Ladataan...
Laura de Lille

16-vuotiaana minulla oli unelma: oppia ranskan kieli ja muuttaa Pariisiin asumaan.

Suunta oli hyvin selkeä — parin vuoden ajan kuuntelin ainoastaan ranskankielistä musiikkia, luin jokaisen Marie Clairen kannesta kanteen, ja osasin The Dreamersin vuorosanat ulkoa unissanikin. Tein kaikkeni voidakseni viettää kesälomani hengittämässä Pariisin ilmaa ja hikoilla heinäkuun helteissä Rue Oberkampfin piskuisessa palvelijanasunnossa. Laskin malttamattomana päiviä abivuoteen, yo-kirjoituksiin, vapauteen. Luin, kuuntelin ja haaveilin. Öisin näin unta kaduista, joilta kantautuivat kaupungit äänet ja huumaava kieli, joita vaelsivat lukemattomat ihmismassat.

Epäluuloisiin asenteisiinkin törmäsin, mutta ne ainoastaan puskivat minua tavoitteessani kahta kovemmin eteenpäin. Eniten mieleeni on painunut keskustelun erään lukioaikasen ystävän kanssa. Viimeisenä kouluvuotenani hän tiedusteli minulta, mitä olin ajatellut tehdä koulun jälkeen.

"Muutan Ranskaan, tietenkin." vastasin.

"Et sinä minnekään Ranskaan muuta!" hän huudahti.  

"Kerro nyt — mitä sinä aiot oikeasti tehdä?"

Ja ihan oikeastihan sinne lähdettiin, kesällä 2007 kuukausi yo-juhlieni jälkeen. Mieleni teki lähettää postikortti. Mutta tekemisiäni epäilevä ystäväni ei suinkaan ollut ainut ihminen, joka sai minut yrittämään vain entistä enemmän. Niin kävi myös sen opettajan kanssa, joka sanoi, etten saisi koskaan parasta arvosanaa lukioaikaisesta suosikkiaineestani uskonnosta. Lopulta siitä tuli ainut oppiaine, josta kirjoitin laudaturin. Maratonin juokseminen tuntui entistä paremmalta, kun silloinen hyvänpäiväntuttuni oli todennut, että suoritukseen pystyy kuka vain. Ei pystynyt, moni jätti kesken. Minulta se vei neljä tuntia ja seitsemäntoista minuuttia. Kerran lentokoneessa tapasin liikemiehen, joka tietävään sävyyn ennusti, etten saisi koskaan oman alani töitä ulkomaisesta yrityksestä  — samana talvena lähdin kolmeksi kuukaudeksi töihin sisäänostotoimistoon, jossa olin ainoa ulkomaalainen. 

Uskallan väittää, että unelmien toteuttaminen ei ole pelkästään rahasta kiinni. Eniten tarvitaan tahtoa toteuttaa. Tavoitteet saavutetaan vuosien mittaisella, systemaattisella ja perusteellisella työllä — itselleen asetetuilla päämäärillä, joita kohti on mennyt vakaan päättäväisesti. On täysin epärealistista ajatella, että asiat tippuvat taivaasta. Itsensä on laitettava likoon, jos haluaa päästä eteenpäin. Minulle se, että olen valinnut tämän tien ja alan on tarkoittanut satojen tuntien hanttihommia milloin lastenhoitajana, siivoojana tai ravintolan tarjoilijana. Siis aivan kaikkea muuta, mihin oikeasti pyrin ja mitä halusin. Mutta ne ovat olleet kaikki pakollisia etappeja, pieniä osia suuremmasta kokonaisuudesta. Tähän matkaan on sisältynyt myös paljon riittämättömyyden tunnetta, epävarmuutta ja pettymyksiä. Kielen kanssa takeltelua, rutkasti yksinäisyyttä. Kun valmistujaistilaisuuteni juontanut setä kiitteli vuolaasti paikalle tulleita vanhempia "shekkien kirjoittamisesta", minua huvitti. Taisin kuulua siihen oppilasvähemmistöön, joka oli maksanut koulun ja elämisen itse. Mutta se teki minusta ainoastaan entistä kiitollisemman.

