinä hetkinä?

 

Share
Ladataan...

Kommentit

Essi Juulia
kissa vieköön

Toivottavasti saat pian kerättyä rohkeutta yksinreissailuun! Omasta kokemuksesta voin sanoa, että on harvoja niin ihania asioita kuin yksin reissaaminen ja matkaaminen.

Matkustin kesällä muutamaksi päiväksi Kööpenhaminaan ja vietin totisesti koko kesän parhaat päivät! Kävelin pitkin Köpistä, valokuvasin pastellinvärisiä taloja, nautin paikallisten pikkupuotien ja -ravintoloiden ruoasta (muun muuassa aivan herkullisesta simpukkarisotosta), tutustuin vapaakaupunkiin, kävin ostamassa lähikaupasta tanskalaisia lihapullia kello yhden aikaan yöllä, vierailin hotellin vieressä vaikuttavassa homobaarissa sekä luin Ronja Ryövärintytärtä joka yö ennen nukkumaanmenoa. Lisäksi tapasin viehättävän italialaispariskunnan ja lounastin heidän kanssaan, sekä tutustuin valloittaviin homomiehiin ja sain sekä hius- että tanssivinkkejä :)!

Toisaalta, blogiasi lukiessa tuntuu että sinä elät juuri tällaista elämää Brooklynissä! :D Sellaista jotenkin ihanan boheemia ja mielenkiintoista elämästä nauttimista.

Vastauksena kysymykseesi, yksin ollessani luen mielelläni kirjaa, järjestelen tavaroita, katselen kulttielokuvia tai muuten vain rentoudun ja lököilen kissani kanssa (kai sekin lasketaan ns. yksinoloksi? :D).

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Tuttu tunne, tuo yksinäisyys. Vaikka kaksihan meitä täällä ison meren toisella puolella on, mutta silti. Välillä sitä on kuitenkin niin yksin. Jos toiselle vaikka sattuisi jotain ja sitten ei olisi ketään ja pitäisi selvittää kaikki itse. Tai sitten kun tulee olo, että pitäisi soittaa jollekin, tajuaa että niille kenelle haluaisi soittaa onkin sillä hetkellä yö.

Kuitenkin minä pidän yksin olemisesta, siitä sellaisesta hallitusta, joka ei kuitenkaan tunnu yksinäisyydeltä. Silloin minä ajattelen ja siivoan, kuljeskelen tyhjissä huoneissa ja soitan pianolla. Nuorempana vihasin itsekseni olemista, se tuntui niin loputtomalta ja lopulliselta. Nykyään koen sen enemmän vapauttavana ja rentouttavana, hetkenä elää vain itselleen.

My Cup of T

 

Kiva lukea yksinäisyydestäsi - itselleni se on suurin haaste kaikista. Täällä Japanissa parinsadan ihmisen asuntolassa ei tarvitsisi tuntea yksinäisyyttä, mutta kuitenkin se iskee luihin ja ytimiin, tunne että ihmiset täällä ovat vain väliaikaisia tuttavuuksia, parempia kavereita keskenään kuin minun kanssa. New Yorkissa on helppo kulttuurinkin puitteissa lähestyä ihmisiä, mutta pinnallisuus on vähän häiritsevää.
Minulle yksinäisyys on enimmäkseen tekemisen puutetta, ja olen erittäin huono olemaan tekemättä mitään. Jospa joskus mulla on koti, tärkeät asiat ja olo, että tänne kuulun, sitten ehkä on helpompi yksinäistellä. Väliaikaisasunnossa on jotenkin paikkaan kuulumaton olo, eikä tee mieli nyhvätä huoneessa jota ei tunne "kodikseen". Materia, materia, en tiedä sitten olisiko tavarantäytteinen huone enemmän koti.
 
