Ladataan...
Laura de Lille

Olen työskennellyt kirjoittavana freelancerinä pian vuoden.

Lähdin touhuun lapsenomaisella innokkuudella: päivätöissä kolme vuotta käyneenä odotin friikkuudeltani ennen kaikkea vapautta ja joustavuutta.

Asia, johon en ollut valmistautunut oli jatkuva epävarmuus. Olen tiennyt kuluneen kevään aikana vain harvoin, mitä seuraava päivä, viikko tai kuukausi pitää sisällään. Tämä luonnollisestikin on ollut stressaavaa. Joinain hetkinä olen hakannut päätäni seinään ja miettinyt, onko missään mitään järkeä.

Nyt tiedän, että on. Itse asiassa suosittelen kokemusta kaikille.

Kun elämä tiputtaa niskaan liian monta kysymysmerkkiä ja ajatus on yhtä sekamelskaa, on vain yksi tarpeellinen kela.

Se kuuluu: relaa, hyvä nainen.

Tämän kevään jälkeen en enää usko sattumiin. Uskon helppouteen. Kyllä! Elämä on helppoa. Asiat tapahtuvat helposti. Helppo ei vaan ole synonyymi sanalle heti.

Erehdymme usein ajattelemaan, että intensiivinen ajatustyö ja jatkuva asioista stressaaminen on onnistumisen edellytys – että vain veren, hien ja kyynelien kautta voi ansaita asioita. Useimmiten se on juuri toisin päin. Monet asiat lutviutuvat rikollisen helposti.

Epäilijöille kerron pienen stoorin.

Kun muutin New Yorkiin alkuvuodesta 2012, olin neljä vuotta myöhässä. Oikeasti olin lähdössä sinne kesällä 2008.

Keväällä 2008 päätin lähteä Yhdysvaltoihin. Keksin, että New York olisi seuraava paikka, jonne Pariisin jälkeen muutan. Kun kohdalleni osui sopiva työtarjous, olin jo niin varma lähtemisestä, että ilmoitin muutosta silloiselle pomolleni.

Muutaman viikon kestäneen haku- ja haastatteluprosessin jälkeen kaiken piti olla sinetöity – kunnes yhdysvaltalainen työnantajani yhtäkkiä katosienkä enää kuullut hänestä sen koommin.

Jäin Pariisiin seuraavaksi kolmeksi vuodeksi.

Tammikuussa 2011 tein itselleni lupauksen: tasan vuoden päästä asun New Yorkissa, miten ikinä se tapahtuukaan.

30. tammikuuta 2012 laskeuduin JFK:n lentokentälle kolmen matkalaukkuni kanssa. Olin saapunut kotiin.

Tässä tarinan shokeeraavin, päänhakkaamisen ystäville omistettu osuus: kaikki vain tapahtui. En tehnyt mitään, en yhtikäs mitään.

En murehtinut, mutten myöskään epäillyt unelmaani sekunnin sadasosaakaan.

Loppujen lopuksi oli yhdentekevää, että ensimmäinen mahdollisuuteni meni metsään. Olin edennyt toivettani kohti koko ajan – tai oikeastaan se oli tullut minua kohti. Kun aika oli kypsä, asiat yksinkertaisesti loksahtivat paikoilleen – helposti ja stressaamatta.

Tätä tarinaa olen miettinyt viime päivinä paljon.

En ole enää 19, enkä edes 23-vuotias, mutta voin oppia paljon elämään naiivisti luottavalta parikymppiseltä itseltäni. Siltä misukalta, joka luotti asioiden täydelliseen järjestymiseen, ilman päässä jatkuvasti sinkoilevia kysymysmerkkejä.

Kaiken tämän olisin halunnut muistaa niinä päivinä, iltoina ja öinä, kun olen murehtinut, märehtinyt ja kehitellyt päässäni skenaarioita asioiden kulusta. Yrittänyt kontrolloida tulevaisuuttani minuutin, päivän ja kuukauden tarkkuudella – vain huomatakseni, että mikään hienosti viilatuista yksityiskohdista ei lopulta palvellutkaan mitään tai ketään.

En osaa edelleenkään selittää, miksi ja miten asioissa kävi niin ihanasti kuin kävi. Mutta tämän tiedän: en olisi tässä ja nyt, jos olisin lakkaamatta stressannut määränpäätäni ja unohtanut nykyhetken, unohtanut elää.

Nyt muistan taas.

Unelmatkaan eivät JFK:lle loppuneet. Mielessäni myllää parhaillaan monta samankaltaista, toistaiseksi täysin utopistiselta tuntuvaa unelmaa. Nyt uskallan varmuudella väittää jokaisen niistä käyvän ennen pitkää toteen. Miten, sitä en vielä tiedä. Mutta olen valmis odottamaan.

Tässä yksi, myös ämpärilistaltani tuttu haave: haluan opetella taitavaksi purjehtijaksi.

En silti aio ilmoittautua kesäksi purjehduskurssille. Tiedän, ettei vielä ole aika ja että tulee sopiva hetki tai ihminen, joka vie minut merille. Meni siihen vuosi tai vaikka kymmenen, tapahtumaan se tulee. Sitä odotellessa aion keskittyä kaikkeen muuhun. 

Ja tietenkin noudattaa omaa neuvoani:

Relaa, hyvä nainen.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Laura de Lille

Jos on Ranskikset, on oltava Tanskiksetkin.

Siksi viimeisimmältä soittolistaltani löytyy vain ja ainoastaan tanskalaista, tanskankielistä lempimusaani.

