Ladataan...
Laura de Lille

Nyt se on virallista — olen vihdoin Manhattanin tyttöjä!

Ensimmäistä kertaa elämässäni asun oikeassa kimppakämpässä, jossa me kolme asukkia — minä sekä kaksi amerikkalaista tyttöä — jaamme olohuoneen, keittiön sekä kylppärin. Jokaisella meistä on luonnollisesti myös omat huoneemme. 

Muuttoa tein kaksi pitkää iltaa kilttien taksisetien avustuksella, ja huoneen sain lopulliseen kuosiinsa eilisen verho-ostoksilla käymisen jälkeen. Tiesin tasan tarkkaan, mitä uudelta kodiltani halusin, joten kovin suuria ponnistuksia en joutunut tekemään. Lähes kaikki löytyi jo omasta takaa. Perjantaina kävin tilaamassa lounastunnilla kirjahyllyn, jonka kasasin itse, mutta kaikki muut kalusteet ostin edelliseltä vuokralaiselta. Aika näppärää.

Kuten Pariisissa asuessani, halusin asumistilani olevan seesteinen ja äärimmäisen pelkistetty — pieni pala pohjoismaita tunkkaisessa suurkaupungissa. Jokainen yksityiskohta on tarkoin harkittu, sillä pyrin siihen, että kaikilla omistamallani esineillä on pieni tarina kerrottavanaan.

Ulkomailla asuessa suomalaisesta suunnittelusta syntyy turvallinen ja kotoisa olo. Maija Isolan Rautasänky-tyyny edustaa minulle perinteitä siinä missä Astrid Sylwanin Vattenblänk-torkkupeitto tuo modernimman särmän huoneeni ilmeeseen. Villaisen Motti-huovan sain vanhalta markkinointitiimiltäni läksiäislahjaksi tänne muuttaessani, ja yöpöydälläni nököttävä klassikoiden klassikko, Aalto-maljakko, oli lahja siskolta yo-päivänäni. 

Kauneinta huoneessani on tuo elämää nähnyt lattia. Tykkään siitä todella paljon.  

Kaikki muut vähäiset tavarani ovat oikeastaan peruja nuoruus- tai Ranskan-vuosiltani. Iittalan kulhosta kurkistavat lapsuuteni keräilysimpukat, joita vasten tykkäsin lapsena painaa korvani kuunnellakseni meren kohinaa. Myös maatuska on yksi ensimmäisten vuosieni lempiesineitä. Metropoli-pussukka on taas tuoreempi tulokas. Sen sisään on helppo kätkeä pienet sekä suuret koruaarteet. 

Myös Pariisista kerääntyi paljon muistoja. Lähestulkooon kaikki dvd:ni sekä kirjani ovat ranskankielisiä. Myös lempielokuvani Tuulen Viemää, eli Autant en emporte le vent.  

Päiväkirjaa pidän sentään suomeksi.

Kirjat, ompelukone, kamera ja tietokone. Siinä taisi olla suurin muutettava omaisuuteni. Vaatteitakin minulla oli vain yksi matkalaukullinen, ja nekin olen jo päässyt ripustamaan komeroon. Kauniisti hengareihin pitkästä aikaa, ja sekös jos mikä tekeekin iloiseksi!

Yhdeksän kuukauden matkalaukkuelämän ja sohvilla nukkumisen jälkeen on kiva pystyä karkaamaan hetkeksi omaan maailmaansa suljettujen ovien taakse silloin, kun siltä tuntuu.

Myös talomme on loistavalla paikalla. Kun kurkistan ulos ikkunasta, nään keltaisia takseja ja kuulen poliisiautojen sireenit. Välillä hevosten kavioiden kopinaa. Voisiko parempaa oikeastaan edes toivoa? Ihana Manhattan ja ihana uusi koti!

P.s Täältä voi kurkata, millaiselta opiskelija-asuminen Pariisissa näytti.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Olette kyselleet minulta ahkerasti asumisasioista.

Vaitonaisuuteeni on pätevä syy: tähän asti kerrottavaa ei juuri ole ollut. Ensimmäisen Nykki-kuukauteni punkkasin amerikkalaisen ystäväni sohvalla Astoriassa Queensissä. Kun ensi viikolla kaupunkiin palaan, sama asumisjärjestely jatkuu vielä hetken verran.

Alunperin suunnittelimme muuttoa isompaan kämppään kesän mittaan. Vaatimattomassa kaksiossamme kyhjöttely tuohon asti olisi sopinut meille mainiosti, mutta miten kävikään: Helmikuun 29.päivänä talon johto ilmoitti, että meidän olisi kärrättävä kimpsumme ja kampsumme ulos asunnosta maaliskuun loppuun mennessä. Ei hätiä mitiä, totesin itsekseni. On näistä ennenkin selvitty, vai kuinka? Erilleen meidän oli kuitenkin nyt lähdettävä.

