Ladataan...
Laura de Lille

 

Menneellä viikolla tarkkailin maailmaa kevyin kantamuksin. Mukana kassissani kulki ainoastaan puhelin, jonka muisti täyttyy pikkuhiljaa pienistä palasista elettyä elämää.

 

Aamuista, kun hihitän työpaikan aulaan liimatun paperilappusen kirjoitusvirheelle.

Iltapäivistä, kun kävelen Brooklynissä ja nenääni kantautuu jostain vastaleikatun ruohon tuoksu.

Öistä, kun halaan viimeistä kertaa ystävää ja maistan elämäni parhaimpia ranskiksia.

 

Jos totta puhutaan — en ole jatkossakaan ajatellut laskelmoida elämää, ahtaa laukkujani täyteen. Joskus vain tapahtuu onnellisia yhteensattumia. Vaikkapa niin, että syö illallista East Riverin rantahietikolla kahtena peräkkäisenä iltana. Tutustuu ihmeelliseen ruotsalaiseen, joka puhuu fysiikasta ja energioista ja lupaa opettaa pelaamaan shakkia. Saa lahjaksi repun, vaikka ei ole käyttänyt sellaista sitten ala-asteen kuudennen luokan. 

Everything happens for a reason, minulle vastattiin, ja ajattelenpa nyt niin itsekin. 

Se, mitä uuteen reppuuni pakkaan, onkin sitten kinkkisempi kysymys. 

 

Ainakin sen puhelimen.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

 

"En mä oikeasti halunnut tyttöä tänne." 

Totesi kämppikseni Tiffani minusta aamuyön pikkutunneilla eteisemme käytävällä.

 

Minua nauratti, ja sitten nauratti kyllä Tiffaniakin. Liekö asialla ollut muutama drinkki, mutta siinä ja silloin elo asunnon ensimmäisenä naispuolisena kolmantena pyöränä ei tuntunutkaan ihan hirveältä.

Olimme nimittäin yhteistuumin huomanneet, että kolmen poikatytön taloudessa olikin ihan kiva asustaa.

 

Minulla ei ole koskaan ollut kuin kourallinen hyviä tyttökavereita. Tyttöjä, joiden seurassa on voinut pistää tuulemaan kuin jätkien kesken konsanaan ja joille asiat sanotaan selvästi eikä kierrellen. Kun poikien kanssa jokainen mutka on suora, muunlaiseen kanssakäymiseen on vaikea sopeutua. Reiluja on oltava aina, ja tikusta saa silmään korkeintaan se, joka mainitsee keskustelussa hiustenpidennykset tai manikyyrit.

Täällä olen tutustunut moniin mahtaviin naisiin. Tyttöihin, jotka silittävät sisarellisesti tukkaa, kun kasvoillani on huolestunut ilme. Sellaisiin, joita ei haittaa, vaikka kesämekolle läikkyy hiukan itsetehtyä sangriaa. Kynnet voi maalata puiston nurmikolla, eikä ole niin viimeisen päälle, vaikka sinistä väriä eksyy vähän kynsinauhoillekin. Meikeistä emme juttele edelleenkään, mutta nyökyttelemme toisillemme ymmärtäväisesti, kun puhumme mieliämme painavista asioista.

 

Pojat — vaikka teillä on aina erityinen paikka sydämessäni, yksi asia on varma. 

Teiltä en saa koskaan mekkoa lainaan, kun minun on päätettävä 15 minuutissa, mitä laitan päälleni juhliin. 

Sitä varten tarvitaan mielettömiä mimmejä.

 

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Minulla on salaisuus, jonka olen pitänyt visusti itselläni viimeiset vuodet.

Olen nimittäin käynyt kuvataidekoulua kaksivuotiaasta asti.

Olen piirtänyt, maalannut, veistänyt, muotoillut ja kuvannut. Öljyväreillä, hiilellä, savella, liiduilla. Silmilläni, käsilläni, ajatuksillani.

Aina abiturienttivuoteeni saakka, jolloin sain viimeisen pakollisen kuviksenkurssini suoritettua. Sitten en tehnyt viiteen vuoteen yhtään mitään. 

Väreihin tarttuminen pelotti ja ahdisti, ja tarvikkeeni keräsivät pölyä Pariisin asuntoni vihreällä kokolattiamatolla. Ne muistuttivat tuskallisesti elämäni nurinkurisimmasta viha-rakkaussuhteesta — käsillä tekemisestä, jota varjosti turhautuminen ja jatkuva itsensä soimaaminen. 

Mutta sitten vaihtuivat maisemat. 

Uuteen kaupunkiin muutettuani mielessäni ei ole pyörinyt juuri muu kuin vanhat harrastukseni, joista ennen niin kovasti nautin. Täällä mieleni tekee soittaa ja laulaa, kirjoittaa, tehdä teatteria, oppia uusia kieliä. Ja piirtää. Keväällä hankin kokeeksi piirustusalustan, ja tänään tein vihdoin ja viimein sotalevon myös oikeiden värieni ja luonnoslehtiöideni kanssa. 

Öljyväriliiduista se alkoi, mutta vakaimman otteen sain pensseleistä. Siinä sitä sitten mentiin, haparoivin vauvanaskelin.

Yhden lupauksen tein: koetan luottaa enemmän itseeni, enkä unohda tehdä asioita, joista oikeasti tykkään.

Ensi vuonna ajattelin harppoa jo.

Share
Ladataan...

Pages