Ladataan...
Laura de Lille

Oli vuosi 2007. Elettiin marraskuuta, ja pariisilaisen kerrostalon kuudennen kerroksen käytävillä kävi armoton läpiveto.


Siellä sijaitsi vanha palvelusväen rappu, jonne kavuttiin kapeita puuportaita ja jonka kulkureitti oli niin sokkeloinen, että hämärässä oli tiedettävä tasan tarkkaan, mihin suuntaan askeleensa otti.



Siellä myös minä asuin. Kahdennenkymmenennenkuudennen oven takana.



Olin muuttanut taloon muutamaa kuukautta aiemmin. Alkujaan palvelijanhuoneena toiminut asuntoni oli pieni mutta suloinen. Muodonmuutoksen se koki, kun normandialaisen vuokraemännän tytär tarvitsi itselleen opiskelijaluukun.


 


Asunnon perältä löytyi kauan sitten käytöstä poistettu takka, ja tummanvihreän kokolattiamaton alta kuului ajan kuluttaman lautalattian suloinen narina. Ikkunoiden valkoiset, jo rapistuneet kalterit muistuttivat ajoista, jolloin asunto toimi antiikkiliikettä pyörittävän ranskalaisperheen tauluvarastona.


Sen kahdesta kerroksesta löytyi pieni olohuone, keittiönurkkaus, kylpyhuone sekä nukkumaparvi, jonka kattoikkunasta nousi reitti talon katolle. Sinne kiipeävää odotti esteetön näkymä Pariisin taivaanrannalle, etelään sekä pohjoiseen – satoihin savupiippuihin, valaistuihin monumentteihin ja kaupungin kuhiseviin nurkkiin.



Naapureistani en tuntenut juuri ketään – oveani vastapäätä asustellutta tunisialaismiestä lukuun ottamatta. Käytävän jäinen kaakelilattia ja kamala kielimuuri kun eivät houkutelleet koputtelemaan naapurien oviin kuin akuuteimmissa hätätilanteissa, jos silloinkaan.


 


Yllätykseni oli suuri, kun yksi ilta se sitten tapahtui – kauan odotettu naapurikontakti.



"Excuse-moi, asutko sinä tässä asunnossa? Olen naapurisi Robert, ja haluaisin ottaa valokuvia kotoasi lehtijuttua varten."


Katsoin hölmistyneenä vaaleatukkaista saksalaispoikaa, joka puhui täydellistä ranskaa ja jonka olin paikantanut asuvan käytävällä sijainneen vessan oikealla puolella.


"Tietty. Milloin kuvattaisiin?"


Robert hymyili ja sanoi palaavansa pian.


 


Seuraavana iltana Robert koputti oveeni studiovalot ja kamera sylissään. Hän astui sisään, asettui asunnon perimmäiseen nurkkaan ja tarttui tuumasta toimeen. Hän katsoi ympärilleen, ja koetti ohjeistaa epämukavuudesta kieriskelevää kuvauskohdettaan.


"Ota vaikka tuo kirja käteen. Näytä siltä, että luet."



Tein töitä käskettyä.



Robertin näin viimeisen kerran seuraavana syksynä, jolloin menimme lasillisille kuudennen kaupunginosan piskuiseen meksikolaisbaariin. Kävi ilmi, että asuminen käytävävessan vieressä oli käynyt tukalaksi ja yhteenmuutto tyttöystävän kanssa tullut ajankohtaiseksi. 


 


Lehtijuttua ei koskaan ilmestynyt, mutta kuvat sain kumminkin. Ne jäivät muistoksi yhdestä kummallisesta naapuruussuhteesta ja siitä, miltä näytti pienessä pariisilaiskodissa eräänä talvena.


 






 


Kuvat: Naapurini Robert, jonka sukunimen olen sittemmin unohtanut. Kiitos kumminkin.


 

Share

Ladataan...
Laura de Lille


 


Näin heiluu reppu ja reppu heiluu näin!


 


Tällä mattimyöhäisellä on yhä reissu haussa jouluksi, mutta onneksi rinkka, buutsit ja villasukat löytyvät jo.


Yli kuukauden kestäneen arpomisen jälkeenkään en ole vielä täysin varma, mihin soppaan sitä itsensä tällä kertaa sotkisi. Keski-Amerikka ja Belize kaatuivat turvallisuussyistä (tervetuloa yksin matkustavan naisen elämään!) ja nyt aikeissa olisikin harrastaa primitiivimatkailua jossain toisessa kohteessa, toivon mukaan maaseudulla pyöräillen, vaeltaen ja muuten vain eräjormaillen.


Eräillä on pokkaa lähteä Afrikkaan, mutta minä kaipaisin kylmään.


 


Nyt kysynkin:


Onko kukaan viettänyt joulua Irlannissa?


 


Mitä siellä kannattaisi loppuvuodesta nähdä tai tehdä? Laittakaa vinkkejä tulemaan, jos sellaisia löytyy. Ei sitten mitään fancypantsya – tämä joulu vietetään meikittä ja tukka sotkussa maaseudun rauhassa.


 


Jiihaa!


 


P.s Saa tulla mukaan.


 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

 

Kelle kalahtaa vuoden älyttömimmän vaatemalliston suunnittelupalkinto?

Kuka tietää, mutta yhden pokaalin voisi heittää ainakin yhdysvaltalaisen Opening Ceremonyn luovalle tiimille, joka päätti, että on mainio idea:  

 

a) elvyttää nuoren naisen rakkaudenhöyryiset luonnostelmat 43 vuoden takaa 

b) loihtia niistä miestenvaatemallisto.

 

Uskokaa tai älkää, New Yorkissa juhlittiin eilen John Lennonin maineikkaan rokkilesken Yoko Onon miekkoselleen häälahjaksi luonnostelemaa vaatekokoelmaa  –  miltäs muultakaan kuin vuodelta 1969.

 

Ulosanti puhukoon puolestaan, mutta en millään malta olla tekemättä paria asiatonta sivuhuomautusta illan käänteistä. Miltei 80-vuotias, silinterihattuun sonnustautunut rouva oli luonnossa aivan uskomattoman piskuinen, mutta mahdoton valokuvattava. Staran elkeetkin olivat hallussa.

Näyttävän sisääntulon teki myös Sean Lennon, joka ilmestyi paikalle puolta tuntia ennen varsinaisen tapahtuman alkua. Äänekkään entouragensa kanssa sisään pamahtanut muusikkopoika riensi rekkien luo ja näytti mystiseen kellovyöhön tarttuessaan lähes hämmentävän onnelliselta.

"Whoaaaa, my mom designed all of this?!" 

 

Joo, niin suunnitteli. 

 

Uteliaille tiedoksi, että tämän Limited Edition -malliston helmiin (myös kellovyöhön) voi tutustua täällä.

 

Inspiroivaa keskiviikkoa!

 

Share

Pages