Matkustaminen yksin: saa tehdä mitä haluaa, milloin haluaa! Mutta mitäs kun ei tiedä, mitä haluaisi ja huvittaisi tehdä? Olisi ihan kiva vaan mennä muiden mukana ja antaa jonkun päättää kaikki puolestasi. Ja suuria kysymyksiä: onko "väärin" viettää joulu/uusi vuosi yksin? Entä ystävänpäivä?

Välillä yksinäisyys iskee vaikka meitäkin talossa on kaksi, mutta omat ystävät ja perhe ovat jäivät kotikaupunkiin, niin joinakin päivinä se kaipuu iskee kovasti. Mutta olen aina viihtynyt hyvin paljon yksinkin, tai koiran kanssa. Juoksulenkit ovat yksiä niistä joihin en kaipaa seuraa, koskaan. Samoin kotona puuhastelu yksin on ihanaa, ja yleensä maalaaminen on niistä parhain, kaivan aitasta aina jotakin maalattavaa ja sitten se löytääkin paikkansa talossa.

 

Liv
Päiväuniaika

Minä viihdyn yksin. Tottakai yksinoloa on oppinut arvostamaan uudella tavalla näin yksinhuoltajana, mutta nautin minä yksinolosta jo ennen lastakin. Silloin se oli vain erilaista itseensä tutustumista ja hiljaisuuden kuuntelua, nyt yksin olo on enemmän rentoutumista ja sellaisten asioiden tekoa, mitä ei lapsen kanssa pysty tekemään. Minä esimerkiksi pidän maalaamisesta (huonekalujen ;) ja esineiden hiomisessa ja maalaamisessa on jotain todella rauhoittavaa, luulen että se on enemmän vain semmoista "luonnollisuuden" lähelle pääsyä. Siis sen lähelle, miten kuuluiskin ihmisellä olla; vähän fyysistä tekemistä ja paljon aikaa ajatteluun. On kuin koko sielu olisi hoidettu jonkun pienen hiomis/maalausprokkiksen jälkeen, mahtavaa :) Mielelläni yksin ollessa myös teen käsitöitä, antaa aikaa ajatteluun, mutta näkee konkreettisesti heti työn jäljen. Tai ehkä juon teetä ja istun lattialla, lattia on jokseenkin oiva paikka olemiseen. 

Liv
Päiväuniaika

Jatketaan nyt vielä, että minusta yksin olo ja yksinäisyys ovat tosiaan kovin eri asioita. Itse en itseäni yksinäiseksi tunne, vaikka yksin vietän paljon aikaa :) 

Jeba
Tuuliajolla

Välillä tunnen itseni todella yksinäiseksi kun olen vaan koiran kanssa kotona ja muut ahertavat töiden parissa päivät pitkät. Itse olen siis äitiyslomalla ja odottelen pikkuruisen syntymää. Ei yksinäisyydessä mitään vikaa ole ja viihdynkin usein yksinäni, mutta välillä näihin päiviin kaipaisi vaihtelua. Sitten kun pikkuinen syntyy ei varmasti ole kyllä puutetta yksinäisyydestä saatika toimeettomista päivistä.

Yksi asia minkä haluan usein tehdä yksin on kahvin juominen. Sillon tällön lähden kaupunkiin ja lempparikahvilaan juomaan latten ja syömään jotain pientä. Silloin en kaipaa siihen ketään. Rakastan katsella ohikulkevia ihmisiä ja vieläpä kiireisiä ihmisiä - se on ihanaa kun itsellä ei ole kiire mihinkään. Välillä on kiva ottaa kaveri kahvikupposelle mukaan, mutta yksin se kahvi vaan maistuu niin pirun hyvälle! :)

Piaf1111 (Ei varmistettu)