Mutta eivät kaikki sitä tiedä. Ei varmasti myöskään valmistujaistilaisuuteni yleisössä istunut kakkosvuoden markkinointiopettajani. Hänen tunneilleen opiskelin vuoden ajan niska limassa saaden kerta toisensa jälkeen huonon arvosanan. Palaute oli aina sama: hänen mukaansa olin tehtävissäni huolimaton, kieltäkään en kunnolla osannut. Vielä kesäkuisessa tutor-tuokiossakin opettajani kohautteli olkapäitään sanoen, ettei voi auttaa minua, sillä "en tee töitä."  Kun meidät muutamat oppilaat sitten kutsuttiin valmistujaistilaisuudessa yleisön eteen haastateltaviksi, olin meistä noin kuudestakymmenestä yksi harvoja opiskelijoita, joka oli saanut maininnan lopputyöstään ja jolla oli jo työpaikka tiedossa. Vaikka opettaja ei luonnollisestikaan tullut onnittelemaan, se ei minua harmittanut. Itselleni tärkeintä oli todistaa itselleni hänen olleen väärässä. Nyt jatkan elämääni yhtä kieltä, koulua ja lukuisia kokemuksia voimakkaampana. Sen parempaa voitontunnetta en osaa edes kuvitella.

Myönnettäköön, että moni teini-iän ajatus ei vaikuta minulle enää kovin merkitykselliseltä. Ranskankielistä musiikkia en ole kuunnellut enää vuosikausiin, ja The Dreamers menetti naiviin hohtonsa istahdettuani kerran ketjussa tupakoivan Louis Garrelin viereen kahvilassa. Rue Oberkampfillekaan en enää muuttaisi. Mutta kaikin puolin opettavaiset neljä vuotta ne olivat. Tuona aikana opin unelma-alastani, ihmissuhteista ja ennen kaikkea itsestäni aivan uskomattoman paljon. 

Unelmissa parasta on se, että niitä voi olla satoja, pieniä sekä suuria. Ensi vuonna sanon hyvästit yhdelle sellaiselle, kun lähden tallomaan uuden maan ja kaupungin katuja, kohtaamaan uusia haasteita. Ensi vuodesta lähtien kirjoittelen teille toisaalta. Paikasta, jossa jo kolme vuotta sitten päätin ennemmin tai myöhemmin asuvani.

Kiitos siis potkuista ja kolhuista ihmiset, hyvänpäiväntutut, tuntemattomat, elämän ohikulkijat. Ilman teitä en olisi tässä, rakentamassa itselleni elämää merkitykselliseksi kokemistani asioista, pyrkimässä korkeammalle. Haasteitta en ole selvinnyt, mutta se on ollut ainoastaan oma valintani — tähän suunnitelmaan kun ei ole ollut olemassa oikoreittejä tai pikaratkaisuja.

Vaikka se hassulta kuulostaakin, todelliset unelmat ovat niitä, joiden toteutumista odottaa maltillisesti vaikka vuosikymmenen, ja mikä parasta: huipulle pääsemiseksi ei tarvitse käyttää laisinkaan kyynärpäitä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

1.-4.kaupunginosien runsailta ostoskortteleilta etelään, eli vasemmalle rannalle siirryttäessä on varauduttava hiukan toisenlaiseen tunnelmaan, josta perinteisempää ostoskatumiljöötä hakeva kävijä ei mitä luultavimmin saa yhä paljon irti – Pariisin viidennen ja kuudennen kaupunginosien lumo ja viehätys kumpuavat tosiasiassa aivan muunlaisista asioista.

Näiden kahden vertaansa vailla olevan kaupunginosan paras anti löytyy pienistä, intiimeistä kirjakaupoista, eläväisistä kahviloista sekä hurmaavista, vanhaa aikaa henkivistä elokuvateattereista. Toisin sanoen kaikista niistä kliseistä, joita meille pahaa-aavistamattomille Pariisi-unelmoijille on uskoteltu vuosikymmen toisensa jälkeen.

