Ladataan...
Laura de Lille

Uuteen kotikaupunkiin tutustuminen tarkoittaa monia asioita. Yksi olennainen osa on selvittää, mistä löytyvät kylän parhaat pirskeet. 

New York on oikeastaan täydellinen paikka käydä ulkona. Nautin eniten hitusen boheemista, rennosta meiningistä ja sitä täältä löytyy. Bileitä, joissa tytöillä on bootsit, pojilla parransänki ja nörttilasit. Sellaisia, joissa parista puserolle läikkyneestä kaljatahrasta ei synny kuin ystävyyksiä. Ja sitten tulee tietenkin se musiikki. Ilman sitä ei tule kauppoja.

Ennen tänne muuttoani olin jo hetkeksi ehtinyt unohtaa, mitä täydellinen illanvietto tarkoittaa. Kunnes menneenä synttäriviikonloppunani se sitten tapahtui: Löysin elämäni pippalot Brooklynistä.

Kaikki sai alkunsa, kun keskiöisen kakuttelun ja kynttilöiden jälkeen lähdimme ystävieni kanssa tsekkaamaan korttelibaarin, joka päällisin puolin näytti aivan tavalliselta Greenpointin pikkukuppilalta, ja jonka asiakaskunta vaikutti aivan niin rennolta kuin paikallisilta sopiikin odottaa.

Tiskin ohitettuamme aivan baarin perältä paljastui iso, pimeä huone. Keskellä sitä nökötti piano, jota kattoikkunasta loistava himmeä kuunvalo valaisi juuri sen verran, että oli jotenkuten mahdollista arvata, miltä tila mahtoi näyttää päiväsaikaan. Huoneen reunuksilta löytyi diner-henkisiä pöytäryhmiä ja parin askeleen korkuisia portaita, jotka laskeutuivat keskelle tanssilattiaa. Ja sitten niitä ihmisiä. Paljon.

Siellä me olimme, lähes pilkkopimeässä. Toisiimme liimautuneina, vain dj:n suloiset sävelet korvissamme. Paikka paljastui kohta maineensa arvoiseksi. Soittolista oli lähes täydellinen sekoitus new wavea, kasari-Bowieta ja amerikkalaisia klassikoita, jotka saivat unohtamaan hetkeksi pahan maailman. Siellä siemailin ylhäisessä tietämättömyydessäni merenneitodrinkkejä, joiden vaikutuksesta narusandaaleihin sonnustautuneet jalkani saivat ainakin neljän tunnin mittaiset synttäritanssit. Morrisseyn ja Robert Smithin säestäminä pyöritin jalkani tuhannelle solmulle ja tunsin olevani juuri siellä missä pitääkin. 80-luvulla.

Viimeiseen hitaaseen, Hey Judeen, minut veti kiharatukkainen hipster-poika, joka näytti allekirjoittaneelle, miten tämän kolumbialainen äiti oli opettanut tanssittamaan tyttöjä vakaalla otteella. Siinä minä hykertelin musiikista juopuneena kasvottoman pojan pyörityksessä ja sekös vasta naurattikin. Tuolloin, ihan vain parin minuutin verran, sain taas olla jonkun birthday girl.

Aamuviiden metrossa istuskeli yksi ällöonnellinen synttärityttö. Put on your red shoes and dance the blues, sanoi pää. Peilistä tuijotti panda silmineen, ja tukkakin oli sotkussa. Ei paljon haitannut. Oli meinaan paras syntymäyö naismuistiin.

 

Kuva: Sixteen candles (1984)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Kuka muistaa vielä tämän koko blogitaipaleeni käsittävän tyylikatselmuksen?

Nyt olisi aika tehdä samanlainen menneestä vuodesta!

Mitä uutta, mitä vanhaa?

Viime vuoden aikana kokeilin keskijakausta ja kasvatin otsiksen pois, mutta jatkoin hiushälläväliänismiäni. Rakastuin burgundiin ja jadenvihreään, opin käyttämään punaista, tein ennätykselliset kolme Isabel Marant -hankintaa ja kuljin paljon maihinnousukengissä (mutta sipsuttelin kyllä aimo annoksen koroillakin.) Ostin pakon edessä kaksi kappaletta uusia housuja, opettelin käyttämään huulipunaa. Käytin paljon värikkäitä nahkahanskoja. Tulin kuvatuksi katutyylisivuistolle muutamaan otteeseen Pariisissa ja viimeksi Nykin muotiviikoilla hullussa japanilaisessa hameessani. Pidin hauskaa. Sekä täällä blogissa että ulkomaailmassa. 

Toisin sanoen: Yhtä tuulella käytiin kuin ennenkin vanhaan. Hetken verran sain jo uskoteltua itselleni, että tässä oltaisiin muka jotenkin seestytty. Ei olla.

Ensi vuoden saldoa odotellessa!

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Yksi tämän hetken suosikkijutuistani: miltei pyöreäsankaiset, tortoise-aurinkolasit. 

Aikaa kestävät ja sopivat lähes kaiken kanssa. Tarvitseeko tätä enemmän perustella? Toimii!

 

Kuvitus: Laura Pollari

Share

Pages