Olen asunut tosiaan 2 kuukautta nyt Pariisissa ja nyt oikeasti ymmärtää sen yksinäisyyden, mistä tekstissäsi puhut. Suomessa en pelännyt olla yksin, mutta silloin en kokenut oikeastaan sitä samanlaisena kuin nyt. Kieltämättä täällä välillä tulee juuri se koti-ikävä, koska ei ole niitä kotona olevia tavaroita, kissoja, oman kodin henkeä, jossa sai lokoilla, leipoa. Kissojen kanssa oleminen ei ole siis mielestäni yksin olemista. Hiljalleen olen kyllä kanssa oppinut nauttimaan tästä 'yksinäisyydestä' ja vaeltelusta miljoonakaupungissa. Todellakin ilot ovat pieniä. Leipomossa ystävällinen asiakaspalvelu ja sen lämpimän leivän hakeminen, lähikaupan kassantädin höpötelly. Nyt tosiaan kieltämättä on ehtinyt pohtimaan mitä se koti on myös minulle.

Kieltämättä tämä tekstisi osui oikein oikeaan saumaan. :) Kiitos!

Stazzy
Stazzy

Yksinäisyys on kumma juttu. Paljon viime vuosina muuttaneena ja ikuisena ulkomaalaisena välillä ahdistaa, kun aina joutuu repimään itsensä irti silloin, kun on alkanut saada läheisiä ihmisiä. Aina on internet, mutta se ei korvaa läsnäoloa. On toki mieskin, mutta ihan läheiset kaverit ovat eri asia.

Toisaalta pidän paljon yksinolosta, silloin kun se on oma valinta ja vapaaehtoista. Kävelen hautuumaalla, kirjoitan ja juon liikaa kahvia, syön silloin kun huvittaa. Arjen vastapainoksi tarvitsen kipeästi omaa tilaa, jossa ei tarvitse olla sosiaalinen kenenkään kanssa. Siksi esim. kuulun niihin kummiin ihmisiin, joille puolison poissaolo muutaman päivän ajan ei ole mitenkään ongelma.

muunnelmia (Ei varmistettu)

Kirjoitit hyvin ja kauniisti yksinäisyydestä. Haluaisin kuitenkin täydentää, että ihminen voi olla täysin yksin myös omassa syntymä- ja kotikaupungissaan. Oma kamppailuni yksinäisyyden kanssa alkoi pitkän parisuhteeni loppumisen myötä viisi vuotta sitten. On minulla kavereita kyllä, mutta ei sellaisia joiden kanssa olisin tekemisissä päivittäin. Prosessi on ollut todella pitkä, mutta vihdoinkin yksin oleminen alkaa tuntua ihan ok:lta, eikä sitä oikein voi kutsua enää 'yksinäisyydeksi'. Seuraava askel yksin olemisen pelon voittamisessa onkin sitten yksin matkustaminen ja juhlapyhien vietto yksin. Mainittakoon vielä, että ulkoa päin tuleva paine olla sosiaalinen tekee varmasti näistäkin asioista pelottavampia. (Kumpi pelottaa enemmän, juhannuksen vietto yksin, vai kaikille tutuille kertominen, että viettää juhannuksen yksin?)

In (Ei varmistettu)

Yksin oleminen ja yksinäisyys on eri asioita. Yksin on kiva tehdä monia juttuja, mutta yksinäisyys on pahinta elämässä. Yksinäisyyttä on se kun on tuttuja joiden kanssa viettää aikaa, mutta aito kiinnostus ja toisesta välittäminen puuttuu, koska ihmissuhde ei ole vielä syventynyt tai ei koskaan tule syventymään. Yksinäisyyttä on se, kun itsellä ei ole tekemistä ja kaipaisi juttuseuraa, mutta kaikilla muilla on kiireitä ja heihin ei saa yhteyttä.

Oletteko koskaan olleet ihan yksin yksinäisiä tekemättä mitään? Siivoamatta, kävelemättä, lukematta, piirtämättä tai soittamatta kenellekään. Ajatellen vain miltä tuntuu olla muista eristyksissä. Siitä minä tulen mökkihöperöksi.

Kommentoi

Ladataan...