Täysin mielenkiinnottomia eivät 5. ja 6. kaupunginosa ostosmatkalle lähtevänkään näkökulmasta katsottuna kuitenkaan ole. Se, mitä täältä löytyy, onkin sitten varsinaista kaupungin parhaimmistoa. Historiallisesti vasemmalla rannalla, ja eritoten näillä alueilla, on porvarillisen intellektuelli maine, eikä ole sattumaa, että jotkut muotitalot kuten Yves Saint Laurent ja Sonia Rykiel ovat halunneet aloittaa taipaleensa nimenomaan täältä. Mitä tulee nykypäivään —  uskaltaisin jopa väittää, että omaleimaisen ilmapiirinsä ansiosta myös tarjonta on toisinaan kaupungin oikeaa rantaa yksilöllisempää sekä mielenkiintoisempaa.

Vaateostoksille suuntaavan kannattaa keskittyä lähinnä 6.kaupunginosaan. Yksi alueen tärpeistä on aivan 6. ja 7.kaupunginosien liittymäkohdassa sijaitseva Pariisin ensimmäinen tavaratalo Le Bon Marché. Oikean rannan kilpailijoihinsa Galeries Lafayetteen ja Printemps'iin verrattuna Le Bon Marché on varsin rauhallinen ja tunnelmallinen tavaratalo. Valtavien turistimassojen puuttuminen, niukempi, mutta täsmällisempi valikoima ja tavaratalossa järjestetyt ilmaisnäyttelyt ovat hyvä syy hypätä joen vasemmalle puolelle.

Toinen mainio vierailukohde on Sonia Rykielin lippulaivamyymälä, jonka kulmilla saattaa törmätä vaikkapa suunnittelijaan itseensä, kuten minä kerran matkallani ruokakauppaan. Nippelitietona kerrottakoon, että iso ja näyttävä myymälä sijaitsee vain kivenheiton päässä merkin ihkaensimmäisestä, vuonna 1964 avatusta putiikista, joka tätä nykyä myy ainoastaan Sonian lastenmallistoa.

Koilliseen siirtyessä yksi kaupunginosan yllättävimmistä kohtaamisista tapahtuu galleriatiloihin sekä ravintoloihin keskittyneellä pikkukadulla, jonka päässä sijaitsee Isabel Marantin piskuinen liike. Vaikkakin aavistuksen verran syrjässä, putiikki on mukava välietappi kohti Seinen rantoja kulkevalle.

Pienoisesta älykkövivahteestaan huolimatta 5. sekä 6.kaupunginosa ovat täydellisiä paikkoja myös rentoon maleksintaan. Rauhalliseen, sunnuntaiaamupäivään suosittelen koko sydämestäni Institut du Monde Araben (1 Rue des Fossés-Saint-Bernard) teehuonetta, mutta jos on aikaa vain yhteen, ehdotan piipahtamista aivan Sorbonnen sekä kaupunginosan kuuluisimpien elokuvateattereiden naapurissa sijaitsevassa Le Reflet'ssä. Tämän ravintola-baarin menussa on jotain ihanan kotikutoista, sen seinät on tapetoitu 40-70-lukujen elokuvajulisteilla ja jopa taustamusiikkikin on haettu samoilta vuosikymmeniltä. Ja mikä parasta – matkaa lähimpään teatteriin on vain muutama hassu metri.

Ostoksille suuntaavaa suosittelen jäämään pois joko Saint-Germain-des-Prés'n (4.linja) tai Sèvres-Babylonen (10. ja 12.linja) metroasemilla.

Le Refletiin löytää helpoiten Clunyn La Sorbonnen (10.linja) metroasemalta.

Loppuvuodesta tai vuoden alusta Parisiin matkaaville tiedoksi: talven alennusmyynnit eivät ala Suomen tyyliin heti joulupyhien jälkeen, vaan tammikuun puolenvälin kieppeillä. Ensi vuoden alennusmyyntien alkamisajankohta on 11.tammikuuta.

Tutustu myös juttusarjan aiempiin osiin.

Share

Pages