Ladataan...
Laura de Lille

Tehdään tämä selväksi: vihaan lähtemistä ja hyvästelyä yli kaiken. Olin lähtijänä sitten minä itse tai joku muu, joka pitää hyvästellä. Nyt kun olen lähdössä pois Pariisista kahden päivän päästä neljäksi kuukaudeksi, haluaisin vain pakata kaikki kaupungissa eniten rakastamani asiat jonnekin matkalaukkuni uumeniin. Sanat eivät ehkä riitä kuvailemaan kaikkea, mitä laukkuni sivutaskuun haluaisin kätkeä, joten tyydyn esittelemään teille vain ikävöintilistani top kolmosen. 

Ympärivuorokautisesti täysin kuollut, rikkaiden vanhojen ihmisten asuinalue. Sitä on minun yltiökonservatiivinen, mutta ikirakas 7èmeni. Sen kaduilla sijaitsee lempileipomoni, josta saa maailman parasta patonkia ja jonka myyjäpojat flirttailevat armottomasti. Myös se korttelin ravintola, jonne entinen poikaystäväni tapasi viedä minua syömään silloin, kun minulla oli paha mieli  ja se sekatavarakauppa, joka myy 50-luvun filmitähtien kuvilla koristeltuja espressokuppeja ja jonka nuivat naismyyjät eivät koskaan tervehdi asiakkaitaan. 

Ikävä tulee sitä lokkien kiljuntaa, joka mystisesti kuuluu kivenheiton päässä joesta sijaitsevaan asuntooni iltaisin ja niitä öisiä lentokoneita, jotka lentävät sänkyni yläpuolella olevan kattoikkunan yli. Nostalgia-asteeni on noussut jopa sille ulottuvuudelle, että kun jonkun korttelissa asuvan vanhuksen kapinanhaluinen lapsenlapsi järjesti viime yönä bileet ja koko asuntoni raikasi hirveimpiä ranskahittejä viime vuosilta, voin vannoa, etten tuntenut oloani tukalaksi. En vaikka kello oli kaksi aamulla enkä saanut nukuttua.

Voi, teitäkin tulee ikävä. Elämä ei ole totta puhuen ollut enää entisestä siitä lähtien, kun löysin nämä viidennen kaupunginosan itsenäiset elokuvateatterit. Näissä teattereissa pyörivät vanhat klassikkofilmit, ja liput ovat puoli-ilmaisia. Kun näiden sisään eksyy, lähes kaikki muu unohtuu - pelkästään leffateatterin punaisille samettipenkeille istuminen vie takaisin jonnekin viidenkymmenen vuoden taakse. Sinuttelevat lippumyyjät ja pienien teattereiden ulkopuolelle järjestyneet, sisään jonottavat ihmiset ovat jo näky sinänsä. Näissä käyvät niin ikään sopivasti boheemin näköiset nuoret opiskelijat kuin iäkkäämmätkin hardcore-leffafriikit, jotka hermostuvat sille poloiselle, joka erehtyy kuiskuttelemaan vierustoverilleen edes alkutekstien aikana. Voin luvata, että olisin vannonut ikuista rakkautta sille pojalle, joka olisi tajunnut viedä minut treffeille tänne.

Eniten ikävä tulee niitä ihmisiä, jotka minulla on ollut ilo ja kunnia tavata täällä neljän vuoden aikana ja jotka ovat pysyneet mukana menossa niin hyvässä kuin huonossakin. Niitä ystäviä, jotka opettelevat mitä turhimpia suomenkielisiä lauseita vuoksesi, kuuntelevat murheesi vaikka väsyneellä löllöranskalla ja arvostavat sitä, että olet valvonut yhden yön tehdäksesi heille näköissyntymäpäiväkakun. Ikävä tulee niitä iltoja, joina tuhotaan monta viinipulloa ja aletaan hetken mielijohteesta tehdä pipareita keskellä yötä. Yhden niistä samaisista tyhjistä viinipulloista toimittaessa kaulimen virkaa tietenkin, ja vaikka ilman että kukaan muu minua lukuun ottamatta välttämättä edes tietää, mitä piparit oikeasti ovat. 

