Ladataan...
Laura de Lille



Minulla on onnellisuusteoria.


Siihen sisältyvät tyhjillään ammottava kenkähylly ja vaatekaappi, jonka väljillä hengareilla lepäävät lempimekkoni. Lipasto, jonka vetolaatikot ovat niin matalat, että niihin ei voi kätkeä kuin ohuen pinon t-paitoja — housuista nyt puhumattakaan.


Mitä vähemmän ihmisellä on, sitä tyytyväisempi hän on. Siksi kannattaa omistaa valikoidusti ja hyvin.


Tämä pusero kuuluu esineiden joukkoon, joilla on merkitystä — sitä en sullo lipastoon, vaan se saa roikkua makuuhuoneeni seinän naulassa suosikkihengarilla. Se on kaunis kuin koru, enkä millään malttaisi olla yhdistämättä tätä valkoiseen hameeseeni. Tapahtui mitä tapahtui, tämä päällä tiedän selviäväni työpäivästä, helteisestä pyöräreissusta ja pitkästä illasta Williamsburgissa. Tässä tai päinvastaisessa järjestyksessä.


Ei se määrä vaan se laatu, sanotaan. Mutta laatukin menettää arvonsa, jos omistaa liikaa, sanon minä. Merkityksetön tavarameri on aina merkityksetön tavarameri.


Oikeasti onnellisuus on sitä, vaatekaapin ovi menee kiinni.
Sitä, että omaisuus mahtuu muutamaan matkalaukkuun.
Sitä, että kenkäparien määrä on laskettavissa kahden käden sormin — kenties jopa vain yhden.


Matkustakaa mielummin, syökää hyvin. Vaalikaa, älkää haaliko. Tyytyväisyys ei ole niin kamalan vaikeaa, kun käsillä on kaikki mitä tarvitsee.


En ole eläissäni murehtinut ulkonäkökysymyksiä yhtä vähän kuin nyt, ja tiedän mistä tämä johtuu. Minulla on kaikki, mitä toivoa — muutama tärkeä tavara, luottokenkäni ja lempipuseroni, jotka tiedän aina löytäväni, kun niitä eniten tarvitsen.


Viimeksi eilen, ja ehkä taas uudestaan huomenna.


 


Iloista ja inspiroivaa keskiviikkoa, tyttäret!


 

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Perjantaina pakkasin ketturepun, hyppäsin pyörän selkään ja suuntasin renkaani kohti Greenpointia. 

Siellä viikonloppu koiravahtina vierähti yhdessä hujauksessa, kun pohjois-Brooklynin aurinko pisti parastaan. 

Elämä näytti kauniilta varjoisilta pyöräkaistoilta tarkasteltuna. Ilta-auringossa loistivat rakennukset, ja saatoinpa hehkua itsekin vähän. 

Pyöräilimme paljon. Matka Bushwickiin huonekaluverstaalle taittui vihellellen ja elämän ihanuutta lauleskellen. Kotiin palasimme vasta kun painostava helle oli vaihtunut aamuviiden usvaisiin nurmikoihin.

Sunnuntaibrunssi williamsburgilaisessa lähiruokaravintolassa oli iso, laiska ja herkullinen. Kokemus, jonka jälkeen köyhät ritarit ja luomumysli eivät enää koskaan maistu samalta.

Opin paljon. Esimerkiksi sen, että kun jokaiselle ruokailijalle ojennetaan vahakynät, elämästä tulee paljon värikkäämpää. Tällä kertaa pöytäliinaan piirtyi tuttu nuttura.

Brunssin jälkeen, ruoasta raukeina, suuntasimme matkamme kohti Smorgasburgin käsityöläismarkkinoita.

Sieltä löysimme kameraani olkahihnan, ilmaisen passikuvakopin sekä jykevän retkipöydän, jonka ääressä lepuuttaa helteen väsyttämiä jalkoja. Minä kaivoin laukustani pinnejä pojan kiharaan tukkaan, ja hän halusi tietää, miltä maailma lasieni läpi katsottuna näyttää.

Häntä hymyilytti ja niin minuakin.

 

Aika todella ihmeelliseltä.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Kun suurkaupunki lilluu +35:ssä celsiusasteessa, päätään ei kannata vaivata millään muulla kuin reissulla kaupan jäätelöaltaalle. Liekö mielen sekä ruumiin yllättävästi virkistävällä ilmastoinnilla näppinsä pelissä, mutta sanoisin olleeni varsin tehokas tallaaja kesäkuisesta helleaallosta huolimatta.

Olen nimittäin tullut selvittäneeksi monta mysteeriä.

Sen, miksi pyöräily 15 cm:n koroissa kannattaa vain ja ainoastaan hätätapauksissa. 

Sen, missä lymyilevät Central Parkin tulikärpäset, ja miksi puiston nurmikolla pussailu kahdelta yöllä on noin karkeasti yleistäen paljon antoisampaa kuin päivällä.

Nähnyt hevoskarsinan midtownissa, ja selvittänyt vihdoin, missä asustelevat newyorkilaisia turistikärryjä vetelevät heppapoloset.

Oppinut, että kynnet kannattaa lakata kesäisin ainakin kerran viikossa. Mielellään pastellivärein.

Oivaltanut, miksi piknikistä pesukarhujen kotikulmilla voi tulla koomisin kokemus naismuistiin — yhden kaverin pirskeistä saattaa tulla helposti monen karvaturrin bileet, ja se syyllistävä tuijotus on paha.

Ymmärtänyt, miten tanskan kielen sanoja voi keksiä omasta päästään peruskouluruotsin pohjalta ja olla oikeassa 70% ajasta. Ainakin, jos ne onnistuu lausumaan nauramatta.

 

Vaan ei tässä ihan laakereillaan ajateltu viettää tulevakaan viikkoa.

Seuraavan kymmenen päivän aikana aion nimittäin ottaa selville ainakin seuraavat asiat: Mitä tapahtuu ruotsalaisissa juhannuskekkereissä keskellä eläväisintä Manhattania, kannattaako surffaaminen Atlantin rannalla ja miltä tuntuu lähteä telttailemaan pojan kanssa, josta tykkää.

Stay tuned.

 

Share

Pages