Ladataan...
Laura de Lille

"Oh, you pretty things!

Don't you know you're driving your mamas and papas insane?" 

laulaa David Bowie.

Teistä en tiedä, mutta parempaa Berliini-lyriikkaa en osaisi juuri nyt pyytää.

Mammoja ja pappoja ei tällä menolla hulluksi ajeta, mutta sanottakoon nyt kumminkin: elämä on aika makoisaa.

Vaikka siksi, että mutteripannukahvia riittää ja Club-Mate maistuu.

Siksi, että ostin juuri kolme matkalippua. Yhden lähelle, kaksi vähän kauemmas.

Siksi, että olen sohvasurffaamassa berliiniläiskodissa, josta löytyy kynttilöitä ja kasettisoitin. Sillä kuuntelimme toissayönä kummitustarinoita.

Mutta ei siinä vielä kaikki: tänään lähdemme kilistelemään julkiseksi virkistyspaikaksi jäävää Tempelhofin kenttää – minnekäs muuallekaan kuin lentokentälle itselleen.

Bile-eväämme? Pullo vinkkua ja rasiallinen saksalaisia mansikoita.

Ne ovat yllättävän makeita – vähän kuten kaupunki, kasettisoittimet ja Bowien David.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

"6.50, kiitos", totesi marketin mieskassa.

Nyökytin ja vedin esiin suomalaisen debit-korttini.

"Se ois kympin raja  ja meillähän käyvät sitten vain saksalaiset pankkikortit", hän jatkoi.

"Selvä", sanoin hilujani hätäisesti kasaan keräillen – miehen seuratessa eurosähläystäni huvittuneena sivusta.

"Taidat olla amerikkalainen?"

Hymyilin.

Eipä ollut ensimmäinen kerta, kun jouduin hassunhauskaan arvausleikkiin.

Ranskassa asuessa olin pitkään puolalainen, sitten venäläinen ja lopulta kukaan ei enää osannut – tai jaksanut – arvata.

Niiden amerikkalaisten korvaan, jotka eivät olleet Suomesta koskaan kuulleetkaan, olin kotoisin Englannista. Tai sitten "jostain Romaniasta" kuten Harvardista valmistunut journalistinaapurini tiesi kotibileissä kertoa.

Saksassa olen jenkki. Ignorantti yhdysvaltalainen, joka ei ole jaksanut opetella saksaa edes yhden kielikurssillisen verran. Irvistämään saan sekä turkkilaiset maahanmuuttajapapat että perisaksalaisen supermarketin kassan.

No mutta saakeli. Miten tässä nyt näin kävi?

Niin metkaa kuin ulkosuomalaisuus voikin olla, on ulkkiselämässä kyse ennen kaikkea yhdestä asiasta: jatkuvasta sopeutumisesta – maahan, kulttuuriin ja sen triljoonaan kirjoittamattomaan sääntöön. Ja tietenkin siihen kieleen.

Helppoa se ei aina ole. Kulttuurikeplottelu ja puolitahaton leimatuksi tuleminen muokkaavat minuutta.

Muistan edelleen, miten epämukavalta tämä kaikki kielitaidottomasta, idän pakolaisena pidetystä teini-Laurasta tuntui. Mummojen säälivät katseet voivat olla kovaa kamaa – varsinkin silloin, kun verbaaliset puolustuskeinot ovat vähissä.

Sisäinen minäni kyllä kirkui täyttä päätä: 

Hei tyypit! Olen hyvinvointiyhteiskunta-Suomesta! Ja ihan älykäs ihminen! Oikeesti.

Kun puolalaisaksenttinsa kadottanut Laura esitteli ranskankielistä kandiaan tutor-tuokiossa neljä vuotta myöhemmin, oli markkinoinninopettaja hämmentynyt: miten niin tämä tyylipuhdasta pariisinranskaa sönköttävä misukka ei ymmärrä yksinkertaista ranskan kielen sanaa? Pitääkö se pilkkanaan? 

En sitten ollenkaan. Olen vain tällainen vähän hassu mademoiselle, joka joskus esittää hupsuja kielikysymyksiä – ulkomaalainen kun olen.

Kahta maata ja kulttuurishokkia myöhemmin pohdin, onko minusta tähän kolmatta kertaa.

Kielen tyhjästä nyhjäisy on oma juttunsa, mutta vähintään yhtä paljon vaatii kulttuuriin ja sen erikoisuuksiin mukautuminen. Sen opin viimeistään Jenkeissä, jossa en – sujuvasta kielitaidosta huolimatta – vielä kahdenkaan vuoden jälkeen tiennyt, mitä ihmiset puheillaan oikeasti tarkoittivat. Ja se oli paljon kinkkisempää kuin yksikään ranskalaismummon tai turhautuneen markkinoinninopettajan kanssa käyty kulttuurishokkidialogi.

Tätä mietin myös berliiniläisessä supermarketissa ruokaostoksia pakkaillessani.

Voi hyvin olla, että rahkeeni eivät juuri nyt siihen riitä, mutta huumoria osaan aiheesta sentään jo repiä.

Kassalle vilautin isoimman ienhymyn mitä hampaistani lähtee:

"Olen Suomesta ja meilläkin on eurot."

"Ja opettelen kyllä kielenne sitten, kun aika on oikea  juuri nyt vähän laiskottaa."

Kassapoika hiljeni, minä poistuin kiittäen. Jalkakäytävällä tunsin itseni voittajaksi.

Jauhot suuhun, kassamies! huusi sisäinen ääneni.

Katsopa vaan, ja joku päivä et enää mua jenkiksi kutsu, kun kaupassasi asioin.

Kanadalainen käy kyllä.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Eilen otettiin bändikuvia.

Väliaikaviihteestä vastasivat Kreuzbergin kukkaistytöt Laura ja Amanda:

Keskittymiskyky ei ole huipussaan, kun napaan on vedetty kokonainen sitruunapiirakka.

Mutta ei sitä kohtuullisuudesta olla ennenkään mitään tiedetty – ainakaan mitä tulee hiilariövereihin.

Päivän ihmissuhdevinkkini voin kyllä jakaa: etsi elämääsi hillitön jousimiesnainen, ja tylsää ei tule tekemälläkään.

Kauan eläköön sokerihumalat ja räävittömät kukkaistytöt!

Share

Pages