Ladataan...
Laura de Lille

"Oikeastihan haluat vain kirjoittaa?" tapasi entinen esimieheni toistella, retorisesti ja ärsyttävyyksiin asti.

Vastasin mumisemalla – teinhän jo työtä, josta nautin ja jossa kirjoitin suurimman osan ajastani. Oikeassa hän kuitenkin oli.

Irtisanouduttuani työpaikalta tiesin tarkalleen, mitä minun on seuraavaksi tehtävä: kirjoitettava kokopäiväisesti.

Ajattelin pitkään, etten voisi elättää itseäni pelkällä kirjoittamisella. Totta puhuen ajatus tuntui täysin absurdilta. Miten minusta, vain muutamaa vuotta aiemmin valmistuneesta parikymppisestä voisi tulla itsensä työllistävä tekstisuunnittelija, muunlaisesta kirjoittamisesta nyt puhumattakaan? Eihän minulla mitenkään voi olla tarpeeksi kokemusta, näkemystä ja taitoja, eihän?

No, terkkuja vaan sulle, itseään epäilevä menneisyyden Laura: olet elänyt unelmaasi nyt tasan vuoden. Vuoden, joka ei ole aina ollut helppo tai mennyt mielesi mukaan, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan – mahdottomuuksien äärellä.

Olen aina kannustanut muita unelmien toteuttamisessa. En myöskään ole empinyt elää niitä omasta puolestani: kun olen keksinyt haluavani opetella vieraan kielen tai muuttaa uuteen kaupunkiin, olen niin tehnyt – päättäväisesti ja viivyttelemättä, heti kun ajoitus on ollut oikea.

Tässä kikkani: paras tapa toteuttaa haave on jakaa se ensiksi jonkun kanssa.

Ei ole yhtään kirjoitettua tai ääneen lausuttua toivetta, jota en olisi saanut aikaan silkalla mielen voimalla – olivat haaveeni jälkikäteen mietittynä kuinka hyviä tai hölmöjä tahansa.

Ei ole mitään, mistä olisin jäänyt paitsi: tavalla tai toisella unelmani ovat aina toteutuneet. Kun olen saavuttanut yhden, on päähäni pälkähtänyt toinen, kolmas ja neljäs. Olen kokeillut ja kokenut kaikkea toivomaani harrastuksista työpaikkoihin, matkoista ihmisten tapaamisiin ja lempibändien keikkoihin.

Ja lisää tulee. Nyt aion jakaa niistä muutaman:

1. Vaikka rakastan Suomessa asumista, enkä aio lähteä Helsingistä hetkeen, tiedän mihin seuraavaksi muutan – Kööpenhaminaan.

2. Vaikka juuri nyt nautin markkinointikirjoittamisesta, jonain päivänä kirjoitan vielä fiktiivisen romaanin.

3. Vaikka juuri nyt tykkään vapaudestani tehdä mitä vain, nään beibin ja villakoiran jo muutaman vuoden päässä. Viime viikolla tajusin jotain muutakin.

Olin keikalla ystäväni kanssa. Keikka järjestettiin Helsingin edustalle ankkuroidussa rotevassa, kolmimastoisessa purjelaivassa. Nousin kyytiin, katselin ympärilleni ja totesin täysin spontaanisti ystävälleni:

"Tiedätkö, mulla on hassu tunne, että menen vielä naimisiin purjelaivan kannella."

Ystäväni hymyili ja minä takaisin.

Ja mikäs tässä myhäillessä – en aivan äkkiseltään keksi, miksei tässä kävisi juuri niin.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Ystäväni kodin lattia, 5. kesäkuuta 2015:

Olen pukeutunut tummanvihreään, liian isoon miesten t-paitaan. Pääni on painava ja mahassani banaanipannukakkua. Ulkona on nättiä, mutta minua itkettää. Pyydän ystävältäni kynän ja kirjoituspaperia. Paperin yläreunaan raapustan sanat Lauran kesä.

Jos olin ollut poissa tolaltani pitkin kevättä, tämä oli olotiloistani alhaisin. Kesä oli alkamaisillaan, lupaavasti alkanut ihmissuhde päättynyt ja kaikki suunnitelmani kosahtaneet.

