Ladataan...
Laura de Lille

– Mikä susta piti tulla isona, Laura?

– Balettitanssija. Mutta eniten halusin olla merenneito!

– Sitten mulla on sulle lahja. Lahja, joka symbolisoi merta ja rakkautta – ja sua.

Kahden vesillä vietetyn päivän jälkeen merimiehen taskusta löytyi tämä: antiikkinen Pieni merenneito -matkamuisto, jonka istuinkivessä on kulunut Kööpenhamina-tarra.

Ei ollut pikku-Laura väärässä.

Isona musta tulee tanskaa puhuva ja Köpiksessä asuva, seilaava merenneito. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Kirjoitin toissaviikolla unelmien toteutumisesta.

Jaoin samalla myös purjehdushaaveeni ja uhittelin Instagramissa tulevani vielä naispuoliseksi pahispiraatiksi, joka matkustaa minne haluaa.

Lupasin odottaa haaveen toteutumista vaikka kymmenen vuotta – kunhan se tapahtuisi omalla painollaan, purjehduskurssille ilmoittautumatta.

No, lopulta siihen meni vain viisi päivää. Opettaja löytyi.

Hän on ikänsä merillä seilannut oikea piraatti. Ja nyt en pelleile!

Kaikki tapahtui noin vartissa.

Istun saaren nokassa juuri lahjaksi saamani Veneilyn aapinen -kirja kädessä. Ilta-auringossa paistatellessani huvitun kirjasen kielestä niin paljon, että alan lukea sitä ystävälleni ääneen:

– Hei! Kuuntele tätä: hyvät merimiestavat! Näin sidotaan vene pollariin! Hehehee.

Sitten läheisellä kivellä istuva mies nostaa päänsä ja kysyy:

– Kuka täällä puhuu merenkulusta?

Vilkaisen korsteenin lailla tupakoivaa, kaulasta tatuoitua miestä ja nostan käteni:

– Minä! Haluan oppia purjehtimaan.

Mies nousee ylös ja istahtaa viereeni:

– Olen matkannut merillä 25 vuotta. Näätkö tuon kaksimastoisen laivan tuolla? Se on minun.

– Ja nyt minä opetan sinulle merimerkit.

Ja mehän opeteltiin.

Eilen merimies vei minut ensimmäistä kertaa vesille.

Kiersimme Helsingin edustaa kardinaali- ja lateraalimerkkejä ja solmuja opetellen. Opin laskemaan kellonajan auringon sijainnista, miltä tuntuu olla yksin merillä kolme kuukautta ja millaista musiikkia kovassa myrskyssä kannattaa kuunnella (hengellistä.)

Tänään opettelemme navigoimaan.

Miehestä opin sen, että hän asuu puolet vuodesta merellä, hänellä on tytär ja lemmikkihummeri. Ja että hän on kerran nostanut merirosvon mastoon.

Ja se laiva – se on norjalainen 1930-luvulla rakennettu purjevene, jolla on salakuljetettu juutalaisia turvaan toisen maailmansodan aikana.

Sillä olemme menossa purjehtimaan jo kesän aikana, enkä malta odottaa.

Merimiehen sanoin:

– Sä oot ensimmäinen tapaamani mimmi, joka on merestä noin innoissaan. Sähän oikein nautit. Susta tulee hyvä piraatti!

No niin tulee!

Ja eipä paljon enää harmita, etten päässyt purjehduskurssille.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Kouluaikojen pilkkanimeni oli pariisitar.

Sen keksi lukioni nokkela tyttöjengi, jota ärsytti, että vuotta vanhempi abimimmi pukeutui pokkana baskeriin ja vietti kesälomansa Pariisissa.

Toissapäivänä muistin taas tämän kymmenen vuotta vanhan vitsin. Tarinan, joka palvelee edelleen erinomaisena henkilökohtaisena muistutuksena.

Henkisenä post-it-lappuna, jossa lukee: ilmaise itseäsi aina, täysillä ja anteeksipyytelemättä.

Kuulostaako mahdottomalta? Niin minustakin, toisinaan.

Niin pitkään kuin jaksan muistaa, olen toteuttanut persoonaani estetiikan keinoin: pukeutumalla, kauniita asioita keräilemällä ja kotiani järjestelemällä. Olen nainen, joka on läpikäynyt mustat polkkatukat, hippivaatteet ja irokeesit. Kukkamekot, kynähameet ja kyllä – myös ne baskerit.

Vain harvoin, jos koskaan, olen hävennyt sitä, miltä näytän. Paljon useammin olen tuntenut häpeää siitä, mitä tunnen tai teen.

Olen haaveillut täydellisen itseilmaisun tilasta. Siihen pääseminen ei ole helppoa, mutta täysin saavutettavissa: paljon voimme oppia pieniltä lapsilta tai muistella minikokoisilta itseiltämme.

On mielenkiintoista, millaisia kutkuttavia sävyjä ja kerroksia ihmisestä iän myötä tippuu – vieläpä täysin turhaan.

Kaikki alkaa varhain: kun musiikinope antaa laulukokeesta kutosen, siihen loppuu laulaminen. Kun kuviksentunnilta löytyy taitavampi piirtäjä tai savenveistäjä, siihen jäävät omat pilipaliteokset.

Enää ei askarrella koulun penkillä, mutta idea on sama: aikuisena jätämme mielipiteemme sanomatta ja lahjamme näyttämättä naurunalaiseksi joutumisen pelosta tai miellyttämisenhalusta. Vain koska joku on joskus sanonut poikkipuolisen sanan, tai pari, ideoistamme, taidoistamme ja uniikeimmista kerroksistamme.

Tämä on väärin – ja maailmassa virhe.

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka eivät lannistu isojenkaan koettelemusten jälkeen. Rohkeita ihmisiä, jotka löytävät aina sen langanpätkän, josta jatkaa uudelle tietoisuuden tasolle, entistä eheämpänä.

Näissä ihmisissä on samaa luovaa rohkeutta kuin luottavaisissa pikkulapsissa. Nappuloissa, jotka eivät kyseenalaista omia kykyjään tai osaamistaan edes heikolla hetkellä. Sen sijaan, että he tiputtavat kerroksia itsestään, he antavat muiden – vääränlaisten asioiden, ihmisten ja tilanteiden – tippua.

Kuten pieniltä lapsilta, näiltä ihmisiltä voi oppia paljon.

Näiden ihmisten inspiroimana myös minä olen tehnyt lupauksen, josta en tästedes tingi.

Se menee: sitoudun ilmaisemaan itseäni täysillä nyt ja aina, yhtään kerrosta tai sävyä peittelemättä. Puhumaan suuni ja sydämeni puhtaaksi ja jos huvittaa, tekemään vaikka viiden pennin tekotaidetta keittiönpöydälläni.

Aloitin tänään. Paperille syntyi vesiväreillä keltainen kulma-aurinko.

Kuten tytöt baskeria koulun käytävällä, sitä ei olisi lukion kuviksenmaikkani hyväksynyt. Se ei haittaa.

Ainakin lapsella oli kivaa.

Share
Ladataan...

Pages