Ladataan...
Laura de Lille

Saavuin New Yorkiin lauantaina iltakuudelta paikallista aikaa, ja muuten viikonloppu menikin näppärästi jetlageissa sekoillen. Yhä Suomen ajassa raksuttava pääni käski nukkumaan iltakahdeksalta, ja  ensimmäiseen työaamuuni heräsin aamukolmelta tekstiviestin herättämänä. 

Ohjelmassa tähän asti on ollut lähinnä uusiin kotikulmiini tutustumista ja yleistä arkisten askareiden hoitamista. Eksyin käymään iltapäiväkävelylläni parissa puodissa, mutta talvitakin kuumottaessa niskassa löysin tieni ulos melko nopeasti. Parempi niin, vaikka päädyinkin kotiin muutamaa hengaria rikkaampana.

Tähän asti ilahduttavin tekemäni huomio on ehdottomasti ollut luomuruoan kohtuullinen hintataso. Siitä isoin plussa. Älyttömyyskisan taas voittavat asuintaloni keinotekoisesti hajustetut, ympärivuorokautisesti kameravalvotut käytävät, joille hihittelen joka kerta itsekseni. Mutta saavatpa ainakin jotain nauhoilleen.

Tänään tutustuin uuteen toimistooni ja söin ekan newyorkilaistyylisen pizzani. Kaupunki on iso ja ihana, mutta odottelen vielä todellisen aloilleen asettumisen tunnetta. Illat menevät kämppisten kanssa jutustellen, ja koneella istuminen ei juuri tunnu kovin merkitykselliseltä. Ensi viikolla alkavat muotiviikot, ja toivon muutaman tulevan tapahtuman kartuttavan paikallista sosiaalista verkostoani taas hiukan lisää. Sitä odotellessa.

Suomi heräilee kohta uuteen aamuun, mutta minä menen nukkumaan. Hyvää yötä ja huomenta!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Mun lento lähtee tänään.

Niinhän siinä kävi, että viimeinen viikko meni naurettavan nopeasti ohi. Väsymys loppua kohden alkoi olla jo niin kova, että iltaisin kotiin tultuani en meinannut pysyä hereillä enää yhdeksältäkään. Luistelemaan tosin ehdin, ja tyhjentyipä se paljon hehkuttamani karkkipussikin. Hups!

Uudet alut ovat paitsi mukavia, myös pelottavia. Tällä viikolla olen pohtinut  monia lähtöihin ja hyvästeihin liittyviä paradokseja. Muun muassa sitä, miksi täällä tihrustaa onnettomana itkua hyvästellessään rakkaimpia, mutta ei kerran määränpäähän saavuttuaan kuolekaan ikävään. Sitä, miksi kahteen laukkuun mahtuu niin vähän, mutta silti aivan tarpeeksi. Ja tietenkin sitä, miksi näkee edelleen öisin haikailevia unia Pariisista, vaikka uusi elämänvaihe tarjoaa taatusti aivan yhtä loistavia asioita. Jos keksin vastaukset näihin, lupaan ja vannon jakaa ne kanssanne.

Nyt minun on riennettävä. Nähdään toisella puolella rapakkoa! Puspus.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Tällä viikolla olen poikkeuksellisen hajamielinen. 

Menin muun muassa unohtamaan muuttohössötyksissäni eiliselle varaamani hiustenleikkuun. Töölön suloisimman kampaamon tytöt olivat onneksi niin kilttejä, että pääsin siistimään tukkani tänään.

Koska kaikki vapaa-aika menee tylsästi asioita järjestellen, päätin, että jokaiseen iltaan on kuuluttava myös jokin kiva ja rentouttava aktiviteetti. Eilen kuuntelin suomalaisia käännösiskelmiä ja tänään lakkasin kynteni jadenvihreiksi. Huomenna ajattelin lähteä luistelemaan, ja karkkipäiväkin olisi vielä pidettävä. 

Niinpä. Miksi Suomessa on niin hyvät irtokarkit? Hyvä luisteluseura ja inhimillinen meininki? Saisipa parhaimmat Suomi-asiat säilöttyä johonkin — peltipurkkiin, pillerirasiaan tai vaikka matkalaukun sivutaskuun. Arvostaisin.

Usko ihmeisiin tarttuu. Ihastuttavaa uutta viikkoa, kaunokaiset!

Share
Ladataan...

Pages