Ladataan...
Laura de Lille

 

Viisi vuotta sitten olin valmistautumassa täyttä häkää ylioppilasjuhliini.

Tiesin haluavani pukeutua suureksi päiväkseni johonkin uniikkiin, ja niin sitten teinkin.

Ratkaisuna pukeutumispulmaan toimi tummansininen Chloén silkkimekko, jonka postimies kiikutti kotiovelleni hyvissä ajoin ennen h-hetkeä. Sen syväänuurrettu kaula-aukko paljasti keväänkalpean ihon, ja läpikuultava helma hulmusi huolettomasti. Niissä kesäkuun tuulissa olo oli melkoisen keijukaismainen.

Kesällä 2012 voisin taas antaa uuden mahdollisuuden unelmankevyille kerroksille.

Vaikka vuosi takaperin talon taiteelliseksi johtajaksi nimetty Clare Waight Keller ei kuulu Chloén suosikkisuunnitteilijoihini, kevät-kesä 2012 -mallisto muistuttaa hyvällä tavalla siitä viiden vuoden takaisesta päivästä, jona elämän sanottiin alkavan. 

Ja alkoihan se. Kuukautta myöhemmin pakkasin silkkimekkoni hörhelöineen ja muutin Pariisiin. Tummansiniseen en tosin enää pukeutuisi. Raikas punainen olisi nyt paljon enemmän kantajansa näköinen.

Kuvat: Vogue.com, kuvitukset Laura Pollari

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Toissasunnuntaina satoi kovaa.


Niin kovaa, että midtownin kadut lainehtivat vettä ja kastelivat kengät matkalla karkkikauppaan.




Siksi päätinkin jäädä kotiin. Omaan sänkyyn, omien lakanoiden väliin loikoilemaan. Kuuntelemaan lempilevyjä ja ikkunaa vasten lyöviä sadepisaroita. 



Niin teinkin. Kunnes sitten löysin jotain kirjahyllystäni.



Amélien.


Kymmenen vuotta sitten katsoin tätä elokuvaa silmät ristissä. Onpa kertakaikkisen kaunista elämää, mietin tuolloin. Miten kivaa olisikaan asua Pariisissa ja olla suloinen ihmeidentekijä. 


Ja sepäs jos mikä tuntuikin hyvältä idealta.


Nyt onnittelen itseäni — pitkälle ollaan noita ajoista tultu. Kun esimurrosikäinen meikkis tätä katseli, en ymmärtänyt sanaakaan kuulemastani. Nyt sisäistän jokaisen sanan ja vivahteenkin — ärsyttävyyteen asti. Ranskalaisen vanhan miehen intonaatiot ja neuroottisen kotirouvan puheenparren. Kaupunkikin tuntuu kummasti erilaiselta, kun on pari kertaa vetänyt alas Sacré-Coeurin portaat ja katsellut hiprakkaisia teinejä Pont des Arts'lla. Käynyt huonoilla treffeillä ja kadottanut kotiavaimet Seineen.


Joo. On ihan kiva nähdä maailma yhtä värikkäästi kuten eräs fiktiivinen naishahmo. Jäniksen muotoisina pilvinä ja Photomaton-kuvina.


Mutta sitten.


Aika harva näkee maailmaa samanlaisten lasien läpi ja se pistää miettimään. Jospa meille kaikille ei olekaan tarkoitettu onnellista elokuvaloppua. Siistiä tyyppiä, joka tutkii todellisuutta täysin rinnoin, lapsen innolla. Jotakuta, jota ei kiinnosta ensijaisesti se, mitä joku tekee, vaan mitä joku on. Ihmistä, joka ei päästä irti kulumallakaan.


Koska no, oikeastaan olisi ihan kiva lähteä Central Parkiin pelaamaan sadefrisbeetä. Vetää päälleen sadetakki ja hyppiä itsensä likomäräksi vesilätäkössä. Ja ne sadepisarat. Olisi niitäkin varmaan kivempi kuunnella joskus muutenkin kuin yksin.


Tai sitten vain vedän peiton lähemmäs korvia ja lisään volyymiä stereoihin.


Hemmetin Jean-Pierre Jeunet.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Olivier, 23 vuotta

Vaatesuunnittelijana työskentelevään Olivieriin tutustuin muutama viikko sitten yhteisen muusikkokaverin kautta. Amerikassa syntynyt, mutta ulkomailla varttunut miekkonen asettui kaupunkiin haettuaan ensin oppinsa italialaisesta Istituto Marangonista ja pyörittää nyt omaa nimeään kantavaa mallistoaan Brooklynistä käsin.

Arjessa Project Runwayn 9.kauden kilpailijanakin piipahtanut Olivier suosii yksinkertaista tyyliä, jonka kulmakivenä toimii herran vaalennettu kuontalo.

Kuvanottohetkellä Olivier oli pukeutunut työasuunsa, eli oman mallistonsa t-paitaan, farkkuihin ja Jil Sanderin sandaaleihin. Pienenä lisänä asussa toimi Urban Outfittersiltä ostettu nahkavyö. Yksinkertaista, mutta toimivaa.

Ja kysynpä vain: Miten raikkaalta käärityt lahkeet voivatkaan näyttää yhden pitkän talven päätteeksi? Todella!

Share

Pages