Omat indie-täsmätärppini: Maskinvåd, The Minds of 99 ja oikeastaan aivan kaikki, missä laulaa tanskalainen R'n'B-misukka Coco O.

Tilaa lista TÄSTÄ.

Pusuin maanantai-dj:nne Laura, joka oppi toissaviikolla vihdoin lausumaan tanskan kielen ø-kirjaimen – asiaankuuluvan rakkaussanaston lisäksi, luonnollisesti.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Blogia viimeisen puolen vuoden aikana seuranneet tietävät, millainen kierrepallojen vuosi 2015 on minulle ollut.

En todella ole odottanut useimpia vuoden aikana sattuneita asioita tapahtuvaksi.

Tätä voisi kutsua myös videopelivuodeksi. Useimpina päivinä olen tuntenut eläneeni vanhanajan videopelissä – sellaisessa, jossa väistellään hedelmäpommeja ja nurkista syöksyviä örkkejä, muutaman sekunnin relaustauoin.

Olen luottanut ja odottanut. Uskonut asioiden järjestymiseen ja melkein jo nähnyt ne. Sitten näkökenttääni on taas tipahtanut räjähtävä esine.

BAM!

Kohdalleni on osunut yksi iso tunnetason pettymys ja lukuisia työelämään liittyviä turhaantumisia. Kun tilaisuuksia on tarjottu, osa niistä on ollut niin kaukana ja kaukaa haettuja, että olen voinut vain nauraa universumin kierolle huumorintajulle.

Näinä hetkinä olen kysynyt itseltäni: tietääköhän tämä eläinten oikeuksia räikeästi polkeva työnantaja millaiselle ituhipille nyt soittelee? Pitääkö tässä taas pakata omaisuus ja laukut, juuri kun olen vakaasti päättänyt rakentaa elämäni Suomeen?

Maailma on tiputtanut päälleni lukuisia asioita, jotka voisivat näennäisesti parantaa kierrepallotilannettani – jos luopuisin periaatteistani ja omista syvimmistä toiveistani.

Ennen kuin ymmärrätte minut väärin: en suinkaan ole epäkiitollinen. En myöskään aseta itseäni toisten yläpuolelle.

Nyt puhun vain yhdestä asiasta ja se on itsekunnioitus.

Vaikeissa ja nihkeissä elämäntilanteissa on paljon kauneutta. Myös minun videopelissäni on hyviksiä.

Tulivat vaikeudet täysin odotettuina tai salakavalina kierrepalloina, joka ikinen heitto on lopulta testi. Ne kysyvät: miten tässä elämänvaiheessa, vaikeuksista huolimatta, voin pysyä rehellisenä omalle totuudelleni, toiveilleni ja itselleni?

Itseään voi laiminlyödä monin tavoin. Sitä on olla kuuntelematta omia tunteitaan, esittämällä muuta kuin on, pysymällä myrkyllisissä ihmissuhteissa tai tekemällä asioita, jotka sotivat omia periaatteita vastaan. Väitän, että jokainen meistä – itseni mukaan lukien – on sortunut ja sortuu itsensä laiminlyöntiin hetkellä tai toisella.

Itsekunnioituksen puute on katala tila. Kun emme kunnioita sisimpiämme, tyydymme. Tyytyminen se vasta kamalaa onkin, ja nyt en taaskaan puhu ylimielisyydestä toisia kohtaan.

Itsekunnioitus on sitä, ettei tyydy vähempään kuin toivoo ja ansaitsee. Toisin sanoen: tee kompromisseja itsensä ja sydämensä kustannuksella. Uskallan väittää, että vain harvat, jos kukaan meistä, ansaitsee huonoa kohtelua tai epäedullisia haaveita. 

Haastavina hetkinä on helppo käpertyä kelpaamattomuuden tai huonouden tunteeseen. Juuri näinä hetkinä on ruokittava itseään eniten – sekä henkisesti että fyysisesti – näännyttämisen sijaan. Itsekunnioituksen arvokas isoäiti kun on itsestään välittäminen.

Esimerkkejä: mitä turhautuneemmaksi itseni tunnen, sitä kauniimmat kukat ja ravitsevammat ruoat kaupasta itselleni haen. Mitä enemmän minua väsyttää, sitä pidemmät yöunet minä nukun. Mitä vähemmän kykyihini uskotaan, sitä enemmän minä itse uskon niihin ja kehitän niitä entisestään.

Banaaneiksi tai appelsiineiksi naamioituneita videopelipommeja ei voi aina välttää. Joskus on mahdotonta arvata, onko hedelmä haukun arvoinen vai pitäisikö se laskea maahan räjähtämään itsekseen.

Toisinaan sitä sitten vain tietää. Myös intuition seuraaminen on itsekunnioitusta. Se, että pystyy luopumaan ihmistä, asioista ja elämäntilanteista, jotka eivät enää palvele aiheuttamatta tuskaa tai huonoa oloa. Se, että luottaa vaistoonsa, vaikka muut vänkäävät vastaan.

Kierrepallojaan ei voi valita, mutta itsensä kuunteleminen ja arvostaminen on erinomainen tapa tehdä iskuista hiukan pehmeämpiä. Tämä olkoon vuoden opetus myös tälle uhkarohkealle videopelaajalle.

Kaikki te samassa tilanteessa olevat upeat naiset ja tytskyt: älkää tyytykö ja uskaltakaa uskoa.

Oma luottamukseni banaaneihin ei ole ollut koskaan yhtä korkea.

Share
Ladataan...

Pages