Tässä vähän esimakua siitä, millaista on asua New Yorkin kokoisessa miljoonakaupungissa — mistään ei ole varmuutta. Ennen kuin jatkan yhtään pidemmälle, pyyhkikää mielestänne se Carrien ihastuttava sinkkuboksi. Moisen metsästys on tarua ihmeellisempää, eivätkä kalliit vuokrat todellakaan ole siihen pääasiallinen syy. Suurin kompastuskivi asuntohaussa on touhuun liittyvä byrokratia ja lähes kohtuuttomilta tuntuvat vuokralaisille tehdyt vaatimukset.

Ensin ne jyvät akanoista: New Yorkissa pelkän asuntohakemuksen täyttämisestä saa maksaa mitä tahansa useiden kymmenien ja satojen dollarien väliltä. Maksettu summa ei takaa mitään eikä rahoja palauteta, vaikka kämppä sivu suun menisikin. Ollakseen vakavasti otettava kandidaatti, asunnonetsijän on monesti pystyttävä kattamaan 40 tai 80 kertaa kuukausivuokran suuruinen takuusumma (joka nousee helposti yli 200 000 dollarin) Jos tämä ei vielä pökerrytä, koko komeuden päälle saatetaan iskeä lisäksi security deposit tai moving fee, riippuen vuokranantajan ja taloyhtiön käytännöistä. Jos asuntohaussaan on turvautunut ulkopuoliseen apuun, paras on vasta tulossa — nimittäin kiinteistövälittäjien palkkiot. Niistä saa parhaimmillaan pulittaa useita tuhansia. Kas tässä yksi lisäselitys sille, miksi kimppakämppäasuminen on niin suosittua tässä kaupungissa. Näiltä sotkuilta kun useimmiten tällä tavoin välttyy. 

Lohdullisempia asuntotarinoitakin olen toki kuullut, mutta enpä heittäytynyt laakereilleni onnenkantamoisia odottelemaan. En ainakaan tällä aikataululla. Huonot uutiset kuultuani kävelin keittiöön, hain ison kupin kahvia ja klikkailin itseni Craigslistille. Sitten alkoi intensiivinen kimppakämppäilmoituksiin vastailu sitä mukaa kuin uusia sivulle päivittyi. Alku oli jokseenkin hiljainen, kunnes sitten yllättäen tärppäsi. Kämpän vuokra ja sijainti vaikuttivat sopivilta, joten en jäänyt turhia odottelemaan.

Sovimme tärskyt seuraavalle illalle, jolloin tapasin kämppikset, kaksi amerikkalaista tyttöä, ja asunnosta pois muuttavan ranskalaisen pojan (kyllä, ja uskokaa tai älkää, pienen tutustumisen jälkeen selvisi, että meillä oli jopa yhteisiä kavereita Pariisissa) Tapaaminen sujui mutkattomasti, ja asunto oli hurmaava. Ihastus lienee ollut molemminpuolista, sillä poistuin paikalta vartin päästä yhtä vuokrasopimusta rikkaampana. Koko touhuun meni kaiken kaikkiaan alle 24 tuntia, ja jopa huonekalut järjestyivät entiseltä asukilta.  

Näin siis puhaltelevat muutoksen tuulet pitkään jatkuneessa matkalaukkuelämässäni! Vaikka huhtikuuhun on vielä matkaa, nään jo nyt unia leveästä sängystä, vaatekaapista tai omista tavaroistani, joiden esiinkaivelu tuntuu varsin kotoisalta ajatukselta näin kahdeksan kuukauden irtolaisuuden jälkeen. 

Täältä tullaan Manhattan ja 49th street! Ainoastaan lyhyen matkan päässä nököttävän Times Squaren voisin tökkiä kauemmas. No offence.

Share

Ladataan...
Laura de Lille

Olen aivan muuttotäpinöissäni.

Jos jotain, tavaroiden pakkailu on loistavaa aikaa tehdä inventaariota. Eilen laatikoita kaivellessani törmäsin joihinkin aarteisiini, jotka halusin jakaa myös teidän kanssanne — Pariisin matkaoppaisiin vuosilta 1884 ja 1920 sekä kaupungin kuvitettuun, myös 1900-luvun alkupuoleta peräisin olevaan karttaan.

Kirjat ovat yllättävän hyvässä kunnossa, mutta kartta on jo jokseenkin rapistunut. Äsken siitä lähti kansi irti. Hyvää huolta näistä on joku kuitenkin pitänyt niiden iän huomioon ottaen.

Karttaa tutkaillessa on kiva katsella tuttuja alueita ja ihailla taitavasti piirreltyjä rakennuksia. Useiden paikkojen ja rautatieasemien nimet ovat tosin sittemmin vaihtuneet. Metroasemien paljoudestakin olen hitusen yllättynyt, ja omat vanhat kotikulmat näyttävät avuttoman pikkuruisilta. Nyt olen miettinyt, että kartasta voisi teettää taulun Nykin kotiin. Näin kaupungissa eletyistä vuosista jäisi kaunis muisto seinälleni, kaikkine pienine yksityiskohtineen.

Onpa näissä jotain muutakin hurmaavaa. Yhteen matkaoppaaseen on kirjoittanut nimensä sen alkuperäinen omistaja — siis noin 130 vuotta sitten. Hullua!

Kysynpä vain: Miksei enää tehdä näin?

Share