Ladataan...
Laura de Lille


Etanaposti on modernin kommunikaation puhelinkoppi – kuoleva käytäntö, mutta silti parasta ikinä.


Se on harmillista – lakkaamattomassa sähköposti- ja tekstiviestitulvassa ottaisi mieluusti ajatuksella kirjoitetun kirjeen kymmenen typontäyteisen tekstarin sijaan.

Mutta on meitä vanhan koulun edustajiakin vielä, ja siitä sain kivan muistutuksen eilen: ystävän lähettämän suloisen muumipostikortin, joka oli ihanasti lähettäjänsä näköinen ja muistutti kotopuolesta.

Lapsena oli kirjekaverit ja -paperit, nyt näytöt ja näppikset. Miten käy persoonallisten käsialojen, kun kaikki muuttuu digitaaliseksi ja deletoitavaksi? Hassu juttu, miten sähköpostit ja tekstarit poistaa surutta, mutta omakätistä viestiä haalii vuosia!

Nyt kysynkin teiltä:

Koska kirjoitit viimeksi käsin?

Post-it-lappuja ei lasketa. Huijausta!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Muistan elävästi päivän, jolloin kuulin ensimmäistä kertaa sanan ulkosuomalainen.

Elettiin alkusyksyä 2007, ja Pariisin asuntoni pikkuruiseen postilaatikkoon oli tupsahtanut ruskea A4-kokoinen kirjekuori. Sen sisältä paljastui ankean näköisen aikakausilehden tutustumisnumero "uudelle ulkosuomalaiselle."

Otin lehden käteen ja selailin sitä hitusen epäuskoisena. Muutaman kuukauden ulkomailla asuneena, vasta Kela-korttini pois luovuttaneena outsiderina kesti tovin sisäistää, mitä kaikkea uusi status merkitsi. 

Nyt – kuusi vuotta myöhemmin – tiedän jo vähän paremmin.

Jos nykykäsitykseni ulkosuomalaisuudesta pitäisi tiivistää kahteen sanaan, olisivat ne sopeutuminen ja arvaamattomuus. Elämäntyylinä se on natsannut kantajalleen kuin lapanen käteen tarjoamalla sopivan annoksen arkea, jännitystä ja yllätyksiä – jatkuvaa oppimista ja oivaltamista, eikä ainuttakaan tylsää päivää. 

Ulkomaille minut puskivat seikkailunhalu ja uteliaisuus, ja näitä ominaisuuksia elämä vierailla mailla on ruokkinut entisestään. Myös kynnys ideoiden toteuttamiseen laski kertaheitolla – kun kerran oli lähtenyt, mikä tässä maailmassa enää pidättelisi?

Elämästä ulkosuomalaisena olen nauttinut täysillä, tuntosarvet valppaana. Oli asuinmaani mikä hyvänsä, poimin sen parhaat puolet ja jatkan matkaa: suomalainen jouluaatto on jees, mutta loppiaistani juhlin mieluiten ranskalaisittain. Jenkeissä istun pokkana Thanksgiving-pöytään, ja liputan Suomen itsenäisyyspäivää viikkoa myöhemmin. Ulkosuomalaisuudessa ei ole kankeita käytössääntöjä, ja siitä tykkään.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö minulla olisi rakkaat ja lämpimät välit vanhaan kotimaahani Suomeen. Olen edelleenkin sitä mieltä, että pohjoismaat ovat paras paikka asua, opiskella, työskennellä ja perustaa perhe, ja maailman kaunein kieli on oma äidinkieli. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. 

Suomessa käyn tätä nykyä noin vuoden välein – viimeisen kerran elokuussa 2012. Vähempikin riittäisi.

Opiskeluvuosinani vietin jokaisen kevät-, kesä- ja talvilomani Suomessa, vaikka jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt kiertää Eurooppaa, nähdä ja elää, kun siihen mahdollisuus oli. Tahtia kirinyt olen vasta kahtena viime vuonna.

Kun minulta Suomessa käymisestä toisinaan kysellään, menen vähän hämilleni. Sinnehän pääsee aina takaisin! Mikä on maailmalle lähtemisen perimmäinen tarkoitus, jos eivät uudet kokemukset? En taivalla matkaani ikävöidäkseni ja polkeakseni paikoillani, vaan kokeakseni uusia asioita avoimin mielin. Suorastaan pyörryttää ajatella, kuinka monta paikkaa, ihmistä ja opeteltavaa kieltä edessäni vielä on. Odotan jännityksellä, mitä tuleman pitää, sillä tiedonjanoista sielua ei maailma ole pettänyt vielä kertaakaan. 

Entäs sitten paluumuuton laita? Kristallipalloa ei taskustani löydy, mutta Suomeen tuskin enää asetun elämään. Jos niin kuitenkin käy, tapahtuu se kaukana tulevaisuudessa. Silloin minusta tulee se ruttuinen, kiikkustuolissa keinuva mummo, joka kertoo lapsenlapsilleen elämänmakuisia tarinoita ulkomailla vietetyistä nuoruusvuosista. 

Jos ei, on minulla vain yksi tavoite: puhua kaunista suomen kieltä viimeiseen asti.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Käsi pystyyn: kuka muistaa muusikkokaverini Johannin?

Johanniin tutustuin New Yorkissa keväällä 2012.

Ystävyytemme alkoi, kun solubiologian maisterin tutkintoaan Bronxissa viimeistellyt herra pyysi meikätyttöä Kurt Cobain -valokuvanäyttelyn avajaisiin Sohoon. Seuraavien 24 tunnin aikana päädyimme paitaostoksille, tanssimme Beatlesia Canal Streetillä, jäimme kiinni metrossa pummaamisesta ja kävimme hamppareilla Central Parkissa.

Muusikkona sittemmin kunnostautuneella, tätä nykyä Kööpenhaminassa asustelevalla Johannilla pyyhkii nyt vallan mainiosti: Berliinissä äänitetty debyyttilevy on viittä vaille valmis, ja eka sinkku on jo radiosoitossa.

Toisemme pääsimme näkemään pitkän tauon jälkeen, kun herra kävi New Yorkissa männäviikolla.

Muistin taas miksi nautin hänen seurastaan yhtä paljon: on harvoja ihmisiä, jotka ovat yhtä lämpimiä ja välittömiä kuin ystäväni Johann – karismaattisuudesta puhumattakaan!

Sukuvika, varmaan. Kerrottakoon nippelitietona, että isoveli ohjaa ammatikseen musiikkivideoita ja pikkuveli on paikallinen teinirokkitähti.

Tässä keskiviikkoillan ratoksi pari otetta Johannin uuden sinkun äänityksestä:

Metkaa loppuiltaa!

Share

Pages