Juuri teitä tulen eniten ikävöimään. Nähdään taas joulukuussa, rakas kotikaupunki!

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Nyt vähän sitä työharjoitteluinfoa, jota olen niin hartaasti teiltä pihdannut.

Kuten Facebookin puolella ollaankin jo pari päivää tiedetty, tulen suorittamaan Suomeen loput viimeisestä työharjoittelujaksostani Marimekon PR-osastolle. Opintojeni aikana olen harjoitellut Pariisissa kaiken kaikkiaan puoli vuotta ja kolme kuukautta Nykissä. Nyt olisi sitten vuorossa neljä kuukautta Suomea! 

Sanomattakin selvää on, että innoissaan ollaan. Työt alkavat elokuun puolessavälissä, mutta lähtö Helsinkiin koittaa jo muutaman päivän päästä. Pakkausta en ole vielä edes kunnolla aloittanut, sillä en oikein tiedä mitä kaikkea täältä pitäisi ottaa mukaan. Apua? Oli miten oli, kiva syksy tulossa!

Kuva: Marimekko

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Neljä vuotta on pitkä aika, ja niiden aikana pääsee kuulemaan yhtä sun toista. Erityisesti pohjoismaalaisista. 

Tässä jotain omia lemppareitani vuosien varrelta:

 

Tapahtumapaikka: Koulu, musiikin ja muodin yhteyttä käsittelevä muotihistorian tunti.

Opettaja kysyy jotain, ja minä nostan luokan ainoana käden ylös. Opettaja vastaa:

"No, te ruotsalaiset tiedättekin kaiken!"

Tapahtumapaikka: Koulu, Vanessa Brunon suunnittelijaidentiteettiä tutkivan koulutyön esitys.

"Vanessa Brunon (joka on puoliksi tanskalainen) työssä näkyvät selvästi pohjoismaalaiset linjat. Hollantilaiset ja norjalaiset, tiedättehän."

Tapahtumapaikka: Koulu, esihistoriallista vaatetusta käsittelevä muotisosiologian tunti.

"Erityyppinen vaatetus oli, no siellä pohjoisessa, Norjassa vaikka." (Mistä tämä Norja aina tulee?)

Tapahtumapaikka: Työpaikka, keskusteluseurana työkaverini.

Pyydän työkaveriani piirtämään Euroopan kartan. Paperille ilmestyvät Ranska, Saksa, Iso-Britannia, Espanja ja Italia. Häkeltyneenä kysyn missä pohjoismaat (ja Suomi!) sitten sijaitsevat. Työkaveri piirtää hätäpäissään pienen saaren Iso-Britannian rannikolle.

Tapahtumapaikka: En muista (ja liekö väliäkään.)

"Suomalainen? Et voi olla. Eihän sulla ole vaaleaa tukkaa." Kaupan päälle sama tyyppi risti mut "fausse finlandaise'ksi" eli feikkisuomalaiseksi. Kiva!

Sitten näitä kieleen liittyviä on aika paljon: 

Keskustelusta työkaverin kanssa, joka ihmettelee suomalaisia juuriani: "Laura, puhutko sinä sujuvastikin suomea?"  (...)

"Laura, sano jotain puolaksi."

Pomo näyttää ruotsinkielistä sähköpostia ja kysyy: "Voisitko vastata tähän suomeksi?"

Koulukaverini isä saa tekstiviestin vieraalla kielellä, ja koulukaverini päättää pyytää minua apuun (Laura to the rescue!): "Laura, tämä näyttää oudolta. Se on varmaan suomea. Voisitko kääntää?"

Share
Ladataan...

Pages