Niinpä päätän keksiä uusia. Aloitan:

Lähden pois Helsingistä, vaikka Köpikseen. Vuokraan pyörän, ilmoittaudun purjehduskurssille ja opettelen tanskaa. Ja kuka tietää, ehkä jään sinne. Eihän mua täällä mikään pidättele, eihän? Paras idea ikinä, vu-huu!

Ystäväni katsoo minua hetken. Sitten hän ehdottaa:

"Entäs jos kuitenkin jäisit tänne ja ihan vaan relaisit?"

Jankutan vastaan noin viisi minuuttia. Lopulta nyökytän.

Nyökytän, vaikka lattianrajassa löllyvänä, räkäisenä ihmiskasana en nähnyt Helsingin kesässä mitään jännittävää tai odotuksen arvoista. Olin vakuuttunut, että olisin surullinen syksyyn asti ja vieläpä miljöössä, joka muistutti aivan kaikesta:

Älä ota kasiratikkaa! Älä kävele sitä yhtä katua Kruununhaassa! Vältä ulkoilmatapahtumia, äläkä nyt ainakaan kuuntele Sufjan Stevensiä!

Eipä tiennyt tyttö, että juuri jääminen olisi se parhain päätös. Kesästä tuli nimittäin elämäni antoisin – emmekä ole vielä edes elokuussa.

Olen harrastanut elämässäni paljon karkumatkailua. Niin kutsutaan reissaamista, jonka motiivina on epämukavista tilanteista ja tunteista liukeneminen. Joskus tämä on toiminut. Useimmiten kuitenkin ei.

Tänä kesänä olen totutellut uusiin ajatuksiin vanhoissa ympyröissä. Oikeastaan en ole edes ajatellut. Olen vain elänyt, mitään pelkäämättä ja murehtimatta.

Kuluva kesä tullaan muistamaan monesta asiasta: kallioista, öisistä uintireissuista ja päämäärättömistä pyörämatkoista. Kismet-suklaasta, lähikauppani uudesta kassasta ja kesäfestareista, joilla pussasin tuntematonta poikaa puskassa.

En ole tehnyt mitään, mutta samalla ihan kaikkea.

Karkumatkalaisena ajattelin aina toisin: mitä kauemmas kodista, sitä parempi meininki. Olin väärässä.

Yhdessä kesässä minusta on tullut huoleton hippi, joka uskoo asioiden järjestymiseen ja onnellisiin yhteensattumiin arkisissa olosuhteissa. Kun herään aamuisin, olen innostunut. Kun menen nukkumaan, olen kiitollinen. En ole tippaakaan tylsistynyt ja mikä parasta: minulla ei ole kiire yhtään mihinkään.

5. kesäkuuta kyllä oli.

Nyt odotan päivää, jona keksitään puhelinsovellus, jolla voi lähettää jälkiviisastelevia viestejä omalle itselleen.

Omassani lukisi näin:

Nyyhki nyt vaan siellä lattialla, mutta ei tää ikuisesti kestä. Kohta poltat itsesi merellä ja katselet tähtiä sohvasurffarin seurassa. Analysoi vähemmän ja syö enemmän  suklaata. Sitten onkin jo elokuu ja sinä hyvin onnellinen.

Koska niin olenkin.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Kokeilin taannoin elämäni ensimmäistä kertaa japanilaista luontaishoitomenetelmää Reikiä.

Chakroistani energiahoitajalla oli paljon sanottavaa. Parhaimman huomion hän teki jalkapohjistani.

Niistä kuulemma huomasi, kuinka paljon rakastan kukkia.

No aijaa?!

Sattumaa tai ei, pian tämän jälkeen löysin kukka-aiheisen asun teini-ikäisen rastatukan pyörittämästä vintage-liikkeestä. Hinnat hän tiedusteli puhelimitse äidiltään.

Mamma halusi Roberto Cavallistaan enemmän, mutta minä vänkäsin vastaan. Lopulta tein kuten kreisin kukkanaisen kuuluu: hankin alennuksen lirkuttelemalla. Kannatti, sillä nyt mekko on minun.

Oikeassa siis olit, Reiki-nainen. Kukat ovat kivoja!

Mutta miksi tyytyä yhteen, kun voi pukea päälleen koko puutarhan?

Share
Ladataan...

Pages